Sain toissaviikonloppuna hyppysiini kuusikymmenluvun taitteesta olevan putkiradion. Ensimmäiseltä omistajaltaan perua oleva laite on ulkopinnaltaan lähes priimakunnossa ja löytyypä päälikannen alta ehta vinyylisoitinkin. Ja vielä tuplaneulalla!
Kapine koristaa nyt olohuonettani kunniapaikalla. Sillä, millä kuka tahansa muu säilyttäisi nykypäivänä näköradiotaan.
Radion luonne on muuttunut huimasti sen jälkeen, kun tämä nykyjään minun Philipsini on valmistettu. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Yleisradion toimesta paria vuotta aiemmin, 1957, ja reilussa kymmenessä vuodessa oli liikkuvaa kuvaa vastaanottava koje lähes jokaisessa suomalaiskodissa. Sen eteen keräännyttiin ykköset päällä kuin alttarille tuijottamaan tätä etäkatselun ihmettä. Silloin istuivat perheen vanhemmat sohvilla ja lapset lattialla laatikon edessä. Ei syöty, juotu, saati puhuttu.
Muutama tunti illassa tuli mustavalkoista ohjelmaa kahdelta kanavalta. Kaukosäätimenä toimi pikku Virpi, joka käänsi vastaanottimen päälle alkuillasta ja sulki sen uutislähetyksen jälkeen.
Ennen näitä liikkuvan kuvan ihmelaatikoita kuunneltiin radiosta tarpeelliset uutiset, mahdolliset tärkeät tiedotteet, sekä musiikki. Olkoon se sitten virttä, iskelmää tai klassista, se kuunneltiin keskittymällä ja hiljaa. Joskus pyhälauantaisin saattoi isäntäväki innostua tanssimaan pakanallisesti musiikin tahtiin, mutta tätä tapahtui vain syrjäisemmillä seuduilla, jonne ei jumalan kaikennäkevä silmä katsonut.
Radioni kannen alla oli radioluvan maksusta kertovat tositteet vuosilta 1959 - 1963. Lapuissa kerrottiin säännöistä, jonka mukaan radion siirtämisestä toiseen osoitteeseen olisi ilmoitettava posti- ja lennätinhallitukselle kirjallisesti. Yhdellä radioluvalla saisi pitää maksajan hallinnoimassa kiinteistössä yhtä vastaanotinta. Ja mikäli ääniaalloilta sattuisi kuulemaan arveluttavaa tai maanpuolustuksen vaarantavaa salaiseksi tarkoitettua tietoa, ei sitä saisi missään tapauksessa kirjoittaa muistiin tai kertoa eteenpäin.
Nykyisen kertakäyttöyhteiskunnan elättiä tämänkaltaiset tiedot hymyilyttävät. Montako radiovastaanotinta esimerkiksi parilla kympillä saisi halpahallista? Ja että vinyylilevykin kuunneltiin useasti alusta loppuun, puoli kerrallaan. Kerrataanpa vielä nykyaikaan sopimattomia asioita yltä:
-Yli 50-vuotta vanha laite!
-Vain yksi televisio asunnossa!
-Vain kaksi kanavaa!!
-Ei kaukosäädintä?
-Radiolupa?
-Ei saa kirjoittaa kuulemaansa muistiin!?! Kirjoittaa!
Tämänhetkisessä maailmassa, jossa musiikistakin on tullut kertakäyttötavaraa kännyköiden soittoääninä ja hetken radion soittolistalla pyörivinä taustameteleinä aion vaalia tätä kaunista puista reliikkiä viime vuosisadan puolivaiheilta ylpeydellä ja esitellä sitä isällisellä rakkaudella kaikille, jotka asiasta ovat kiinnostuneita.
-Timmy
[tämän kirjoituksen taustamusiikiksi sopii Louis Armstrongin kappale A Kiss To Build A Dream On]
Kapine koristaa nyt olohuonettani kunniapaikalla. Sillä, millä kuka tahansa muu säilyttäisi nykypäivänä näköradiotaan.
Radion luonne on muuttunut huimasti sen jälkeen, kun tämä nykyjään minun Philipsini on valmistettu. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Yleisradion toimesta paria vuotta aiemmin, 1957, ja reilussa kymmenessä vuodessa oli liikkuvaa kuvaa vastaanottava koje lähes jokaisessa suomalaiskodissa. Sen eteen keräännyttiin ykköset päällä kuin alttarille tuijottamaan tätä etäkatselun ihmettä. Silloin istuivat perheen vanhemmat sohvilla ja lapset lattialla laatikon edessä. Ei syöty, juotu, saati puhuttu.
Muutama tunti illassa tuli mustavalkoista ohjelmaa kahdelta kanavalta. Kaukosäätimenä toimi pikku Virpi, joka käänsi vastaanottimen päälle alkuillasta ja sulki sen uutislähetyksen jälkeen.
Ennen näitä liikkuvan kuvan ihmelaatikoita kuunneltiin radiosta tarpeelliset uutiset, mahdolliset tärkeät tiedotteet, sekä musiikki. Olkoon se sitten virttä, iskelmää tai klassista, se kuunneltiin keskittymällä ja hiljaa. Joskus pyhälauantaisin saattoi isäntäväki innostua tanssimaan pakanallisesti musiikin tahtiin, mutta tätä tapahtui vain syrjäisemmillä seuduilla, jonne ei jumalan kaikennäkevä silmä katsonut.
Radioni kannen alla oli radioluvan maksusta kertovat tositteet vuosilta 1959 - 1963. Lapuissa kerrottiin säännöistä, jonka mukaan radion siirtämisestä toiseen osoitteeseen olisi ilmoitettava posti- ja lennätinhallitukselle kirjallisesti. Yhdellä radioluvalla saisi pitää maksajan hallinnoimassa kiinteistössä yhtä vastaanotinta. Ja mikäli ääniaalloilta sattuisi kuulemaan arveluttavaa tai maanpuolustuksen vaarantavaa salaiseksi tarkoitettua tietoa, ei sitä saisi missään tapauksessa kirjoittaa muistiin tai kertoa eteenpäin.
Nykyisen kertakäyttöyhteiskunnan elättiä tämänkaltaiset tiedot hymyilyttävät. Montako radiovastaanotinta esimerkiksi parilla kympillä saisi halpahallista? Ja että vinyylilevykin kuunneltiin useasti alusta loppuun, puoli kerrallaan. Kerrataanpa vielä nykyaikaan sopimattomia asioita yltä:
-Yli 50-vuotta vanha laite!
-Vain yksi televisio asunnossa!
-Vain kaksi kanavaa!!
-Ei kaukosäädintä?
-Radiolupa?
-Ei saa kirjoittaa kuulemaansa muistiin!?! Kirjoittaa!
Tämänhetkisessä maailmassa, jossa musiikistakin on tullut kertakäyttötavaraa kännyköiden soittoääninä ja hetken radion soittolistalla pyörivinä taustameteleinä aion vaalia tätä kaunista puista reliikkiä viime vuosisadan puolivaiheilta ylpeydellä ja esitellä sitä isällisellä rakkaudella kaikille, jotka asiasta ovat kiinnostuneita.
-Timmy
[tämän kirjoituksen taustamusiikiksi sopii Louis Armstrongin kappale A Kiss To Build A Dream On]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti