Lähdin äskettäin kotona migreenöivää tyttöystävääni häiritsemästä lähikauppakeskuksen kahvioon ylihintaisten ameriikanmunkkirinkilöiden pariin. Ah, kuinka tuo rasva voitelee pahan kahvin maun kieleltä. Yhdistelmä on silti väkevä ja omassa kategoriassaan pistämätön. Etenkin kun sen pohjustaa paakelssilla, jossa jalapeño hallitsee mausteiden armeijaa. Hyökkäys on ripeä, rintaman rynniessä kohti vatsalaukun hemmottelevaa happomerta. Nam, sanoo hän.
Se, mikä tekee tänkertaisesta kirjoituksesta toistaiseksi ainutlaatuisen, on sen tekemiseen kuluneen viikon aikana panostettu ajatusmäärä. Normaalisti julkaisen perjantaina pitkin viikkoa pakertamani tuotoksen, jonka aihealue saattaa liidellä tyhjän pääkopan käytävillä jo edellisen tekstin valmistuttua. Tähän mennessä en ole saanut minkäänlaista juonta punottua ajatusten kangaspuihin. Tabula rasa lähtökohtanani suunnistin tänään kahvilaan.
Tutkiskelin ohiviistävää nuorison kermaa syysvapaillaan. Lieninkö itse moinen vuosikymmen - puolitoista sitten? Bändipaitapukeutumista harrastetaan nykyään mukavasti. On laukkua, solmiota, sandaalia ja päähinettä jos jonkin laista. Ohikävelijöiden kuuntelumieltymykset voi päätellä kampauksista alkaen. Toki reilu puolikas käyttää silti kotona, töissä, opiskellessa ja vapaalla samoja, ameriikan opiskelupaikkain harmaita, lököttäviä kangashousuja. Ilmeisesti mukavuudenhalu vie muotitietoisuuden edelle. Asiasta lainkaan mitään ymmärtämättä voin todeta niiden olevan epämuodikkaan muodikkaita.
Muistan siirtyneeni kannattamaan vakituisemmin kuuntelemiani yhtyeitä heidän ihokkaat päälläni julkisesti esiintyen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen. Serkkupoikani kanssa tilailimme silloin vielä jännittävästä intternetin ihmemaasta vaatteita saksankielisiltä sivuilta. Kusti polki paketin lähipostiin ja rakas musiikkiharrastus sai tulla kanssaihmisten tietoisuuteen.
Ensimmäinen bändipaitani oli kuitenkin nuorna poikana tätini kanssa Hellsingin Itäkeskuksen pyörteistä äkätty rättikaupan painate. Muistan eläväisesti nähneeni sen jo kauempaa ja kaupathan siinä oli tehtävä. Pitkään rinnuksissani luki Megadeth, vaikken alakoululaisena ollut Mustainea ikuna kuullut.
Käytin paidan niin loppuun, ettei sitä enää trasselitehtaaseen olisi huolittu.
Nykyjään on edempänä mainittu nettikauppakin suomenkielinen ja kuvasto lävähtää harva se kausi luukusta. Mikäli mielii vielä tosissaan erottua, on tilattava räsynsä ulkomaisilta valmistajilta, jotka eivät härmään toimita. Sekään ei ole kovin vaikeata tai kallista, ennemminkin palkitsevaa...
-Timmy
[Loppuosa sanelutettiin sihteerikölle ajomatkalla Vaasaan]
Tämmöttii paita mul sillo nuarempan ol:
Se, mikä tekee tänkertaisesta kirjoituksesta toistaiseksi ainutlaatuisen, on sen tekemiseen kuluneen viikon aikana panostettu ajatusmäärä. Normaalisti julkaisen perjantaina pitkin viikkoa pakertamani tuotoksen, jonka aihealue saattaa liidellä tyhjän pääkopan käytävillä jo edellisen tekstin valmistuttua. Tähän mennessä en ole saanut minkäänlaista juonta punottua ajatusten kangaspuihin. Tabula rasa lähtökohtanani suunnistin tänään kahvilaan.
Tutkiskelin ohiviistävää nuorison kermaa syysvapaillaan. Lieninkö itse moinen vuosikymmen - puolitoista sitten? Bändipaitapukeutumista harrastetaan nykyään mukavasti. On laukkua, solmiota, sandaalia ja päähinettä jos jonkin laista. Ohikävelijöiden kuuntelumieltymykset voi päätellä kampauksista alkaen. Toki reilu puolikas käyttää silti kotona, töissä, opiskellessa ja vapaalla samoja, ameriikan opiskelupaikkain harmaita, lököttäviä kangashousuja. Ilmeisesti mukavuudenhalu vie muotitietoisuuden edelle. Asiasta lainkaan mitään ymmärtämättä voin todeta niiden olevan epämuodikkaan muodikkaita.
Muistan siirtyneeni kannattamaan vakituisemmin kuuntelemiani yhtyeitä heidän ihokkaat päälläni julkisesti esiintyen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen. Serkkupoikani kanssa tilailimme silloin vielä jännittävästä intternetin ihmemaasta vaatteita saksankielisiltä sivuilta. Kusti polki paketin lähipostiin ja rakas musiikkiharrastus sai tulla kanssaihmisten tietoisuuteen.
Ensimmäinen bändipaitani oli kuitenkin nuorna poikana tätini kanssa Hellsingin Itäkeskuksen pyörteistä äkätty rättikaupan painate. Muistan eläväisesti nähneeni sen jo kauempaa ja kaupathan siinä oli tehtävä. Pitkään rinnuksissani luki Megadeth, vaikken alakoululaisena ollut Mustainea ikuna kuullut.
Käytin paidan niin loppuun, ettei sitä enää trasselitehtaaseen olisi huolittu.
Nykyjään on edempänä mainittu nettikauppakin suomenkielinen ja kuvasto lävähtää harva se kausi luukusta. Mikäli mielii vielä tosissaan erottua, on tilattava räsynsä ulkomaisilta valmistajilta, jotka eivät härmään toimita. Sekään ei ole kovin vaikeata tai kallista, ennemminkin palkitsevaa...
-Timmy
[Loppuosa sanelutettiin sihteerikölle ajomatkalla Vaasaan]
Tämmöttii paita mul sillo nuarempan ol:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti