Keikka. Bändi on harjoitellut viikkoja. Ajanut tunteja. Roudannut. Valmistellut. Odottanut esiintymisvuoroaan. Bäkkärillä on nostettu henkeä. Maljaakin. Showtime! Ja yleisössä kymmenen kaveria.
Tuttua? Liiankin.
Nykyajan keikkakulttuuri on näivettynyttä ja jäyhää. Keikkapaikan lavanvastaista seinustaa kiertää rivi kädet puuhkassa seisoskelevia ihmisiä. Pää saattaa hieman heilua tai jalka naputtaa lattiaa, mutta suurempaan menoon ei tarkkailija taivu. Yksi tai kaksi saattaa keskittyä älypuhelimen valossa omaan tuoppiinsa, joku seurustella väkisin huutaen ja pari seistä lähempänä esiintyjää peukalot pillifarkun taskuissa.
Silti keikan jälkeen tullaan kiittelemään ja taputtelemaan. Helvetin hyvä show ja flow ja go ja lisää tämmöstä, ootte mahtavia jätkiä. Tarjoillaan kylmää kättä ja lämmintä tuoppia.
Kaikki tämä toistuu jokaisella pikkubändillä. Kukaan ei voi aloittaa huipulta. Ja mitä siitäkin tulisi? Jotkut jaksavat vuosikausia, toiset kuukausia. Harva pääsee suureen suosioon massojen syleiltäväksi, saati tienaa sillä elantonsa.
Yleisön tavoittamisen vaikeus liittyy osaltaan myös ravintoloiden kulttuuriin ottaa esiintyjiä lauteilleen. Jos tarjoat vielä tuntemattomampaa yhtyettäsi soittamaan omia kappaleitaan, kieltäydytään joko heti, tai tarjotaan laihaa juomapalkkaa. Mikäli sama porukka saapuu soittamaan niitä iänikuisia AC/BC-, Led Ceppelin- ja Air-o-smith-covereita, pompsahtaa liksa välittömästi useampaan satalappuseen.
Ravintoloitsijoiden salaliittoa? Ei. Yleisön kiinnostuvuuden puutteesta johtuvaa valitettavaa totta.
Kun tuntematon yhtye alkaa soittaa, ei suomalainen uskalla laittaa itseään peliin, oli musiikki kuinka hyvää tahansa, sekun ei ole itselle tuttua. Kertaalleen aiemmin kuultu hyvä kappale laittaa jo jalan väpäjämään ja alkoholin vaikutuksen myötä uskaltautuu jurompikin maalainen tanssilattialle. Mitä enemmän lavan edessä on porukkaa, sitä helpommin sinne muitakin tulee. En kai minä nyt yksin uskalla tuonne heilumaan, kun ei muutkaan, vaikka toki mieli kovasti tekisi, ajattelee kuuntelija.
Keikkasetin alussa kappaleiden on oltava timanttia. Yhtyeen pitää myydä itsensä yleisölle. Muunkin soittolistan on oltava hyvää, mutta alun jälkeen voi uskaltautua hieman kokeellisemmille alueille. Lopussa kiitos seisoo ja juuri ennen sitä kovat rypistykset, jotta yleisölle saadaan pulssi korkealle ja fiilis vähintään yhtä ylös.
Tässä toivoisinkin nyt lukijoitani menemään tulevan kuukauden sisään yhdelle tuntemattoman yhtyeen keikalle ja huutamaan, aplodeeraamaan, viheltämään ynnä tanssimaan sielunsa kyllyydestä kuin lavalla olisi Foo Fighters tai (lisää tähän oma lempiyhtyeesi). Silloin te toimitte esitanssijoina ja saatte huomata, kuinka muut yhtyvät riemuunne, sillä ilman yleisöä, ei ole keikkaakaan.
-Timmy
[Klubin kuukausijulkaisusta seuraavaa seurattavaa etsiessä]
Tuttua? Liiankin.
Nykyajan keikkakulttuuri on näivettynyttä ja jäyhää. Keikkapaikan lavanvastaista seinustaa kiertää rivi kädet puuhkassa seisoskelevia ihmisiä. Pää saattaa hieman heilua tai jalka naputtaa lattiaa, mutta suurempaan menoon ei tarkkailija taivu. Yksi tai kaksi saattaa keskittyä älypuhelimen valossa omaan tuoppiinsa, joku seurustella väkisin huutaen ja pari seistä lähempänä esiintyjää peukalot pillifarkun taskuissa.
Silti keikan jälkeen tullaan kiittelemään ja taputtelemaan. Helvetin hyvä show ja flow ja go ja lisää tämmöstä, ootte mahtavia jätkiä. Tarjoillaan kylmää kättä ja lämmintä tuoppia.
Kaikki tämä toistuu jokaisella pikkubändillä. Kukaan ei voi aloittaa huipulta. Ja mitä siitäkin tulisi? Jotkut jaksavat vuosikausia, toiset kuukausia. Harva pääsee suureen suosioon massojen syleiltäväksi, saati tienaa sillä elantonsa.
Yleisön tavoittamisen vaikeus liittyy osaltaan myös ravintoloiden kulttuuriin ottaa esiintyjiä lauteilleen. Jos tarjoat vielä tuntemattomampaa yhtyettäsi soittamaan omia kappaleitaan, kieltäydytään joko heti, tai tarjotaan laihaa juomapalkkaa. Mikäli sama porukka saapuu soittamaan niitä iänikuisia AC/BC-, Led Ceppelin- ja Air-o-smith-covereita, pompsahtaa liksa välittömästi useampaan satalappuseen.
Ravintoloitsijoiden salaliittoa? Ei. Yleisön kiinnostuvuuden puutteesta johtuvaa valitettavaa totta.
Kun tuntematon yhtye alkaa soittaa, ei suomalainen uskalla laittaa itseään peliin, oli musiikki kuinka hyvää tahansa, sekun ei ole itselle tuttua. Kertaalleen aiemmin kuultu hyvä kappale laittaa jo jalan väpäjämään ja alkoholin vaikutuksen myötä uskaltautuu jurompikin maalainen tanssilattialle. Mitä enemmän lavan edessä on porukkaa, sitä helpommin sinne muitakin tulee. En kai minä nyt yksin uskalla tuonne heilumaan, kun ei muutkaan, vaikka toki mieli kovasti tekisi, ajattelee kuuntelija.
Keikkasetin alussa kappaleiden on oltava timanttia. Yhtyeen pitää myydä itsensä yleisölle. Muunkin soittolistan on oltava hyvää, mutta alun jälkeen voi uskaltautua hieman kokeellisemmille alueille. Lopussa kiitos seisoo ja juuri ennen sitä kovat rypistykset, jotta yleisölle saadaan pulssi korkealle ja fiilis vähintään yhtä ylös.
Tässä toivoisinkin nyt lukijoitani menemään tulevan kuukauden sisään yhdelle tuntemattoman yhtyeen keikalle ja huutamaan, aplodeeraamaan, viheltämään ynnä tanssimaan sielunsa kyllyydestä kuin lavalla olisi Foo Fighters tai (lisää tähän oma lempiyhtyeesi). Silloin te toimitte esitanssijoina ja saatte huomata, kuinka muut yhtyvät riemuunne, sillä ilman yleisöä, ei ole keikkaakaan.
-Timmy
[Klubin kuukausijulkaisusta seuraavaa seurattavaa etsiessä]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti