Valitse elämä.

Choose life, choose a job, choose a career.

Irvine Welshin romaaniin pohjaavan Trainspotting-elokuvan alkusanoin starttaa tänäkin perjantaina Nuotin Vieressä.

Elämä on valintoja. Voit valita aamusta jalkaasi kaksi mitkä tahansa sukkaa ja ensimmäiset vastaan tulevat housut tai pukeutua huolitellusti. Voit valita kasvattavasi tukkaa tai leikkaavasi sen itse fiskarsseilla parturin puutteessa. Voit valita auton, bussin, kävelyn ja fillarin välillä tai näitä yhdistelemällä, mutta musiikkityyliäsi aina et.

Ai miksikö?

Scene päättää.

Skeittaripiireissä soi punk tai rap. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Vanhojen jenkkiautojen harrastajat kuuntelevat fiftarimusaa, rockabillyä ja rautalankaa. Tuningautoilijat jumputtavat lasikuituhässäköissään eurodancea, minkä autontekelettä pari-kolme kertaa kalliimmista soittovehkeistään irti saavat.

Aikuisille tarkoitetuissa seurusteluravintoloissa soi lempeä lounge, joka on sävelletty juuri näitä paikkoja silm... korvallapitäen. Jos kiinalaisessa ei soisi ping pong -viulumusiikki, ei riisi maistuisi enää samalta. Lyön oman kokemukseni perusteella vetoa, ettei moottoripyöräkerhojen kemuissa soi iskelmä.

Varmasti jokaisessa harrastusmaailmassa on omat - joskus väkinäisetkin - yleistyksensä. Olkoonkin, ettei osallistuja valitse musiikkia vaan harrasteen.

Syy yleistykseen varmasti löytyy yhteisöllisestä hengestä. Kun muutkin kuuntelevat jotain, on siihen helppo tarttua. Tarjolla on tuttujen kautta monia eri artisteja, joista kuoria paras päältä. Keskustelut syvenevät, eikä aina tarvitse vääntää siitä, mikä on oikea aito väri -46 chevyn lohkoon.

Onneksi voi silti valita korvakuulokkeet ja sen oman soittolistansa.

Tänään valitsen Turun Siipiravintolan toivoen, että musiikki siellä on tulista ja rasvaista.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin deadlinesta myöhässä]

Sanomishaluista...

Laitoin tälläviikkoa anomuksen turkulaiselle koululaitokselle oppilaaksi pääsystä. Vielä on edessä ennakkotehtävät ja pääsykoe ennen kuin opettajat pääsevät taas kehumaan vastuunväistelytaitojani ja poissaoloselityksiäni. Niin ainakin oli viime koulussa, jota kävin vajaa vuosikymmen sitten.

Tulevassa opinahjossa kuulemma yhtenä suurena kysymyksenä on 'Mitä sä tolla oikein haluat sanoa?'. Jos tuotos olisikin päällisin puolin mukiinmenevä, pitää toki olla se pohjimmainen tarkoitus kaikella lausutulla, kirjoitetulla tai muutoin esitetyllä.

Sanomattakin selvää, vaan ei lyriikassa.

Laulettu sana on rytmittelyä ja riimittelyä. Melodian ja asiatekstin vuoropuhelua. Jotkut panostavat sanottavaan enemmän, kuin toiset. Mitä olisikaan punk ilman paatosmaista vastarantaisuutta epäoikeudenmukaista maailmaa ja sen byrokraatteja kohtaan? Tai työväenlaulut ilman sortavasta porvaristosta kertovia tarinoita?

Päinvastaisessa ääripäässä löytyy kevyen linjan popmusiikki, jossa tyydytään joskus rallattelemaan oikean sanomisen sijaan. Tipitiit, rillumareit ja da-da-daat kertovat omaa tarinaansa niistä enempää tässä jupisematta.

Mitä siis halutaan sanoa musiikilla? Tekstittäjien joukosta löytyy omia suosikeita moneen lähtöön ja lopetukseen. Martikainen voi laulaa mistä tahansa, mutta jokaisesta alkuun hölmömmästäkin lyriikasta löytyy aina jotain hieman itse laulua suurempaa. Olkoon tämä itse tarkoitus tai ei.

Mitä sitten halutaan sanoa Nuotin Vieressä? Se jääköön lukijan löydettäväksi...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin koulusta kauhunsekaisen innostuksen vallassa]