Covermeininkiä

Musiikin kanssa pelaaminen alkaa useimmiten muiden yhtyeiden biisejä soitellen. Valitaan joitain helpon, mutta siistin kuuloisia kappaleita omilta suosikkiyhtyeiltä ja aletaan miettiä, mistä ihmeen kohdasta kitaran kaulaa saa moisen äänen tai miten kummassa on mahdollista lyödä kolmea rumpua samanaikaisesti.

Yhteensoittoa kavereiden kesken kasatun bändintekeleen kanssa on myös helpohko hioa tutuilla kappalevalinnoilla. Kaikkien tunteman biisin treenaminen onnistuu kotonakin nauhan päälle soitellessa ja kyseinen äänite toimii myös hyvänä mittarina onnistumiselle. Mitä lähemmäs originaalia treenikämpällä päästään, sitä paremmin on tavara hanskassa.

Kun omaa tuotantoa on kertynyt jo tarpeeksi, voidaan keikalle saapuvaa yleisöä ilahduttaa covereilla. Tuttu biisi tuntemattomampien joukossa tuo mukavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta salin ja lavan välille. Tunnelma tiivistyy ja sekä esiintyminen, että vastaanottaminen on tämän jälkeen välittömämpää. Kunnon coverilla saadaan aikaan se massahurmos, joka muutoin vaatisi parempaa tuntemusta yhtyeen kappaleista. Ensikuulijoiden kanssa mahdoton tilanne, mutta korjattavissa oikeilla kappalevalinnoilla.

Jotkut yhtyeet myös veistelevät laskelmoidusti covereita itsensä esiin tuomiseksi. Moniko olisi kuullut Alien Ant Farmista ilman Maikkelin kappaleesta väännettyä, väkisinkin pidettäväksi tehtyä tuotosta Pehmyestä Rosmosta. Toisessa ääripäässä tehdään itseä tunnetuksi kappaleella, toisessa kappaletta ja alkuperäistä esittäjää.

Myönnettäköön, etten ollut konsanaan kuullut Thin Lizzystä ennen Metallican Whiskey in the jaria tai Bad Companystä ennen Five Finger Death Punchia. Hyvä coveri tekee alkuperäisen kappaleen nostalgian kokemisen arvoiseksi kuitenkin tuoden yhtyeen omaa sielua esiin. Avenged Sevenfoldin vanhasta kunnon Panteran Walkista vääntämä liveversio on niin lähellä alkuperäistä, ettei sitä heti huomaa uudeksi äänitteeksi kuin aavistuksen paremmasta dynamiikasta soundissa. Asia, jota en miellä omaperäiseksi ja hyväksi.

Ja sitten niistä huonoista valinnoista. Miksi, oi miksi, Jouni, piti sinun mennä märisemään se helvetin Salmiakkia levylle? Kutsuisin sitä synniksi, mutten agnostikkona tiedä, mitä se on. Kamalaa kuultavaa tuotos joka tapauksessa on. Alkuperäinenkin olisi sietänyt jäädä säveltäjän kynän mustesäiliöön.

Ja kuka ihme teki George Michaelin hintahtavasta Careless Whisperistä metalliväännöksen? Hirteen sanon minä.

Se siitä sylkykuppiosastosta. Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Luntatessani muiden tekemiä listoja parhaista ja huonoista versioinneista osui moni kappale molemmille listoille. Jotkut pitävät Limp Bizkitin Behind Blue Eyesistä, toiset The Whon alkuperäisestä. Ring of Fire, jonka oikeasti luulin olevan Johnny Cashin, eikä Anita Carterin, on sanottu olevan paljon parempi Social Distortionin soittamana. Samaan satsiin kuulunevat vielä The Clashin Bobby Fuller Fourilta versioitu I Fought The Law, Faith No Moren Commodoresilta lainaama Easy, Anthraxin Joe Jackon cover Got The Time, sekä Jimi Hendrixin All Along The Watchtower, joka on Bob Dylanin kynästä.

Ilmeisesti olen liian nuori ja naivi tietääkseni näitä etukäteen. Netistäkin voi näemmä oppia jotain.

Ei muutakuin Fleetwood Macin Black Magic Woman soimaan taustalle ja vasenkätistä kitaraa harjoittelemaan.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ensikertaa tässä blogissa tietokoneelta]