Jotkut muusikot sanovat kliseisesti, vaikkakin varmasti osin totuudenmukaisesti, tekevänsä musiikkia itselleen. Että mukavaahan se, jos joku muukin siitä pitää.
En usko hetkeäkään, etteikö keikkailevan tai levyttävän artistin tarvitsisi miettiä edes hitusen tuotoksensa myyntiarvoa. Mikäli ihminen tekee taidetta vain itselleen, ei hänen tarvitse levittää sitä maailmalle. Itsehän ei voi olla jokaisen radiovastaanottimen, televiission tahi taskuämpeekolmesoittimen päässä vuorokauden jokaisena tuntina, kun sitä itselle tehtyä kappaletta soitetaan.
Jossain pisteessä biisin valmistusprosessia on ajateltava mahdollista vastaanottajaa, Cradle Of Filthin levylle kun ei valssi istu, tahtoisi yhtyeen säveltäjä sitten kuinka kovin hyvänsä sellaisen kynästään irroittaa. Vaikeaa olisi ostaa, varsinkin tosissaan, esimerkiksi Dannyn heavybiisiä tai Marita Kattilan räbäytystä.
Tietysti on muusikoita, jotka tekevät musiikkia, joka vaan sattuu yleisöön ja myy, kuin muumit. Samuli Putron uudempaa tuotantoa, muutamaa radiosinkkua lukuunottamatta, kuulematta uskallan sanoa sen kuulostavan juuri säveltäjältään. Toki levykokonaisuutta silmälläpitäen on huomioitava mahdolliset varastossa olevat kappaleet ja pohdittava, sopisiko puoliseksistinen kupletti Tavallisten Hautajaisten tematiikkaan.
Tätä varten on monella lauluntekijällä projektibändejä tai soolotuotantoa, joskus kun tulee kuin itsestään valmistettua kappaleita, jotka toimivat, soivat ja saavat tuntemaan, mutta eivät sovi millään minkään oman bändin ohjelmistoon. Osa artisteista saa myytyä ne eteenpäin muille, osalla ne jäävät demokasetteina pahvilaatikoihin vinteille.
Luovissa töissä joutuu ehdollistamaan itseään tahtomattaankin. Liian helppo olisi antaa tahdotun tason laskea laiskuuden tai inspiraatiokadon vallatessa ja suoltaa beelaatuista tavaraa vain tuotteliaisuuden säilymisen vuoksi. Kappaleita saa sävellettyä kitaralla tunneissa säkillisen, laatu vain ei usein tyydytä säveltäjää.
Ensikuulemalta jokin ajatus saattaa olla mahtava. Hetken sitä pyöriteltyään toteaa soittaja sen korkeintaan mainioksi. Ylihuomenna se on jo unohtunut.
Tahtoisin kirjoittaa tännekin laajoja ajatuksenkulkuja aihealueista, jotka eivät kuitenkaan sopisi yllä olevaan, etukäteen määrittelemääni osastoon. Pelkästä kirjoituksen ja sananhelinän taivuttelun nautinnosta voisin veistellä lyhyehköjä tuotoksiani enemmältikin. Kerran viikossa tapahtuva julkaisu tuottaa silti toisinaan päänvaivaa. Onhan sen oltava kiinnostava ja edes jollain tavalla aiheesta.
En siis kirjoita näitä itselleni, vaikka sanaleikit toimivatkin joskus henkisenä masturbaationa. Tämäkin, ystävät rakkaat, on teille.
-Timmy
[tätä kirjoittaessa lueskelin lehtiä, joihin toivoisin kolumnoivani]
En usko hetkeäkään, etteikö keikkailevan tai levyttävän artistin tarvitsisi miettiä edes hitusen tuotoksensa myyntiarvoa. Mikäli ihminen tekee taidetta vain itselleen, ei hänen tarvitse levittää sitä maailmalle. Itsehän ei voi olla jokaisen radiovastaanottimen, televiission tahi taskuämpeekolmesoittimen päässä vuorokauden jokaisena tuntina, kun sitä itselle tehtyä kappaletta soitetaan.
Jossain pisteessä biisin valmistusprosessia on ajateltava mahdollista vastaanottajaa, Cradle Of Filthin levylle kun ei valssi istu, tahtoisi yhtyeen säveltäjä sitten kuinka kovin hyvänsä sellaisen kynästään irroittaa. Vaikeaa olisi ostaa, varsinkin tosissaan, esimerkiksi Dannyn heavybiisiä tai Marita Kattilan räbäytystä.
Tietysti on muusikoita, jotka tekevät musiikkia, joka vaan sattuu yleisöön ja myy, kuin muumit. Samuli Putron uudempaa tuotantoa, muutamaa radiosinkkua lukuunottamatta, kuulematta uskallan sanoa sen kuulostavan juuri säveltäjältään. Toki levykokonaisuutta silmälläpitäen on huomioitava mahdolliset varastossa olevat kappaleet ja pohdittava, sopisiko puoliseksistinen kupletti Tavallisten Hautajaisten tematiikkaan.
Tätä varten on monella lauluntekijällä projektibändejä tai soolotuotantoa, joskus kun tulee kuin itsestään valmistettua kappaleita, jotka toimivat, soivat ja saavat tuntemaan, mutta eivät sovi millään minkään oman bändin ohjelmistoon. Osa artisteista saa myytyä ne eteenpäin muille, osalla ne jäävät demokasetteina pahvilaatikoihin vinteille.
Luovissa töissä joutuu ehdollistamaan itseään tahtomattaankin. Liian helppo olisi antaa tahdotun tason laskea laiskuuden tai inspiraatiokadon vallatessa ja suoltaa beelaatuista tavaraa vain tuotteliaisuuden säilymisen vuoksi. Kappaleita saa sävellettyä kitaralla tunneissa säkillisen, laatu vain ei usein tyydytä säveltäjää.
Ensikuulemalta jokin ajatus saattaa olla mahtava. Hetken sitä pyöriteltyään toteaa soittaja sen korkeintaan mainioksi. Ylihuomenna se on jo unohtunut.
Tahtoisin kirjoittaa tännekin laajoja ajatuksenkulkuja aihealueista, jotka eivät kuitenkaan sopisi yllä olevaan, etukäteen määrittelemääni osastoon. Pelkästä kirjoituksen ja sananhelinän taivuttelun nautinnosta voisin veistellä lyhyehköjä tuotoksiani enemmältikin. Kerran viikossa tapahtuva julkaisu tuottaa silti toisinaan päänvaivaa. Onhan sen oltava kiinnostava ja edes jollain tavalla aiheesta.
En siis kirjoita näitä itselleni, vaikka sanaleikit toimivatkin joskus henkisenä masturbaationa. Tämäkin, ystävät rakkaat, on teille.
-Timmy
[tätä kirjoittaessa lueskelin lehtiä, joihin toivoisin kolumnoivani]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti