Kännilauleloakin...

Mielihaluja monenlaiseen orkesteritoimintaan on aina olemassa. Haluaisin esimerkiksi perustaa Ska-bändin ihan vain siitä syystä, että levylle saisi mahdollisimman paljon hassuttelua kappaleiden nimillä. Albumilla olisi raitoja ainakin nimillä Nuu, Haistapa, Ripa, Hau ja Aamupa. Goldfingerin hengessä lauleskeltaisiin milloin mistäkin vakavampia aihepiirejä välttäen.

Swingbandin kanssa taas voitaisiin veisata Richard Cheesemäisesti raskaammista aihioista veistellyillä kepeillä covereilla. Raised Fistiä, Snotia ja American Head Chargea ainakin haluaisin avata tanssiyleisölle, joka todennäköisesti ei olisi alkuperäisistä kuullutkaan.

Folkpuolen kuplettilaulanta Ruikonperän Multakurkun kumisaappaissa toisi nykymusiikkiin jotain uutta. Jos sen yhdistäisi Kalpeanaaman nelisen vuotta vanhaan albumin tyyliin, saattaisi suurempikin yleisö nielaista syötin. Haitaria ja viinaa, trumpettia ja tupakkaa.

Varma valinta olisi saattaa yhteen uuden ajan Eppu Normaali. Sanailussa syntejä syviä, melodioissa synkkyyttä sekä haikoa ja taas seuraavassa kappaleessa Petri Nygårdmaista kännäilyä ja riekkumista, jota Palefacellakin jo vuoden 2010 albumillaan oli.

Viinasta laulaminen tuntuu purevan maamme kuuntelijayleisöön. Petri, Karri ja Jare kavereineen ovat ainakin päästelleet juomalauluja levyille. Onko se sitten sitä, että ravintolassa on kiva kailottaa ja kännätä sellaisen laulun tahdissa, jossa kailotetaan ja kännätään.

Kari ja karvattomat Kummelisketsissään jo sen keksi. 'Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.' Ehkäpä näiden kappaleiden kehityskulku on ollut juuri sanoituksia vastaava. Jallupullosta korkki olan yli ja sävellystyöhön.

Pitänee siis perustaa moisia yhtyeitä, koska yksin niiden tekeminen ei varmasti ole hauskaa. Seurassa soppa paranee, vai miten se nyt meni...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin avaamattoman viinipullon huudellessa telineestä]

Eput on rautaa!

Viikko sitten julkaistiin ns. tribuuttilevy Manserockin kuninkaille, Eppu Normaalille. Eput Rautaa -julkaisu pitää sisällään neljätoista kappaletta enemmän ja vähemmän artistien itsensä näköisiä painatteita Akun Tehtaan köörin tuotoksista.

Ensimmäinen reaktioni kulki sanasta sanaan Hynysen kanssa. Miksi pilata täydellisen bändin täydellisiä biisejä? Niin kauan kuin muistan, on kuunneltu Eppuja. Älpeeltä, kasetilta, radiosta, ceedeeltä ja ämpeekolmelta on soinut kautta suomen maan. Kiitos suoratoistopalveluiden, voi matkaa taittaa vaikka pitkin lapin taigaa kuuntelemalla samalla Kahdeksatta Ihmettä.

Näin ensimmäisen vilkaisun tulevasta levystä Mokoman sosiaalisessa mediassa. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Paraikaa kuuntelen rieskaa toista pyöräytystä. Onhan tuossa Irinan versiossa omat puolensa. Kalpeanaama on löytänyt oman tiensä läpi Murheellisten laulujen maan ja Kotiteollisuuden Valkoinen kuplakin menettelee.

Mokoman Kaikki häipyy, on vain nyt tai Reijo Taipaleen suoraviivainen Voi kuinka me sinua kaivataan ei pidä sisällään sitten puoliakaan siitä tunteesta ja ihokarvat suoraksi saavasta tulkinnasta, jotka alkuperäisteoksista löytyy. Egotrippi yrittää hyvin, muttei aivan pääse maaliviivalle. Viikatteelta odotin terävää tulkintaa, mutta se jäi vain kitaratasolle.

Äärettömän kunniakasta kuitenkin yrittää näin suureen kuuseen kurkottaa. Katajainen kansa ei vain hyväksy kansallisaarteeseen kajoamista helposti. Kai nämäkin versiot vuosien kuluessa kasvavat omaan arvoonsa.

Kun Vain elämää levyillä on nyt versioitu vaikka ketä, on Eput Rautaa huomattavasti parempi kudelma, kuin hätäisesti kyhätyn kuuloiset tositeeveen lisärahastuslevyt.

Ensikuun alussa julkaistaan Nyt Kolisee -albumi, joka sisältää (c)räpversiointeja J. Karjalaisen Et ole yksin -levystä. Siihen en kajoa. Tai syön Eppujen vuoden 1984 kokoelmalevyn.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin miettien, mitä itse versioisi EN:n tuotannosta]