Se tunne, kun vatsassa koit mellastavat, korvia kuumottaa, kieli on kuin santapaperia, kainalot kostuvat ja ääni väpäjää tuntuu olevan monelle vaikea paikka. Jo alakoulusta asti eteemme lasketaan tilanteita, joissa meidän on pakko olla esiintyjinä, eivätkä vanhemmat tai ystävät ole mukana laskostamassa jännittävää tilannetta rypyttömäksi.
Ravintolassa tarjoilijalta tilaaminen ja hammaslääkäriajan soittaminen itse ovat mukulana punastuttavan hankalia. Teini-ikäisenä sitä ollaan jo kuolemattomia ja maailmaa nähneitä sonneja ja daameja, muttei kyetä puhumaan luokalliselle oppilaita, saati kommentoimaan ensimmäisen kesätyöpaikan kahvihuoneessa vanhempien asentajien juttuja. Edes kysyessä.
Parinkympin jälkeen alkaa toisten ihmisten kanssa yhteiselo olla enemmistölle jo rutiinia. Hississä rupatellaan jo tuntemattomillekin ja sille sievälle kassaneidille uskaltaa hymyillä ja kysellä Juhannuksen suunnitelmista. Ei meitä enää jännitä katsastusasemalla käydessämme itse asiointi, vaan lopputulos.
Musikantin henkinen matka jännityksen kanssa vastaa lapsen kasvua aikuisuuteen. Ensimmäiset omat biisikyhäelmät pitää uskaltaa näyttää kavereille, joiden kanssa bändiä alettiin kasaamaan. Pian tämän jälkeen alkaa itsensä mainostaminen, vaikkei muuta, niin ammattikoulun tupakkipaikalla. Ennenpitkää pitää olla kaikkien katseltavana lavalla samalla esiintyen sekä itsevarmana tilanteen, tapahtuman ja väen hallintaansa ottavana artistina, että nöyränä yleisönpalvelijana.
Siihen iänikuiseen Paranoid-huutoonkin on totuttava. Se kun saa yleisön tuntemaan itsensä yhtä viisaaksi ja vitsikkääksi, kuin kassaneidin sujautellessa sitä ryppyistä avomaankurkkua laserlukulaitteen läpi yhä uudestaan tilannetta sanoilla 'seon varmaan ilmanen' -kommentoivan keski-ikäisen ja -älykkyysosamääräisen kaljuuntuvan taksikuskinkin.
Jännitys on kuitenkin läsnä vasta ennen varsinaista esiintymistä ja allekirjoittaneen keikkamäärällä jo vähenemään päin. Yllättävissä tilanteissa saattaa tulla vielä hermostuttava olo, mutta niitäkin on vain kaksi tilannetta sadasta. Esimerkkinä mainitsisin humalaisen idean pyytää päästä soittamaan eräässä saksalaisessa ravintolassa Geiselwindin pikkukylässä yli kaksisataapäisen yleisön eteen bändin keikkatauolla. Duetoimme ystäväni kanssa harjoittelematta Foo Fightersia, Kings of Leonia ja J Karjalaista. Ja meille hurrattiin. Tai saman toistuessa puolta vuotta myöhemmin Ljubljanalaisessa ulkoilmaravintolassa.
Edes viime perjantain teatteriensi-illassa en kokenut mainittavan erilaisia tuntemuksia ennen alkumusiikin ensitahteja. Sama odottamisen tylsyys vaivasi, kuin keikoillakin, jolloin lähes poikkeuksetta roudaus ja sound check tapahtuvat tunteja ennen varsinaista esiintymistä.
Fiiliksen kuitenkin nosti kattoon täysi katsomo. Mikä onkaan sen mahtavampaa, kuin jakaa samoja tunteita väkijoukon kanssa. Nauraa ja itkeä yhdessä. Ja kun parituntinen on saatettu päätökseen on molemmilla osapuolilla hyvä olla. Artisti on antanut kaikkensa ja yleisö on sen ottanut lämmöllä vastaan. Elämyksiä varten näitä tehdään ja jännityksestä, oli se sitten kuinka pieni tahansa, tietää panostavansa kaikkensa maksavan yleisön edessä.
-Timmy
[tätä kirjoitettiin illan esitystä odotellessa]
Ravintolassa tarjoilijalta tilaaminen ja hammaslääkäriajan soittaminen itse ovat mukulana punastuttavan hankalia. Teini-ikäisenä sitä ollaan jo kuolemattomia ja maailmaa nähneitä sonneja ja daameja, muttei kyetä puhumaan luokalliselle oppilaita, saati kommentoimaan ensimmäisen kesätyöpaikan kahvihuoneessa vanhempien asentajien juttuja. Edes kysyessä.
Parinkympin jälkeen alkaa toisten ihmisten kanssa yhteiselo olla enemmistölle jo rutiinia. Hississä rupatellaan jo tuntemattomillekin ja sille sievälle kassaneidille uskaltaa hymyillä ja kysellä Juhannuksen suunnitelmista. Ei meitä enää jännitä katsastusasemalla käydessämme itse asiointi, vaan lopputulos.
Musikantin henkinen matka jännityksen kanssa vastaa lapsen kasvua aikuisuuteen. Ensimmäiset omat biisikyhäelmät pitää uskaltaa näyttää kavereille, joiden kanssa bändiä alettiin kasaamaan. Pian tämän jälkeen alkaa itsensä mainostaminen, vaikkei muuta, niin ammattikoulun tupakkipaikalla. Ennenpitkää pitää olla kaikkien katseltavana lavalla samalla esiintyen sekä itsevarmana tilanteen, tapahtuman ja väen hallintaansa ottavana artistina, että nöyränä yleisönpalvelijana.
Siihen iänikuiseen Paranoid-huutoonkin on totuttava. Se kun saa yleisön tuntemaan itsensä yhtä viisaaksi ja vitsikkääksi, kuin kassaneidin sujautellessa sitä ryppyistä avomaankurkkua laserlukulaitteen läpi yhä uudestaan tilannetta sanoilla 'seon varmaan ilmanen' -kommentoivan keski-ikäisen ja -älykkyysosamääräisen kaljuuntuvan taksikuskinkin.
Jännitys on kuitenkin läsnä vasta ennen varsinaista esiintymistä ja allekirjoittaneen keikkamäärällä jo vähenemään päin. Yllättävissä tilanteissa saattaa tulla vielä hermostuttava olo, mutta niitäkin on vain kaksi tilannetta sadasta. Esimerkkinä mainitsisin humalaisen idean pyytää päästä soittamaan eräässä saksalaisessa ravintolassa Geiselwindin pikkukylässä yli kaksisataapäisen yleisön eteen bändin keikkatauolla. Duetoimme ystäväni kanssa harjoittelematta Foo Fightersia, Kings of Leonia ja J Karjalaista. Ja meille hurrattiin. Tai saman toistuessa puolta vuotta myöhemmin Ljubljanalaisessa ulkoilmaravintolassa.
Edes viime perjantain teatteriensi-illassa en kokenut mainittavan erilaisia tuntemuksia ennen alkumusiikin ensitahteja. Sama odottamisen tylsyys vaivasi, kuin keikoillakin, jolloin lähes poikkeuksetta roudaus ja sound check tapahtuvat tunteja ennen varsinaista esiintymistä.
Fiiliksen kuitenkin nosti kattoon täysi katsomo. Mikä onkaan sen mahtavampaa, kuin jakaa samoja tunteita väkijoukon kanssa. Nauraa ja itkeä yhdessä. Ja kun parituntinen on saatettu päätökseen on molemmilla osapuolilla hyvä olla. Artisti on antanut kaikkensa ja yleisö on sen ottanut lämmöllä vastaan. Elämyksiä varten näitä tehdään ja jännityksestä, oli se sitten kuinka pieni tahansa, tietää panostavansa kaikkensa maksavan yleisön edessä.
-Timmy
[tätä kirjoitettiin illan esitystä odotellessa]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti