Nyt se on päätetty.
"Drumroll, please."
Vaikka Madhouse Management suunnittelee paluuta keikkarintamalle ja muuallakin musahommissa tapahtuu kaikennäköistä, jää Nuotin Vieressä tällä päivämäärällä määrittelemättömän pituiselle tauolle.
Viimeviikon kiireet veivät selkävoiton kirjoittajasta ja kynä pysyi visusti taskussa. Tämänviikkoinen julkaisu taas kirjautuu bittiavaruuteen matkapuhelimella salaa työpaikan käymälästä.
Kun ei ehdi, niin ei ehdi.
On kai tässä muitakin syitä, joista luetaan varmasti joskus toiste jostain toisaalta. Saamattomuuttako kaikki tyynni? Joku heittäkööt sen ensimmäisen kiveksen...
Kahdeksaskymmenesviides tekstinpätkä tällä foorumilla. Lukijoita vajaat kahdeksantuhatta. Ensimmäinen teksti julkaistu 23.3.2012. Reilut 190000 merkkiä jakautuvat keskimäärin kahden ja puolen sadan sanan nipuiksi julkaisuissa.
Reilussa kahdessa vuodessa on tultu jo aika kauas siitä itsekseen naureskelusta, jota harrastin kavereiden kesken tekstiviestimuotoon väännetyissä tekstinpätkissä.
Aluksi haastoin itseni kirjoittamaan aihepiirin sisällä joka perjantai. Välillä on rustattu montakin tekstiä viikossa, joskus taas sen yhdenkin aikaansaaminen on tuottanut tuntien pään ja seinän välistä yhteistyötä. Aihepiirit ja ajatusmaailmat ovat suurimmaksi osaksi itse itseni keksimiä. Samoin faktat ja lainaukset.
Aina ei päästy joka perjantai julkaisemaan. Joskus lipsahti lauantain puolelle, joskus jäi kokonaan vaille. Kolmekymmentäkuusi julkaisua kumpaisenakin täytenä vuonna riittänee allekirjoittaneelle. Sen enempään ei näemmä kirjoittaja kyennyt.
Pääasiassa tässä on kuitenkin pidetty äärimmäisen lystiä. Totista paasaamista on pyritty välttämään ja ajettu muutenkin suorat mutkiksi sanaa kääntämällä. Kun itse pystyy itseään kirjoituksillaan naurattamaan, on siitä pakko tarttua jotain lukijankin hampaankoloon.
Loppu tämä ei ole, siitä olen varma.
Eihän sadekaan lakkaa. Se vain taukoaa. Joskus tunneiksi, joskus kuukausiksi.
Hyvää kesää kaikille ja nöyrin kiitos mukana eläneille. Varsinkin rakkaalle oikolukijalle.
Peace and love.
-Timo
[Tätä kirjoitettiin tippa linssissä ja silmässä]
perjantai 13. kesäkuuta 2014
perjantai 30. toukokuuta 2014
Mitä kuuluu?
Katsellessani eilenillalla rantakalliolla istuskelevaa mykkää lokkia, joka aika ajoin aukoi nokkaansa ääntäkään päästämättä, kuvittelin maailmaani ilman kuuloaistia.
En kyennyt millään ymmärtämään, millaista se olisi.
Asioiden havainnointi perustuisi täysin näkö- ja tuntoaistimuksiin. Kitarani ja pianoni olisivat hyödyttömiä koriste-esineitä. Tekstittämättömien elokuvien katseleminen olisi mahdotonta. Ja mikä pahinta, musiikista tulisi täysin toissijainen elementti.
Keikoilla voisi vieläkin käydä katselemassa ja haistelemassa. Kaipa sitä tuntisi basson jytkeen, mutta sanoista olisi mikrofonin takaa mahdotonta saada selkoa.
Ja vaikka leffassa teksti olisikin, jäisi monet tunnot tuntematta ilman niihin patistavaa tunnelmasävellystä.
Eipä olisi Jack Nicholsonin nauru vanhassa Batmanissa kuin kuiva teksti ruudussa.
Laughing manically.
Hellikää kuuloanne. Tinnituksen aistii juuri silloin, kun mitään muuta ei juuri kuulu.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mökkirannan hiljaisuudessa, tabletin näppäinäänien rytmissä]
En kyennyt millään ymmärtämään, millaista se olisi.
Asioiden havainnointi perustuisi täysin näkö- ja tuntoaistimuksiin. Kitarani ja pianoni olisivat hyödyttömiä koriste-esineitä. Tekstittämättömien elokuvien katseleminen olisi mahdotonta. Ja mikä pahinta, musiikista tulisi täysin toissijainen elementti.
Keikoilla voisi vieläkin käydä katselemassa ja haistelemassa. Kaipa sitä tuntisi basson jytkeen, mutta sanoista olisi mikrofonin takaa mahdotonta saada selkoa.
Ja vaikka leffassa teksti olisikin, jäisi monet tunnot tuntematta ilman niihin patistavaa tunnelmasävellystä.
Eipä olisi Jack Nicholsonin nauru vanhassa Batmanissa kuin kuiva teksti ruudussa.
Laughing manically.
Hellikää kuuloanne. Tinnituksen aistii juuri silloin, kun mitään muuta ei juuri kuulu.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mökkirannan hiljaisuudessa, tabletin näppäinäänien rytmissä]
perjantai 23. toukokuuta 2014
Formaatti edellä...
Nykypäivän peruslaiska koti-ihminen (Homo Sapiens Familiaris) tarvitsee helppoutta elämäänsä. Vaivalla on kaskettu kalliostakin peltoa jo sukupolvien ajan, mutta enää ei ole pakko. Ja jos ei kerran ole pakko, voi kai sitä perkele viihtyäkin välillä.
Musiikistaan nauttiva Nyky-Jamppa tahtoo kuultavansa missä tahansa helposti. Ämpeekolme alkaa olla jo vanhanaikaista, onhan neljän geen luurissa jatkuva satameganen yhteys, jolla striimaa kolmea hoodeeleffaa samanaikaisesti puhelun katkeamatta. Suoratoistopalvelu läimii korvatillikan tavoin jatkuvaa ärsykettä kuuloaistin kiusaksi. Ja onhan meillä tarjonnassa ihan mitä tahansa ihminen keksiikin haluta kuunnella.
Juutuupista löytyy linnunlaulusta ja takkaäänistä moottorisahan pärinään ja Udmurtialaiseen kurkkulaulantaan. Spotifain levylista kasvaa kasvamistaan ja nettiradiot ovat niin laaja käsite, että Valtaojankin on mietittävä, miten tavan pulliaiselle asian selvittää. Ja kun kerran kuunneltavaa löytyy, voi kai sitä aavistuksen jotain joskus kuunnellakin.
Vaikka rakastan vinyylejä, menee allekirjoittaneenkin kuuntelu usein formaatti edellä. Musta kulta on vaan perhanan hankalaa saada kuuluville neuvostovalmisteisen autontekeleen ämyreistä. Kun CD-soitinta ei ole, kasettisoitinta en tahdo ja radio on jossain kadoksissa, jää jäljelle nappikuuloke - matkapuhelin -yhdistelmä.
Vaivaton ja äärettömän mahdollisuuksien kirjon sisältämä vaihtoehto. Ja kun autoni on 96%:sti yhden hengen ajoneuvo, ei lisäkaiuttimia tarvita. Jonnet revitelkööt mopoautoissa subbareitaan. Jos minä haluan kuuntelemani kuuluville, laulan kyllä isosti mukana kanssa-autoilijoiden iloksi.
Taannoisella Tampereen-lomallani, joka muuten vei viimeviikon kirjoitusajan tyystin, selailin paikallista Aamulehteä. Tabloidikoko hakkaa Aurajoen rannoilla säynävänkääreenä usein nähdyn Turun Sanoman antiikkisen mallin mennen tullen. Olkoonkin kuinka nostalginen ja käypä lattian suojaukseen tahansa.
Joskus on vain suunnattava tuulenhalkoja tulevaan ja uskallettava koettaa jotain uutta.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin kokien hienoista uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen]
Musiikistaan nauttiva Nyky-Jamppa tahtoo kuultavansa missä tahansa helposti. Ämpeekolme alkaa olla jo vanhanaikaista, onhan neljän geen luurissa jatkuva satameganen yhteys, jolla striimaa kolmea hoodeeleffaa samanaikaisesti puhelun katkeamatta. Suoratoistopalvelu läimii korvatillikan tavoin jatkuvaa ärsykettä kuuloaistin kiusaksi. Ja onhan meillä tarjonnassa ihan mitä tahansa ihminen keksiikin haluta kuunnella.
Juutuupista löytyy linnunlaulusta ja takkaäänistä moottorisahan pärinään ja Udmurtialaiseen kurkkulaulantaan. Spotifain levylista kasvaa kasvamistaan ja nettiradiot ovat niin laaja käsite, että Valtaojankin on mietittävä, miten tavan pulliaiselle asian selvittää. Ja kun kerran kuunneltavaa löytyy, voi kai sitä aavistuksen jotain joskus kuunnellakin.
Vaikka rakastan vinyylejä, menee allekirjoittaneenkin kuuntelu usein formaatti edellä. Musta kulta on vaan perhanan hankalaa saada kuuluville neuvostovalmisteisen autontekeleen ämyreistä. Kun CD-soitinta ei ole, kasettisoitinta en tahdo ja radio on jossain kadoksissa, jää jäljelle nappikuuloke - matkapuhelin -yhdistelmä.
Vaivaton ja äärettömän mahdollisuuksien kirjon sisältämä vaihtoehto. Ja kun autoni on 96%:sti yhden hengen ajoneuvo, ei lisäkaiuttimia tarvita. Jonnet revitelkööt mopoautoissa subbareitaan. Jos minä haluan kuuntelemani kuuluville, laulan kyllä isosti mukana kanssa-autoilijoiden iloksi.
Taannoisella Tampereen-lomallani, joka muuten vei viimeviikon kirjoitusajan tyystin, selailin paikallista Aamulehteä. Tabloidikoko hakkaa Aurajoen rannoilla säynävänkääreenä usein nähdyn Turun Sanoman antiikkisen mallin mennen tullen. Olkoonkin kuinka nostalginen ja käypä lattian suojaukseen tahansa.
Joskus on vain suunnattava tuulenhalkoja tulevaan ja uskallettava koettaa jotain uutta.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin kokien hienoista uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen]
perjantai 9. toukokuuta 2014
Kirjasto
Haluan joskus vielä oman kirjaston.
En siis tietenkään mitään fyysistä rakennusta hoidettavaksi kaupungin keskustassa, vaan kotiini erillisen huoneen, joka olisi Hollywood-leffatyylisen suureellisesti sisustetty lähes pelkästään hyllymetreillä erilaisia opuksia. Olisi historiallisia romaaneja, tarinoita aikojen saatosta. Olisi karttakirjoja eri vuosisadoilta, joita vertaamalla pääsisi käsiksi ihmisen muokkaaman maailman vaiheisiin.
Olisi kuvakirjoja suurilta tekijöiltä, joista hakea inspiraatiota oikeastaan ihan mihin tahansa. Olisi hyllyllinen vanhoja nahkakantisia, joita ei olla avattu sataan vuoteen, eikä tulla avaamaankaan sataan vuoteen. Olisi hyllyllinen kirjoja, jotka on suunniteltu vain asioiden kätkemiseen kansien sisälle. Sivuja, joissa olisi pullon, revolverin, tai pienemmän kirjan kokoisia reikiä.
Olisi Terry Pratchettin koko tuotanto ja kaikkien lempiohjaajien, -näyttelijöiden, -muusikoiden, -ihmisten ja -eläimien elämänkertakirjat. Olisi historiakirjoja ja tulevaisuuskirjoja. Olisi kaikki ikinä julkaistut Morgan Kanet vieri vieressä numerojärjestyksessä. Olisi yksi lattialaatikko, jossa olisi kaikki Don Rosan julkaisemat parhaat jatkikset omaavat Aku Ankat.
Olisi ylin hylly, jossa säilyttää formaldehydiin säilöttyjä pieneläimiä ja suurhyönteisiä vain siksi, että niiden kanssa sopii paksu pölyinen hämähäkinseitti paremmin, kuin maastohiihtopokaalien kanssa. Olisi yksi hylly, jonka takana olisi kassakaappi, jossa olisi muutama ruskea kirjekuori punaisine Top Secret-leimoineen.
Kirjastossa olisi kullatuissa kehyksissä aikamme suurkirjailijoiden muotokuvia työnsä ääressä ja korkeasta katosta roikkuisi painava kattokruunu, jossa vuosikymmenien kynttilänvahat olisivat sulaneet tippukiviluolien kattoja muistuttaviksi muodostelmiksi. Katto olisi kruunun yltä noesta musta ja kynttilät syttyisivät tietysti kätevästi katkaisijasta oven vieressä.
Keskellä huonetta olisi kaksi tai kolme kulahtanutta punaisella nahalla vuorattua paksupehmusteista nahkatuolia, joissa upota vuosikymmeniä painuneisiin jousiin juuri sillä tavalla, kuin niihin aina kuuluu upota. Hieman epämukavasti, mutta kuitenkin riittävän hyvin, ettei tuoleja raaski vaihtaa uusiin.
Kirjaston kulmassa olisi aitiopaikan vieressä suuri puinen karttapallo, jonka sisällä säilytettäisiin pulloja. Olisi vuosikymmeniä vanhaa viskiä, vuosia vanhoja brandyja, ja viikkoja vanhoja viinejä, koska punaviinipullot yleensä aika-ajoin pääsevät tyhjenemään ja ne pitää vaihtaa täysiin.
Aitiopaikalla, siinä vanhan korkean ikkunan alla, olisi vanha levysoitin.
Ja sen vieressä hyllyssä kaikki ne levyt, joita on joskus kuunnellut kavereiden luona, levykaupoissa, youtubesta, spotifystä tai radiosta. Siinä olisi myöskin kaikki ne levyt, joita ystävät ovat suositelleet, mutta joita ei ole ikinä muistanut tai ehtinyt kuunnella tai kuunnella kunnolla antaumuksella.
Siinä olisi myös kaikki ne levyt, joita ei muistanut ostaa levykaupassa käydessä.
Lopulta siinä olisi myös kaikki ne levyt, jotka on aikojen varrella hukannut, kaksoiskappaleina.
Siinäpä sitä olisi kirjastoa kerrakseen...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin lottokuponkia täytellen]
En siis tietenkään mitään fyysistä rakennusta hoidettavaksi kaupungin keskustassa, vaan kotiini erillisen huoneen, joka olisi Hollywood-leffatyylisen suureellisesti sisustetty lähes pelkästään hyllymetreillä erilaisia opuksia. Olisi historiallisia romaaneja, tarinoita aikojen saatosta. Olisi karttakirjoja eri vuosisadoilta, joita vertaamalla pääsisi käsiksi ihmisen muokkaaman maailman vaiheisiin.
Olisi kuvakirjoja suurilta tekijöiltä, joista hakea inspiraatiota oikeastaan ihan mihin tahansa. Olisi hyllyllinen vanhoja nahkakantisia, joita ei olla avattu sataan vuoteen, eikä tulla avaamaankaan sataan vuoteen. Olisi hyllyllinen kirjoja, jotka on suunniteltu vain asioiden kätkemiseen kansien sisälle. Sivuja, joissa olisi pullon, revolverin, tai pienemmän kirjan kokoisia reikiä.
Olisi Terry Pratchettin koko tuotanto ja kaikkien lempiohjaajien, -näyttelijöiden, -muusikoiden, -ihmisten ja -eläimien elämänkertakirjat. Olisi historiakirjoja ja tulevaisuuskirjoja. Olisi kaikki ikinä julkaistut Morgan Kanet vieri vieressä numerojärjestyksessä. Olisi yksi lattialaatikko, jossa olisi kaikki Don Rosan julkaisemat parhaat jatkikset omaavat Aku Ankat.
Olisi ylin hylly, jossa säilyttää formaldehydiin säilöttyjä pieneläimiä ja suurhyönteisiä vain siksi, että niiden kanssa sopii paksu pölyinen hämähäkinseitti paremmin, kuin maastohiihtopokaalien kanssa. Olisi yksi hylly, jonka takana olisi kassakaappi, jossa olisi muutama ruskea kirjekuori punaisine Top Secret-leimoineen.
Kirjastossa olisi kullatuissa kehyksissä aikamme suurkirjailijoiden muotokuvia työnsä ääressä ja korkeasta katosta roikkuisi painava kattokruunu, jossa vuosikymmenien kynttilänvahat olisivat sulaneet tippukiviluolien kattoja muistuttaviksi muodostelmiksi. Katto olisi kruunun yltä noesta musta ja kynttilät syttyisivät tietysti kätevästi katkaisijasta oven vieressä.
Keskellä huonetta olisi kaksi tai kolme kulahtanutta punaisella nahalla vuorattua paksupehmusteista nahkatuolia, joissa upota vuosikymmeniä painuneisiin jousiin juuri sillä tavalla, kuin niihin aina kuuluu upota. Hieman epämukavasti, mutta kuitenkin riittävän hyvin, ettei tuoleja raaski vaihtaa uusiin.
Kirjaston kulmassa olisi aitiopaikan vieressä suuri puinen karttapallo, jonka sisällä säilytettäisiin pulloja. Olisi vuosikymmeniä vanhaa viskiä, vuosia vanhoja brandyja, ja viikkoja vanhoja viinejä, koska punaviinipullot yleensä aika-ajoin pääsevät tyhjenemään ja ne pitää vaihtaa täysiin.
Aitiopaikalla, siinä vanhan korkean ikkunan alla, olisi vanha levysoitin.
Ja sen vieressä hyllyssä kaikki ne levyt, joita on joskus kuunnellut kavereiden luona, levykaupoissa, youtubesta, spotifystä tai radiosta. Siinä olisi myöskin kaikki ne levyt, joita ystävät ovat suositelleet, mutta joita ei ole ikinä muistanut tai ehtinyt kuunnella tai kuunnella kunnolla antaumuksella.
Siinä olisi myös kaikki ne levyt, joita ei muistanut ostaa levykaupassa käydessä.
Lopulta siinä olisi myös kaikki ne levyt, jotka on aikojen varrella hukannut, kaksoiskappaleina.
Siinäpä sitä olisi kirjastoa kerrakseen...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin lottokuponkia täytellen]
perjantai 2. toukokuuta 2014
Sommar kommar...
Tämänpäiväisestä räntä-, rae-, tihku- ja vesisateesta huolimatta kesä tulla puksuttelee hitaasti, mutta hitaasti. Ensimmäiset katusoittajat ovat kuoriutuneet horroksestaan ja panhuilua on kuultu vahvistetusti ainakin Yliopistonkadun kävelyosuudella ja Wiklundin kulmauksessa.
Viime viikolla jo kuvattiin Cindyn kannella keväistä elokuvaa, narsissien hymyillessä joen penkereellä ja narsistien linssien edessä. Silminnäkijähavainto on ainakin Pihlasta, Mallasta tai Pamelasta. Oli kai siellä joku kollikin. Itse en kiinnittänyt tähtösiin niin huomiota, kahdeksankymmenluvun neuvostoliittolaisen tiellä pitäminen kun vie jo suuren osan keskittymiskyvystä.
Samaan aikaan kun vaihtaa kaistaa, ottaa lisää sipsiä, avaa limpparipulloa, vastaa puhelimeen ja etsii taskunpohjalta parkkirahaa ei millään muotoa ehdi tarkastelemaan itselle puolituntemattomien julkimoiden sauhuttelua ravintolalaivan kannella.
Kaistan lisäksi vaihdetaan takaisin aiheeseen.
Levyjä on pukannut julkisiksi lähes samaa tahtia, kuin joen penkoille kokeneita tenu-ukkoja. On Kiveksiä, 5th Of Aprilia, Parkkos-Peteä ja vaikka ja ketä.
Todellinen kesä saapunee Halisten Putouksen ojentaessa meitä löysyttämään selkäruotoa hieman rentoon takakumaraan Ravintola Kukan sinkkujulkkarikemuissa 30.5.
Sitä ennen pyrin kaivamaan henkisen huuliharppuni kesähortsieni (kyllä, ilman ässää) reisitaskusta ja suuntaamaan aurinkolasien luomat rusketusrajani rennosti kohti kesäisempää Turkua ja sen tulevia tapahtumia.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin ensimmäinen vuosi AMK:sta niin kutsutusti iloisesti plakkarissa]
Viime viikolla jo kuvattiin Cindyn kannella keväistä elokuvaa, narsissien hymyillessä joen penkereellä ja narsistien linssien edessä. Silminnäkijähavainto on ainakin Pihlasta, Mallasta tai Pamelasta. Oli kai siellä joku kollikin. Itse en kiinnittänyt tähtösiin niin huomiota, kahdeksankymmenluvun neuvostoliittolaisen tiellä pitäminen kun vie jo suuren osan keskittymiskyvystä.
Samaan aikaan kun vaihtaa kaistaa, ottaa lisää sipsiä, avaa limpparipulloa, vastaa puhelimeen ja etsii taskunpohjalta parkkirahaa ei millään muotoa ehdi tarkastelemaan itselle puolituntemattomien julkimoiden sauhuttelua ravintolalaivan kannella.
Kaistan lisäksi vaihdetaan takaisin aiheeseen.
Levyjä on pukannut julkisiksi lähes samaa tahtia, kuin joen penkoille kokeneita tenu-ukkoja. On Kiveksiä, 5th Of Aprilia, Parkkos-Peteä ja vaikka ja ketä.
Todellinen kesä saapunee Halisten Putouksen ojentaessa meitä löysyttämään selkäruotoa hieman rentoon takakumaraan Ravintola Kukan sinkkujulkkarikemuissa 30.5.
Sitä ennen pyrin kaivamaan henkisen huuliharppuni kesähortsieni (kyllä, ilman ässää) reisitaskusta ja suuntaamaan aurinkolasien luomat rusketusrajani rennosti kohti kesäisempää Turkua ja sen tulevia tapahtumia.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin ensimmäinen vuosi AMK:sta niin kutsutusti iloisesti plakkarissa]
perjantai 18. huhtikuuta 2014
Johan nyt on musamarkkinat...
Sakemannien T-kauppa lienee musadiggarien Ikea. Löytyy osastoa jos jonkinmoista ja varmasti sisustusta olohuoneesta kylppäriin. Ehkei Harley-Bentoneita ihan verhotangosta roikoteta, mutta varmasti rakastettavampaa sisustetta kuin esimerkiksi saksalainen laatufyygeli, saa Ikeasta hakea.
Omilla sivuillaan se mainostaa varastotilaa olevan vähintään keskikokoisen Afrikkalaisvaltion verran ja myymälääkin enemmän kuin Keskisen halpahysteriamarketissa. Saman katon alta löytyy harrastelijasoittopelistä maailmankiertäjien ammattivehkeisiin ja myyjiä kuin silakkaa markkinoilta.
Sanotaan, että edulliset Saksalaishinnat ajavat kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.
Rohkenenpa olla ainakin osittain eri mieltä.
Kotimaisten kivijalkaliikkeiden välillä keskinkertainen tarjonta ajaa kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.
Kävin taannoin Vaasalaisessa soitinliikkeessä kyselemässä sitä sun tätä pikkusälää, jota oletin löytyvän jokaisesta alan liikkeestä. Läksin muassani pari uutta plektraa, kun en ilennyt tivailuideni jälkeen tyhjin käsin poistua. Samoja välineitä kyselin eräästä Turkulaisesta puodista, mutta eivät hekään olleet vielä hyllyynsä moisia saaneet.
Jokaisellahan on se oma mielikauppansa, jossa helpoiten tulee vierailtua. Kun äsken haeskelin Turun muista alan liikkeistä nettihaulla, löytyi kahdesta muusta firmasta hakemani varusteet.
Vaan kun on jo kertaalleen ajanut yhteen liikkeeseen ja ampunut ovesta sisään rahatukko kourassa kahisten, ei tyhjin käsin poistuva asiakas viitsi mennä enää seuraavaan paikkaan pettymään, vaan tilaa sieltä mistä varmasti saa. Interwebistä.
No juu kyllä niin aivan, eihän kaikkea voi olla hyllyssä, sanotte. Varastosaldotkin menee jo isolle ja pomo hikoaa ja myyjä siivoaa. Muttakun, niinku.
Jos netistä ostamani neljänkympin palikka on liikaa viiden tonnin kitaroita pölyttymässä pitävälle liikkeelle, lupaan jatkossakin olla menemättä sinne. Silti yritän vielä ensin kotimaisen liikkeen kautta. Tavaran hypistely tyydyttää sata kertaa nettiselausta ja kirjoitustaidottomien yhdyssanavirheisiä arvosteluja enemmän.
Ja kyllä sitä soittopelien kohdalla pitää päästä soittamaan. Vertaamaan kahta samankaltaista vuoron perään. Kyselemään myyjältä mielipiteitä ja mukaan otetulta joo-mieheltä myöntymisiä.
Mutta kuinka monta kertaa asiakas jaksaa pettyä ennen nettikaupan vakiasiakkaaksi siirtymistä?
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mantereella ja lähetettiin saaresta]
Omilla sivuillaan se mainostaa varastotilaa olevan vähintään keskikokoisen Afrikkalaisvaltion verran ja myymälääkin enemmän kuin Keskisen halpahysteriamarketissa. Saman katon alta löytyy harrastelijasoittopelistä maailmankiertäjien ammattivehkeisiin ja myyjiä kuin silakkaa markkinoilta.
Sanotaan, että edulliset Saksalaishinnat ajavat kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.
Rohkenenpa olla ainakin osittain eri mieltä.
Kotimaisten kivijalkaliikkeiden välillä keskinkertainen tarjonta ajaa kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.
Kävin taannoin Vaasalaisessa soitinliikkeessä kyselemässä sitä sun tätä pikkusälää, jota oletin löytyvän jokaisesta alan liikkeestä. Läksin muassani pari uutta plektraa, kun en ilennyt tivailuideni jälkeen tyhjin käsin poistua. Samoja välineitä kyselin eräästä Turkulaisesta puodista, mutta eivät hekään olleet vielä hyllyynsä moisia saaneet.
Jokaisellahan on se oma mielikauppansa, jossa helpoiten tulee vierailtua. Kun äsken haeskelin Turun muista alan liikkeistä nettihaulla, löytyi kahdesta muusta firmasta hakemani varusteet.
Vaan kun on jo kertaalleen ajanut yhteen liikkeeseen ja ampunut ovesta sisään rahatukko kourassa kahisten, ei tyhjin käsin poistuva asiakas viitsi mennä enää seuraavaan paikkaan pettymään, vaan tilaa sieltä mistä varmasti saa. Interwebistä.
No juu kyllä niin aivan, eihän kaikkea voi olla hyllyssä, sanotte. Varastosaldotkin menee jo isolle ja pomo hikoaa ja myyjä siivoaa. Muttakun, niinku.
Jos netistä ostamani neljänkympin palikka on liikaa viiden tonnin kitaroita pölyttymässä pitävälle liikkeelle, lupaan jatkossakin olla menemättä sinne. Silti yritän vielä ensin kotimaisen liikkeen kautta. Tavaran hypistely tyydyttää sata kertaa nettiselausta ja kirjoitustaidottomien yhdyssanavirheisiä arvosteluja enemmän.
Ja kyllä sitä soittopelien kohdalla pitää päästä soittamaan. Vertaamaan kahta samankaltaista vuoron perään. Kyselemään myyjältä mielipiteitä ja mukaan otetulta joo-mieheltä myöntymisiä.
Mutta kuinka monta kertaa asiakas jaksaa pettyä ennen nettikaupan vakiasiakkaaksi siirtymistä?
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mantereella ja lähetettiin saaresta]
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Kännilauleloakin...
Mielihaluja monenlaiseen orkesteritoimintaan on aina olemassa. Haluaisin esimerkiksi perustaa Ska-bändin ihan vain siitä syystä, että levylle saisi mahdollisimman paljon hassuttelua kappaleiden nimillä. Albumilla olisi raitoja ainakin nimillä Nuu, Haistapa, Ripa, Hau ja Aamupa. Goldfingerin hengessä lauleskeltaisiin milloin mistäkin vakavampia aihepiirejä välttäen.
Swingbandin kanssa taas voitaisiin veisata Richard Cheesemäisesti raskaammista aihioista veistellyillä kepeillä covereilla. Raised Fistiä, Snotia ja American Head Chargea ainakin haluaisin avata tanssiyleisölle, joka todennäköisesti ei olisi alkuperäisistä kuullutkaan.
Folkpuolen kuplettilaulanta Ruikonperän Multakurkun kumisaappaissa toisi nykymusiikkiin jotain uutta. Jos sen yhdistäisi Kalpeanaaman nelisen vuotta vanhaan albumin tyyliin, saattaisi suurempikin yleisö nielaista syötin. Haitaria ja viinaa, trumpettia ja tupakkaa.
Varma valinta olisi saattaa yhteen uuden ajan Eppu Normaali. Sanailussa syntejä syviä, melodioissa synkkyyttä sekä haikoa ja taas seuraavassa kappaleessa Petri Nygårdmaista kännäilyä ja riekkumista, jota Palefacellakin jo vuoden 2010 albumillaan oli.
Viinasta laulaminen tuntuu purevan maamme kuuntelijayleisöön. Petri, Karri ja Jare kavereineen ovat ainakin päästelleet juomalauluja levyille. Onko se sitten sitä, että ravintolassa on kiva kailottaa ja kännätä sellaisen laulun tahdissa, jossa kailotetaan ja kännätään.
Kari ja karvattomat Kummelisketsissään jo sen keksi. 'Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.' Ehkäpä näiden kappaleiden kehityskulku on ollut juuri sanoituksia vastaava. Jallupullosta korkki olan yli ja sävellystyöhön.
Pitänee siis perustaa moisia yhtyeitä, koska yksin niiden tekeminen ei varmasti ole hauskaa. Seurassa soppa paranee, vai miten se nyt meni...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin avaamattoman viinipullon huudellessa telineestä]
Swingbandin kanssa taas voitaisiin veisata Richard Cheesemäisesti raskaammista aihioista veistellyillä kepeillä covereilla. Raised Fistiä, Snotia ja American Head Chargea ainakin haluaisin avata tanssiyleisölle, joka todennäköisesti ei olisi alkuperäisistä kuullutkaan.
Folkpuolen kuplettilaulanta Ruikonperän Multakurkun kumisaappaissa toisi nykymusiikkiin jotain uutta. Jos sen yhdistäisi Kalpeanaaman nelisen vuotta vanhaan albumin tyyliin, saattaisi suurempikin yleisö nielaista syötin. Haitaria ja viinaa, trumpettia ja tupakkaa.
Varma valinta olisi saattaa yhteen uuden ajan Eppu Normaali. Sanailussa syntejä syviä, melodioissa synkkyyttä sekä haikoa ja taas seuraavassa kappaleessa Petri Nygårdmaista kännäilyä ja riekkumista, jota Palefacellakin jo vuoden 2010 albumillaan oli.
Viinasta laulaminen tuntuu purevan maamme kuuntelijayleisöön. Petri, Karri ja Jare kavereineen ovat ainakin päästelleet juomalauluja levyille. Onko se sitten sitä, että ravintolassa on kiva kailottaa ja kännätä sellaisen laulun tahdissa, jossa kailotetaan ja kännätään.
Kari ja karvattomat Kummelisketsissään jo sen keksi. 'Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.' Ehkäpä näiden kappaleiden kehityskulku on ollut juuri sanoituksia vastaava. Jallupullosta korkki olan yli ja sävellystyöhön.
Pitänee siis perustaa moisia yhtyeitä, koska yksin niiden tekeminen ei varmasti ole hauskaa. Seurassa soppa paranee, vai miten se nyt meni...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin avaamattoman viinipullon huudellessa telineestä]
perjantai 4. huhtikuuta 2014
Aihepiiri pieni pyörii...
Kirjoitin tätä juttua jo alun toista sataa sanaa sanomatta kuitenkaan juuri mitään. Oli kiertoilmaisua ja sitä perinteistä (you know) vessaosaston puoliväkinäistä huumorin ohdakkeenkukkaa. Kitkeränpuoleisen sanailun välissä paistoi haluttomuus valitun aiheen läpikäymiseen. Ei sitä kai pääse millään irti siitä tosiasiasta, että ajatukset ovat joskus aivan muualla, kuin käsillä olevassa aihepiirissä.
Uutista tai human interest -juttua tehdessä pystyy värittämään tarpeeksi lähes aiheesta, kuin aiheesta, jotta jutusta tulee tarpeeksi kiinnostava julkaistavaksi. Kun tämä sontalaatikko taas pitää sisällään aimo määrän tunnetta ja omaa soveltelua välillä suomenkielen äärirajoilla, ei väkinäinen ulostus roiskaistuna seinälle maita kellekään. Vaikka tämäkin tekstike alkaa täysin mitäänsanomattomalla aiheella, saattaa se siihen myös päättyä, mutta on tässä silti jo nyt paljolti enemmän asiaa, kuin puoli tuntia sitten delete-napin kohdanneella kauhistuksella.
*Syvä hengitys sisään, rauhallinen huokaisu ulos*
Tein tätä kirjoittaessa bootleg-nauhoituksen Kiveskives-albumista J.S. Bach in his favourite disco. Tänään julkaistavan albumin vinyyliversion saan käsiini joitain tunteja tämän tekstinjulkaisun jälkeen, mutta olen päässyt kuuntelemaan autoillessani levyä jo monta kertaa, kiitos nykyajan vippaskonstien.
Kun yhtye antoi Rumba-lehdelle levynsä ennakkokuunneltavaksi näin tilaisuuteni koittaneen ja tulitin äänitteen ceedeelle lähes samalla, kun sitä kuuntelin. Keinot saatte itse näiden lain harmaalla alueella liikkuvien tallennusten tekemiseen selvittää, mutta en voi olla enempää kuin tyytyväinen päästessäni oikeasti fiilistelemään biisejä lähes missä tahansa.
Ja kun kappaleet ovat jo vähäsen tulleet tutuksi, kelpaa Klubilla illan levyjulkkarikeikalla nauttia kolmikon showsta, joka tuskin on jättänyt ketään koskaan kylmäksi. Ai ylisanoja ja superlatiiveja? Olkoonkin, mutta jos et itse käy paikalla todistamassa, et voi väittää vastaan.
Paljon on Tuplapallista kirjoitettu tähän blogiin ja paljon tullaan vielä kirjoittamaan. Ja miksipä ei. Onhan siinä eriskummallista musiikkia ja tässä eriskummallinen blogi, joka pyrkii pukeutumaan säännöllisesti perjantaisin kolumnin koreaan asuun siinä aina edes vähää onnistumatta.
Levystä ja keikasta ehkä ensikerralla enemmän. Ehkä taas ei.
Ei näistä aihepiireistä tunnu tietävän ennen kuin loppukaneetti on kirjoitettu.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin viimeperjantain poissaoloa varovasti häpeillen]
Uutista tai human interest -juttua tehdessä pystyy värittämään tarpeeksi lähes aiheesta, kuin aiheesta, jotta jutusta tulee tarpeeksi kiinnostava julkaistavaksi. Kun tämä sontalaatikko taas pitää sisällään aimo määrän tunnetta ja omaa soveltelua välillä suomenkielen äärirajoilla, ei väkinäinen ulostus roiskaistuna seinälle maita kellekään. Vaikka tämäkin tekstike alkaa täysin mitäänsanomattomalla aiheella, saattaa se siihen myös päättyä, mutta on tässä silti jo nyt paljolti enemmän asiaa, kuin puoli tuntia sitten delete-napin kohdanneella kauhistuksella.
*Syvä hengitys sisään, rauhallinen huokaisu ulos*
Tein tätä kirjoittaessa bootleg-nauhoituksen Kiveskives-albumista J.S. Bach in his favourite disco. Tänään julkaistavan albumin vinyyliversion saan käsiini joitain tunteja tämän tekstinjulkaisun jälkeen, mutta olen päässyt kuuntelemaan autoillessani levyä jo monta kertaa, kiitos nykyajan vippaskonstien.
Kun yhtye antoi Rumba-lehdelle levynsä ennakkokuunneltavaksi näin tilaisuuteni koittaneen ja tulitin äänitteen ceedeelle lähes samalla, kun sitä kuuntelin. Keinot saatte itse näiden lain harmaalla alueella liikkuvien tallennusten tekemiseen selvittää, mutta en voi olla enempää kuin tyytyväinen päästessäni oikeasti fiilistelemään biisejä lähes missä tahansa.
Ja kun kappaleet ovat jo vähäsen tulleet tutuksi, kelpaa Klubilla illan levyjulkkarikeikalla nauttia kolmikon showsta, joka tuskin on jättänyt ketään koskaan kylmäksi. Ai ylisanoja ja superlatiiveja? Olkoonkin, mutta jos et itse käy paikalla todistamassa, et voi väittää vastaan.
Paljon on Tuplapallista kirjoitettu tähän blogiin ja paljon tullaan vielä kirjoittamaan. Ja miksipä ei. Onhan siinä eriskummallista musiikkia ja tässä eriskummallinen blogi, joka pyrkii pukeutumaan säännöllisesti perjantaisin kolumnin koreaan asuun siinä aina edes vähää onnistumatta.
Levystä ja keikasta ehkä ensikerralla enemmän. Ehkä taas ei.
Ei näistä aihepiireistä tunnu tietävän ennen kuin loppukaneetti on kirjoitettu.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin viimeperjantain poissaoloa varovasti häpeillen]
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Tien päällä taas istun ja mietin...
Koska olen henkilökohtaisesti vastuussa vain itselleni, lukijoiden lisäksi, saan haistattaa blogini pomolle pitkät silloin kun en ole kykeneväinen kynään tarttumaan. Tämä tapahtui viimeksi torstaina, kun ajelin keikkabussia Tampereelle. Totesin olevani tarpeeksi musahommissa mukana ilman siitä kirjoittamistakin.
Perjantaina aamuseitsemän tienoilla laskin tyhjentyneen takkini eteisen lattialle. Tampere nähtiin ja keikkabussissa lauletut laulut olisi saatava liuotettua unella sisäkorvasta. Maksoin univelat pois reilulla seitsemällä tunnilla ja hyppäsin autoon. Taas mentiin, tällä kertaa Vaasaan.
Vaikkei Pohjanmaalla tällä kertaa keikkailtu, tuntui matkanteko silti tutulta. Ja kyllä yksitoista tuntia autonpekissä puoleentoista vuorokauteen puuduttaa kovempaakin istujaa. Varsinkin kun ne tehdään ratin takana.
Mansen miksaaja näytti kuvaa Machinae Supremacyn uutukaisesta bussista. Alle kymmenen vuotta vanha kulkine sisälsi keskus-ilmastointia, isoa plasmatelkkaa pleikkarilla ja kaikkea sitä mukavuutta, jota bussilta oikeasti toivoo kahdeksan viikon keikkarundilla.
Vanhan SIG-bussin sisätilat piisasivat mainiosti poppoollemme Roosterin reissun verran. Jatkossakin varmasti yhtye aikoo käyttää Vanhaa Rouvaa kuljettimena. Se, istuuko allekirjoittanut tulevilla reisuilla kapteenin pallilla, jääköön nähtäväksi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vihdoin pelkääjän paikalla]
Perjantaina aamuseitsemän tienoilla laskin tyhjentyneen takkini eteisen lattialle. Tampere nähtiin ja keikkabussissa lauletut laulut olisi saatava liuotettua unella sisäkorvasta. Maksoin univelat pois reilulla seitsemällä tunnilla ja hyppäsin autoon. Taas mentiin, tällä kertaa Vaasaan.
Vaikkei Pohjanmaalla tällä kertaa keikkailtu, tuntui matkanteko silti tutulta. Ja kyllä yksitoista tuntia autonpekissä puoleentoista vuorokauteen puuduttaa kovempaakin istujaa. Varsinkin kun ne tehdään ratin takana.
Mansen miksaaja näytti kuvaa Machinae Supremacyn uutukaisesta bussista. Alle kymmenen vuotta vanha kulkine sisälsi keskus-ilmastointia, isoa plasmatelkkaa pleikkarilla ja kaikkea sitä mukavuutta, jota bussilta oikeasti toivoo kahdeksan viikon keikkarundilla.
Vanhan SIG-bussin sisätilat piisasivat mainiosti poppoollemme Roosterin reissun verran. Jatkossakin varmasti yhtye aikoo käyttää Vanhaa Rouvaa kuljettimena. Se, istuuko allekirjoittanut tulevilla reisuilla kapteenin pallilla, jääköön nähtäväksi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vihdoin pelkääjän paikalla]
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Eput on rautaa!
Viikko sitten
julkaistiin ns. tribuuttilevy Manserockin kuninkaille, Eppu
Normaalille. Eput Rautaa -julkaisu pitää sisällään neljätoista
kappaletta enemmän ja vähemmän artistien itsensä näköisiä
painatteita Akun Tehtaan köörin tuotoksista.
Ensimmäinen
reaktioni kulki sanasta sanaan Hynysen kanssa. Miksi pilata
täydellisen bändin täydellisiä biisejä? Niin kauan kuin
muistan, on kuunneltu Eppuja. Älpeeltä, kasetilta, radiosta,
ceedeeltä ja ämpeekolmelta on soinut kautta suomen maan. Kiitos
suoratoistopalveluiden, voi matkaa taittaa vaikka pitkin lapin taigaa
kuuntelemalla samalla Kahdeksatta Ihmettä.
Näin ensimmäisen vilkaisun tulevasta
levystä Mokoman sosiaalisessa mediassa. En tiennyt itkeäkö vaiko
nauraa. Paraikaa kuuntelen rieskaa toista pyöräytystä. Onhan
tuossa Irinan versiossa omat puolensa. Kalpeanaama on löytänyt oman
tiensä läpi Murheellisten laulujen maan ja Kotiteollisuuden
Valkoinen kuplakin menettelee.
Mokoman Kaikki häipyy, on vain nyt
tai Reijo Taipaleen suoraviivainen Voi kuinka me sinua kaivataan
ei pidä sisällään sitten puoliakaan siitä tunteesta ja ihokarvat
suoraksi saavasta tulkinnasta, jotka alkuperäisteoksista löytyy.
Egotrippi yrittää hyvin, muttei aivan pääse maaliviivalle.
Viikatteelta odotin terävää tulkintaa, mutta se jäi vain
kitaratasolle.
Äärettömän kunniakasta kuitenkin
yrittää näin suureen kuuseen kurkottaa. Katajainen kansa ei vain
hyväksy kansallisaarteeseen kajoamista helposti. Kai nämäkin
versiot vuosien kuluessa kasvavat omaan arvoonsa.
Kun Vain elämää levyillä on nyt
versioitu vaikka ketä, on Eput Rautaa huomattavasti parempi kudelma,
kuin hätäisesti kyhätyn kuuloiset tositeeveen lisärahastuslevyt.
Ensikuun alussa julkaistaan Nyt Kolisee
-albumi, joka sisältää (c)räpversiointeja J. Karjalaisen Et
ole yksin -levystä. Siihen en kajoa. Tai syön Eppujen vuoden
1984 kokoelmalevyn.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin miettien, mitä
itse versioisi EN:n tuotannosta]
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Wikipediasta...
Tänään ei kyllä
saa sitten millään tekstiä alkuun näppärällä lauseella. Ei
sitten niin millään. Ei ensinkään. Ei väkisinkään.
On koetettu tauot,
katseltu typeriä kuvia ihan muissa merkeissä ja kuunneltu
kyseenalaista musiikkia perjantaiaamun ratoksi. Jos joogaisin,
joogaisin, vaan kun ei, niin ei.
Pohjimmaisena
ajatuksena oli kuitenkin vertailla näyttelijöitä ja muusikoita.
Tai siis lähinnä ihmisiä jotka ovat sekä että. Kuten Jared Leto.
On tuoretta Golden
Globea ja Oscaria, taskussa pari platinalevyä, sekä keikkaa ja
musavideota pallon molemmalta puolen. Sai turpaansa Fight Clubissa,
mutta antoi takaisin Hurricane-biisin musavideolla. Lahjakas kaveri, joka hurmaa lavalla, kuin lavalla.
Wikipedian, tuon aikakautemme absoluuttisen nykytiedon ensyklopedian, suomenkielinen sivu kertoo Letosta
lähes yhtäpaljon näyttelijänä, kuin muusikkona. Filmografia
löytyy, diskografia ei. Ilmaistaan lyhyesti elämän eri vaiheista sekä näyttelijänä, että muusikkona.
Samaa ei voida
sanoa Keanu Reevesistä. Vaikkei hän muusikkona olekaan edes
läheskään yhtä tunnettu, kuin kollegansa Leto, on hän silti
tehnyt muutaman maailmankiertueen kahden täyden albumin kera.
Eikö kukaan muka ole kuullut Dogstarista?
Kun yhtye Reeveseineen päivineen vieraili 1999 Vaasan Rantarockissa, oli meno
varmasti mielenkiintoinen. Jälkeenpäin paikallaolleet ovat varmasti
lähes samassa asemassa, kuin 1984 Metallican Tarvasjoen keikan
todistaneet. ”Ai siis se pökkelö basisti on siinä
Matrix-trilogiassa? Jossain sivuroolissa vai?”
Tämä faktatieto
ei lue Reevesin suomenkielisellä Wikipediasivulla ja Lontoon murteella kirjotetussakin siihen viitataan kahdessa sivulauseessa erittäin lyhyesti. Kun kaksituhattaluvun nuori
haluaa jotain tietää, hän haluaa sen äkkiä. Puhelimella kuukleen vaan nimi,
perään sana wiki ja a-vot.
"Se missään
bändissä soita."
Itse olen esittänyt sekä akustisesti, että sähköversiona pariakin Dogstarin biisiä monasti. Pitänee alkaa
sivistämään kanssaolioita myös siis wikipeedian kautta.
-Timmy
[Tätä
kirjoitettiin Quattro Formaggin soidessa taustalla]
perjantai 28. helmikuuta 2014
Levyorotuksi Turus...
Vaikka Nuotin Vieressä aika ajoin
elellään nostalgianhuuruisissa muisteloissa, ollaan tänä
perjantaina aivan ajan hermolla. Noin kuusi tuntia ennen tämän
julkaisun lähetysnappulan painamista tuli eetteriin tieto erään
lempiyhtyeeni uudesta singlestä.
Kiveskives, tuo psykedeelinen
nintendorockia veivaava trio, täräytti tuoreen levy-yhtiösainauksen
lisäksi ilmoille oivallisen musavideon ja muutaman keikkapäivän.
Ai että, ai että.
Yhtyettä alkutaipaleesta asti
seuranneena ja fanittaneena olen enemmän kuin mieluissani uudesta
levystä, joka prässätään myös vinyylinä. Tulevan albumin
suunta tuskin poikkeaa kovin jyrkästi aiemmista sävellyksistä,
onhan kahdeksantena raitana bändin uran alkuaikojen tuotantoa oleva
oiva iloittelu Bittihiisi.
Kesämmällä kuluvaa vuotta on
odotettavissa myös toisen Turkulaisen julkaisu.
Instrumentaalimusiikillaan mansikoilla ja kermavaahdolla
kuuloelimiämme hellivä Yakuzi Pato julkaisee
Vol 2:nsa. Rentoa kesäfiilistelyä on siis tiedossa
nopeampitempoisen Kivespoppoon riemuilun jälkeen.
Jos Tuplapalli tarjoaa levyn auttamaan
kesän odotusta, tuo Halisten Putous sen viimeistään tullessaan.
Sen takaan, ettei näistä julkaisuista
tunnetta puutu.
Tai sitten syön sen perhanan hattuni.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin levysoittimen asennusta purjeveneeseen harkiten]
perjantai 14. helmikuuta 2014
Tuntuu siltä, että tuntuu siltä...
Paljon on vettä virrannut ja muita
pölyttyneitä sananlaskuja siitä kun tähän liitutauluun on
hatarin sormin raapusteltu. On ollut remonttia, työtä, laiskuutta,
saamattomuutta, inspiraation katoa ja liuta erinäisiä selityksiä
rusinan kokoisiin liidunpätkiin tarttumattomuuteen. Vaan tässäpä
taas rapsutellaan, kuin Bart alkutunnarissa konsanaan. Musta taulu on
valkaistava.
Mutta mistä sitä taas oikein
aloittaisi. Rutiininomainen Aiheiden Etsintä on lomaillut
hippokampuksen pitkillä kultaisilla hiekkarannoilla, eikä
mielellään palaa arkeen. Suuri Inspiraatio taisi jäädä viimeyönä
johonkin johtolaatikkoon tai PA-kaiuttimen päälle niitä lavalta
roudatessa. Ehkäpä Into on kuitenkin vielä kotosalla.
Käsittelenkin siis alaotsakkeessa
mainittua aihepiiriä empiirisesti fiilispohjalta.
Tuore Lemin Stam1nan albumi herätti
allekirjoittaneessa pikkutyttömäisiä piirteitä pitkien kylmien
väristysten ja kosteiden silmänalusten muodossa. Kuunnellessa syke
nousi ja hengitystahti tiheentyi. Katseen kääntyessä harittamaan
ikkunasta ulos ei oikein minnekään, tunne ylivoipaisuudesta ja
euforisesta nirvanasta kävi hetki hetkeltä lähemmäs.
Kun eilisillan keikalla itselle
tuntematon bändi soitti aivan mielettömän tiukasti jokaisen
jäsenen hallitessa oman osa-alueensa, vääntyi pärstäkerroin
vähintäänkin positiiviselle, jollei jopa toiseen potenssiin.
Yökerhojen alkoholinsumuisilla
tahmeilla tanssilattioilla voi kokea konemusiikin erittäinkin
fyysisesti. Festareiden painetykkimäisistä ämyritorneista
puhumattakaan.
Kumma juttu, miten paljon ääniaaltojen
oikein suunnattu ja tahditettu värähtely saa aikaan alkukantaisessa
ihmisotuksessa.
Taidankin soittaa tästä Soundiin ja
ehdottaa levyarvostelujen tähtiluokitusten alle fyysisyysmittaria
ripulista orgasmiin.
-Timmy
(Tätä kirjoitettiin valtion
tarjoamalla mobiililaajakaistalla välillä Toijala - Riihimäki)
perjantai 6. joulukuuta 2013
Mitä minä todella sanoin
6.12.2013 tullaan muistamaan pitkään.
Itsenäisyyspäivän vastaanotto on jossain Tampesterissa nääs. Ei tanssia, ei sitä perinnettä, jota on jo vuodet pääksytysten presidentinlinnassa vaalittu.
Tuntematon Sotilas esitetään vasta puoli kymmeneltä. Eihän tämä käy päinsä. Se pitää katsoa päivällä, niinkuin aina ennenkin. Iltapäivä tuijotellaan isiemme töitä, jotta voimme käydä alkuillasta yhdessä pöytään tietoisina siitä, että ateriana saattaisi olla blinejä tai borschia ja 6.12 arkinen perjantai.
Nelson Mandela kuoli. No teknisesti hän päätti maallisen vaelluksensa jo 5.12, mutta tänä päivänä suurin osa maailman ihmisistä asiasta kuuli. Paljon hyvää lähti hänen mukanaan. Teille, rakkaat lapsukaiset ja lapsenmieliset, jotka ette tiedä kuka Mandela oli, suosittelen YLEn lyhyttä oppimäärää aiheesta.
Viimeisimpänä, vaikkei välttämättä vähäisimpänä, tulee Parkkos-Peten uusi sinkkujulkaisu Minä minä sanoin. Olen odottanut kyseistä kappaletta kuultavaksi lopullisessa muodossaan jo pitkälti toista vuotta. Kuulin Helsingin kirjeenvaihtajani salaiselta tietolähteeltä alkuperäisen demoversion, johon rakastuin ensipuraisulla.
Monivivahteinen kappale antaa odottaa itseään kaksiosaisen ensisäkeistön ajan, jonka jälkeen aseet ladataan, tähdätään ja tulitetaan aika pitkälti suoraan tärykalvoon koko rykmentin voimalla. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee loistava uusi nousu PP-teamille.
Alkuperäinen demo oli hyvin pitkälti tunnelmaltaan yhtä latautunut, kuin lopullinenkin versio. Muutamat lyyriset muutokset tuovat eheyttä kokonaisuuteen ja pikkumukavat musiikilliset kikkailut syvyyttä kertosäkeeseen ja c-osaan.
Hyvin sopiva ajatusmaailma itsenäisen Suomen syntymäpäivänä, vaikkei kirjoittaja tätä varmasti sanottaessaan ajatellut. Terveisiä ryssälle! Mitä me sanoimme, selkämme kestää!
Demon loppuhuudahdus ei päässyt lopulliseen versioon. Sääli sinänsä. Jalkani kantaa oli hyvä lopetus.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin henkistä kiväärin piippua pitkin räntäsateeseen tuijottaen]
Itsenäisyyspäivän vastaanotto on jossain Tampesterissa nääs. Ei tanssia, ei sitä perinnettä, jota on jo vuodet pääksytysten presidentinlinnassa vaalittu.
Tuntematon Sotilas esitetään vasta puoli kymmeneltä. Eihän tämä käy päinsä. Se pitää katsoa päivällä, niinkuin aina ennenkin. Iltapäivä tuijotellaan isiemme töitä, jotta voimme käydä alkuillasta yhdessä pöytään tietoisina siitä, että ateriana saattaisi olla blinejä tai borschia ja 6.12 arkinen perjantai.
Nelson Mandela kuoli. No teknisesti hän päätti maallisen vaelluksensa jo 5.12, mutta tänä päivänä suurin osa maailman ihmisistä asiasta kuuli. Paljon hyvää lähti hänen mukanaan. Teille, rakkaat lapsukaiset ja lapsenmieliset, jotka ette tiedä kuka Mandela oli, suosittelen YLEn lyhyttä oppimäärää aiheesta.
Viimeisimpänä, vaikkei välttämättä vähäisimpänä, tulee Parkkos-Peten uusi sinkkujulkaisu Minä minä sanoin. Olen odottanut kyseistä kappaletta kuultavaksi lopullisessa muodossaan jo pitkälti toista vuotta. Kuulin Helsingin kirjeenvaihtajani salaiselta tietolähteeltä alkuperäisen demoversion, johon rakastuin ensipuraisulla.
Monivivahteinen kappale antaa odottaa itseään kaksiosaisen ensisäkeistön ajan, jonka jälkeen aseet ladataan, tähdätään ja tulitetaan aika pitkälti suoraan tärykalvoon koko rykmentin voimalla. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee loistava uusi nousu PP-teamille.
Alkuperäinen demo oli hyvin pitkälti tunnelmaltaan yhtä latautunut, kuin lopullinenkin versio. Muutamat lyyriset muutokset tuovat eheyttä kokonaisuuteen ja pikkumukavat musiikilliset kikkailut syvyyttä kertosäkeeseen ja c-osaan.
Hyvin sopiva ajatusmaailma itsenäisen Suomen syntymäpäivänä, vaikkei kirjoittaja tätä varmasti sanottaessaan ajatellut. Terveisiä ryssälle! Mitä me sanoimme, selkämme kestää!
Demon loppuhuudahdus ei päässyt lopulliseen versioon. Sääli sinänsä. Jalkani kantaa oli hyvä lopetus.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin henkistä kiväärin piippua pitkin räntäsateeseen tuijottaen]
perjantai 29. marraskuuta 2013
Jo se taas joutui...
Taas se on se aika vuodesta, kun hössötellään ja hypistellään kauppojen pehmoleluhyllyillä rakkautta käärepapereihin. Kaikki naiset ja naisenmieliset sisustavat koteja pikku tontuilla, porosilla ja kyntteliköillä. Päälle hyräillään lapsellisia rallatuksia, joilta ei voi välttyä edes apteekissa.
Ai että.
Kyllä joulukuu on sitten odotettua aikaa.
Jälkeenpäin kiroillaan, kuinka taas meni puolen vuoden säästöt krääsään, joka unohtuu ennen juhannusta kaappiin pölyttymään edellisvuotten piikkimattojen, riisinkeitinten ja hattarakoneiden joukkoon. Kiloja karistellaan helmi-maaliskuulle junttisaleilla hikoillen. 'Kyllähän jouluna syödä ja juoda täytyy'.
Sitten on tipaton tammikuu. Tekopyhäillään ja tylsistytään muutama viikonloppu, jotta voidaan taas viettää ne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan ravinteleissa.
Jos tulee lunta, suomalainen kiroaa, kun sitä joutuu lykkimään pihasta, katolta, autosta, koirasta ja saappaista. Jos sataa vettä, kirotaan, kun ei ole lunta.
Synkkää ja kamalaa. Pimeää, kun mennään töihin ja pimeämpää kun sieltä päästään. Kylmästä saa ja pitää valittaa. Varsinkin, jos ei ole kerrastoa, tumppuja ja pipaa.
Tilaisuuden saavat häipyvät Tahitille mai tain ääreen, josta sitten paukkuu lärväkirjantäydeltä kuvia samankaltaisista toimituksista, kuin me täällä härmässä teemme, mutta shortseissa. On kinkkua, kuusta ja joulutähteä hikisten bermudoiden ja teryleenipaidan ohella. Musta hoikka joulupukki poseeraa matkalaisten kanssa tekokuusen juurella.
Miksei joulunaika voisi olla valittamattomuuden kuukausi? Ei meillä asiat niin huonosti ole. On ystäviä, perhettä, hyviä parisuhteita ja kattoa pään päällä. Onnekkaimmilla kaikki edelliset.
Miksemme lahjoittaisi hyvää mieltä kanssaihmisille. Roinasta tulee onnelliseksi vain kauppias ja pikkulapsi. Eikä jälkimmäinenkään kovin pitkäksi aikaa.
Elämänikäisen lahjan voi antaa yksinkertaisesti CD:n muodossa. Itse muistan saaneeni sedältäni aikanaan erään Metallican levyn, jonka soitin kirjaimellisesti puhki kannettavassa soittimessani.
Se on edelleen hyvä ja toimiva albumi.
Erästä puhkikulunutta mainosfraasia lainatatakseni, siitä se ajatus sitten lähti...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin remonttipölyä läppäriltä huiskien]
Ai että.
Kyllä joulukuu on sitten odotettua aikaa.
Jälkeenpäin kiroillaan, kuinka taas meni puolen vuoden säästöt krääsään, joka unohtuu ennen juhannusta kaappiin pölyttymään edellisvuotten piikkimattojen, riisinkeitinten ja hattarakoneiden joukkoon. Kiloja karistellaan helmi-maaliskuulle junttisaleilla hikoillen. 'Kyllähän jouluna syödä ja juoda täytyy'.
Sitten on tipaton tammikuu. Tekopyhäillään ja tylsistytään muutama viikonloppu, jotta voidaan taas viettää ne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan ravinteleissa.
Jos tulee lunta, suomalainen kiroaa, kun sitä joutuu lykkimään pihasta, katolta, autosta, koirasta ja saappaista. Jos sataa vettä, kirotaan, kun ei ole lunta.
Synkkää ja kamalaa. Pimeää, kun mennään töihin ja pimeämpää kun sieltä päästään. Kylmästä saa ja pitää valittaa. Varsinkin, jos ei ole kerrastoa, tumppuja ja pipaa.
Tilaisuuden saavat häipyvät Tahitille mai tain ääreen, josta sitten paukkuu lärväkirjantäydeltä kuvia samankaltaisista toimituksista, kuin me täällä härmässä teemme, mutta shortseissa. On kinkkua, kuusta ja joulutähteä hikisten bermudoiden ja teryleenipaidan ohella. Musta hoikka joulupukki poseeraa matkalaisten kanssa tekokuusen juurella.
Miksei joulunaika voisi olla valittamattomuuden kuukausi? Ei meillä asiat niin huonosti ole. On ystäviä, perhettä, hyviä parisuhteita ja kattoa pään päällä. Onnekkaimmilla kaikki edelliset.
Miksemme lahjoittaisi hyvää mieltä kanssaihmisille. Roinasta tulee onnelliseksi vain kauppias ja pikkulapsi. Eikä jälkimmäinenkään kovin pitkäksi aikaa.
Elämänikäisen lahjan voi antaa yksinkertaisesti CD:n muodossa. Itse muistan saaneeni sedältäni aikanaan erään Metallican levyn, jonka soitin kirjaimellisesti puhki kannettavassa soittimessani.
Se on edelleen hyvä ja toimiva albumi.
Erästä puhkikulunutta mainosfraasia lainatatakseni, siitä se ajatus sitten lähti...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin remonttipölyä läppäriltä huiskien]
perjantai 22. marraskuuta 2013
Hetken valtiaat
Iso kuppi rooibosta, eritumma reissari ja back to the drawing board.
Niin Kelju K Kojoottikin sen aina teki.
Kun jokin ei onnistu, pitääkö yrittää kovemmin vai vaihtaa suuntaa tai lajia?
Olisiko Mietaasta tullut sittenkin hyvä taidemaalari, jos sisulla ei olisi puskettu väkisin laduille?
Elämässä pärjää sisukkuudella todella pitkälle. Väkisin on Suomessa sukupolvien ajan puurrettu ja saatu aikaiseksi. Ihmisen määritti täällä vielä viime vuosituhannen lopulle asti se, mitä hän tekee työkseen. Poliisi on aina poliisi ja siivooja siivooja, vaikka heitä kutsuttaisiinkin komisarioksi ja lattiakosmetologiksi.
"Katsos, tuolta tulee Martti. Hänellä oli se IT-yritys. No juu tosiaan oli. Emmä tiedä, kai se on työtön nykyisin. Joo. Älä puhu siitä hänelle. Hymyillään vaan ja morjenstellaan."
Cheek taas on kova jätkä, vaikka se on ihan pehmo, eikä tiedä oikeista töistä mitään ja tekee paskaa musaa. Se kun pääsi pinnalle.
Näinkö oikeasti ajattelemme?
Kun katsoin hiljattain yli viisikymppisiä punkkareita, jotka vielä jaksavat puurtaa pikkubändiensä kanssa oli olo ristiriitainen.
"Lopullista läpimurtoa odotellessa" olisi pitänyt lukea niittitakin selkämyksessä.
Mietin hetken, pitääkö tuntea sääliä vai ihailua panostuksen määrästä. Jos kolmekymmentä vuotta jaksaa uskoa itseensä - vaikka välttämättä juuri kukaan muu ei - voiko silloin olla kovinkaan kaukana siitä todellisesta rakkaudesta lajiinsa?
Nuorista rokkareista taas välittyy se aito into tekemiseen. Pieni pelko tai jännitys miksaajaa kohtaan tulee ilmi "Ei meillä niin väliä" -vastauksista. Epävarmuus näkyy hieman lavaesiintymisessäkin, mutta pinnan alla kiehuu. Halu päästä näyttämään maailmalle, mistä oma yhtye on tehty, on kova. "Pääsisipä sitä Klubin Live-kerrokseen joskus esiintymään."
Ensikeikoista on pitkä matka fakkiutuneen lavaruunan tylsään habitukseen. Onneksi vain harva tekee väkisin, jos ei homma kiinnosta.
Juuri tuosta syystä jaksan ihailla vanhoja gubbeja, jotka ryynäävät ruosteisilla pakuilla paskaräkälöitä. He rakastavat sitä, mitä lavalle päästessään ovat. Oli se sitten Grindcoren vajaa puolituntinen tai maalaileva progetunti.
Sen hetken he ovat maailman kuninkaita.
-Timmy
[Tätä tehtiin illan miksauskeikan pikkubändejä hymyilevästi ajatellen]
Niin Kelju K Kojoottikin sen aina teki.
Kun jokin ei onnistu, pitääkö yrittää kovemmin vai vaihtaa suuntaa tai lajia?
Olisiko Mietaasta tullut sittenkin hyvä taidemaalari, jos sisulla ei olisi puskettu väkisin laduille?
Elämässä pärjää sisukkuudella todella pitkälle. Väkisin on Suomessa sukupolvien ajan puurrettu ja saatu aikaiseksi. Ihmisen määritti täällä vielä viime vuosituhannen lopulle asti se, mitä hän tekee työkseen. Poliisi on aina poliisi ja siivooja siivooja, vaikka heitä kutsuttaisiinkin komisarioksi ja lattiakosmetologiksi.
"Katsos, tuolta tulee Martti. Hänellä oli se IT-yritys. No juu tosiaan oli. Emmä tiedä, kai se on työtön nykyisin. Joo. Älä puhu siitä hänelle. Hymyillään vaan ja morjenstellaan."
Cheek taas on kova jätkä, vaikka se on ihan pehmo, eikä tiedä oikeista töistä mitään ja tekee paskaa musaa. Se kun pääsi pinnalle.
Näinkö oikeasti ajattelemme?
Kun katsoin hiljattain yli viisikymppisiä punkkareita, jotka vielä jaksavat puurtaa pikkubändiensä kanssa oli olo ristiriitainen.
"Lopullista läpimurtoa odotellessa" olisi pitänyt lukea niittitakin selkämyksessä.
Mietin hetken, pitääkö tuntea sääliä vai ihailua panostuksen määrästä. Jos kolmekymmentä vuotta jaksaa uskoa itseensä - vaikka välttämättä juuri kukaan muu ei - voiko silloin olla kovinkaan kaukana siitä todellisesta rakkaudesta lajiinsa?
Nuorista rokkareista taas välittyy se aito into tekemiseen. Pieni pelko tai jännitys miksaajaa kohtaan tulee ilmi "Ei meillä niin väliä" -vastauksista. Epävarmuus näkyy hieman lavaesiintymisessäkin, mutta pinnan alla kiehuu. Halu päästä näyttämään maailmalle, mistä oma yhtye on tehty, on kova. "Pääsisipä sitä Klubin Live-kerrokseen joskus esiintymään."
Ensikeikoista on pitkä matka fakkiutuneen lavaruunan tylsään habitukseen. Onneksi vain harva tekee väkisin, jos ei homma kiinnosta.
Juuri tuosta syystä jaksan ihailla vanhoja gubbeja, jotka ryynäävät ruosteisilla pakuilla paskaräkälöitä. He rakastavat sitä, mitä lavalle päästessään ovat. Oli se sitten Grindcoren vajaa puolituntinen tai maalaileva progetunti.
Sen hetken he ovat maailman kuninkaita.
-Timmy
[Tätä tehtiin illan miksauskeikan pikkubändejä hymyilevästi ajatellen]
perjantai 15. marraskuuta 2013
Syyttävä sormi sieraimessa...
Risto haluaisi tuoreimmassa Soundissa julkaistun jutun mukaan tiivistää kaiken tiedon, jonka tahtoo kuulijan kanssa jakaa mahdollisimman lyhyeksi. Hän mielisi pakkaamaan sanottavansa tiukasti, neljän - viiden minuutin kappaleeseen suurten ajatusten ahtaminen kun on hankalaa.
Jos tahdotaan sanoa jotain kappaleessa ei suora hokema ole useinkaan se helpoin tie. Propagandamainen tuputus kun tuppaa kulkeutumaan korvakäytävän seinämiä pitkin takaisin luontoon.
Kun valistan erään sanoittamani kappaleen kertosäkeessä kuulijakuntaa virkkeellä "You have to simplify" uskon siihen silti todella. Sanat ovat kummunneet kynästäni jonkin tietyn viitekehyksen sisällä omansa laisessa ajatusmaailmassa. Se, haluanko ihmisten oikeasti downshiftaavan, ei ole se perimmäinen ajatus.
Uskon puhuvani monenkin tekstittäjän puolesta kertoessani kynäniekkojen haluavan herättää ihmiset tuntemaan tai ajattelemaan. Jos molemmat onnistuvat on sanoittaja onnistunut Hanhiniemimäisen hyvin.
Kenenkään ei pidä suunnata omaa elämäänsä jonkun toisen sanojen mukaan, mutta asioiden oikeellisuuden punnitseminen on joskus ihan paikallaan. Katsoo sitä peilistä takaisin sitten kuka tahansa.
Kun Hehkumon kappaleessa Lapset kerrotaan Tuurista ja krääsän himoitsemisesta ei sormella osoiteta kyläkauppaa, romun myyjiä, ostajia, tuottajia tai haluajia, vaan yhteiskuntaa ja nykymeininkiä.
Me kaikki syyllistymme johonkin joka päivä. Ei kukaan ole aina pyhimys.
Mutta jos edes pienen hetken.
Edes kerran viikossa.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin edellämainitun kappaleen soidessa ripiitillä korvienvälissä]
Ps. Kolmannessa kappaleessa mainittu kappale täällä: Kliketi-klik
Jos tahdotaan sanoa jotain kappaleessa ei suora hokema ole useinkaan se helpoin tie. Propagandamainen tuputus kun tuppaa kulkeutumaan korvakäytävän seinämiä pitkin takaisin luontoon.
Kun valistan erään sanoittamani kappaleen kertosäkeessä kuulijakuntaa virkkeellä "You have to simplify" uskon siihen silti todella. Sanat ovat kummunneet kynästäni jonkin tietyn viitekehyksen sisällä omansa laisessa ajatusmaailmassa. Se, haluanko ihmisten oikeasti downshiftaavan, ei ole se perimmäinen ajatus.
Uskon puhuvani monenkin tekstittäjän puolesta kertoessani kynäniekkojen haluavan herättää ihmiset tuntemaan tai ajattelemaan. Jos molemmat onnistuvat on sanoittaja onnistunut Hanhiniemimäisen hyvin.
Kenenkään ei pidä suunnata omaa elämäänsä jonkun toisen sanojen mukaan, mutta asioiden oikeellisuuden punnitseminen on joskus ihan paikallaan. Katsoo sitä peilistä takaisin sitten kuka tahansa.
Kun Hehkumon kappaleessa Lapset kerrotaan Tuurista ja krääsän himoitsemisesta ei sormella osoiteta kyläkauppaa, romun myyjiä, ostajia, tuottajia tai haluajia, vaan yhteiskuntaa ja nykymeininkiä.
Me kaikki syyllistymme johonkin joka päivä. Ei kukaan ole aina pyhimys.
Mutta jos edes pienen hetken.
Edes kerran viikossa.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin edellämainitun kappaleen soidessa ripiitillä korvienvälissä]
Ps. Kolmannessa kappaleessa mainittu kappale täällä: Kliketi-klik
perjantai 1. marraskuuta 2013
Valitse elämä.
Choose life, choose a job, choose a career.
Irvine Welshin romaaniin pohjaavan Trainspotting-elokuvan alkusanoin starttaa tänäkin perjantaina Nuotin Vieressä.
Elämä on valintoja. Voit valita aamusta jalkaasi kaksi mitkä tahansa sukkaa ja ensimmäiset vastaan tulevat housut tai pukeutua huolitellusti. Voit valita kasvattavasi tukkaa tai leikkaavasi sen itse fiskarsseilla parturin puutteessa. Voit valita auton, bussin, kävelyn ja fillarin välillä tai näitä yhdistelemällä, mutta musiikkityyliäsi aina et.
Ai miksikö?
Scene päättää.
Skeittaripiireissä soi punk tai rap. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Vanhojen jenkkiautojen harrastajat kuuntelevat fiftarimusaa, rockabillyä ja rautalankaa. Tuningautoilijat jumputtavat lasikuituhässäköissään eurodancea, minkä autontekelettä pari-kolme kertaa kalliimmista soittovehkeistään irti saavat.
Aikuisille tarkoitetuissa seurusteluravintoloissa soi lempeä lounge, joka on sävelletty juuri näitä paikkoja silm... korvallapitäen. Jos kiinalaisessa ei soisi ping pong -viulumusiikki, ei riisi maistuisi enää samalta. Lyön oman kokemukseni perusteella vetoa, ettei moottoripyöräkerhojen kemuissa soi iskelmä.
Varmasti jokaisessa harrastusmaailmassa on omat - joskus väkinäisetkin - yleistyksensä. Olkoonkin, ettei osallistuja valitse musiikkia vaan harrasteen.
Syy yleistykseen varmasti löytyy yhteisöllisestä hengestä. Kun muutkin kuuntelevat jotain, on siihen helppo tarttua. Tarjolla on tuttujen kautta monia eri artisteja, joista kuoria paras päältä. Keskustelut syvenevät, eikä aina tarvitse vääntää siitä, mikä on oikea aito väri -46 chevyn lohkoon.
Onneksi voi silti valita korvakuulokkeet ja sen oman soittolistansa.
Tänään valitsen Turun Siipiravintolan toivoen, että musiikki siellä on tulista ja rasvaista.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin deadlinesta myöhässä]
perjantai 25. lokakuuta 2013
Musiikkitekniikan Maailma
Jos instrumentteja ja välineistöä kulutettaisiin printtimediassa kuten autolehtien palstoilla ajoneuvoja ja oheismateriaalia, olisivat musiikinalan julkaisut aika erilaista luettavaa nykymalleihin verrattuna.
Musiikkitekniikan Maailmassa pääjuttuna olisi kahdeksan eri kitaravahvistinmallin kestotesti rockbändin keikkarundilla ympäri eurooppaa. Kliiniset äänikokeet tehtäisiin superherkillä mikrofoneilla ja varta vasten ohjelmoiduilla tietokonesoftilla ennen ja jälkeen rundin. Tarkka päiväkirja kertoisi käyttöajat ja mahdolliset kaltoinkohtelut.
Olisi lähikuvaa vesisateen kostuttamasta kaapista tai putket kuumana hehkuvasta nupista. Kannessa kaikki vahvarit olisi aseteltu joko riviin tai päällekkäin vastakkainasettelun maksimoimiseksi.
Sivulla kuusi arvioitaisiin uusien kitaraefektipedaalien patterinkulutusta ja ledien kirkkautta sisarmalleihin verrattuna. Seuraavalla aukeamalla Flea kertoisi omasta bassonkielivalinnastaan ja lukijalle näytettäisiin diagrammeja äärimmäisistä kieltenvenytystesteistä.
Amerikan länsirannikon lämmössä valmistettua rumpusettiä piestäisiin Kilpisjärvellä kolmenkymmenen asteen pakkasessa etsien ensimmäistä rungon halkeamiskohtaa. Äärimmäisiin olosuhteisiin vietäisiin myös Kouvolan harmonikkatehtaan halvin ja kallein pirunkeuhko. Sademetsän kautta afrikan kuiville aroille.
Puolen sivun jutut kertoisivat miten saat helpoiten treenikämppäsi pysymään siistinä näillä ykseinkertaisilla ja edullisilla tavaransäilytysvinkeillä. Keskiaukeaman kalenterityttö poseeraisi instrumenttikaapelivyyhdin kanssa roudarinteippiin verhoutuneena. Tarvikkeet-sivun alle toimittajatiimi kokoaisi uudenmallisia plektroja, led-valollisia kapulapusseja, hiilikuituisia sordiinoja tai muuten vain vanhan mallisia, mutta uudella värillä olevia hyödykkeitä.
Loppuvaiheilla lehteä olisi sivukaupalla erilaisia välineistön koeajoja, joissa faktalaatikossa olisi käynnistysaika, sähkönkulutus, desibelitaso, lisävarusteet, hinta ja plussat sekä miinukset. Niitä seuraisivat tee-se-itse -miesten huolto-ohjeet pianonvirityksestä viulun jousen rakentamiseen.
Nippelitiedon suurinta antia olisivat instrumenttien räjäytyskuvat ja kytkentäkaaviot, sekä otokset laitteistoista purettuna osa osan vieressä.
Odotan innolla Soundin ja Jallun yhteistuotosta...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tuulilasia luntaten]
Musiikkitekniikan Maailmassa pääjuttuna olisi kahdeksan eri kitaravahvistinmallin kestotesti rockbändin keikkarundilla ympäri eurooppaa. Kliiniset äänikokeet tehtäisiin superherkillä mikrofoneilla ja varta vasten ohjelmoiduilla tietokonesoftilla ennen ja jälkeen rundin. Tarkka päiväkirja kertoisi käyttöajat ja mahdolliset kaltoinkohtelut.
Olisi lähikuvaa vesisateen kostuttamasta kaapista tai putket kuumana hehkuvasta nupista. Kannessa kaikki vahvarit olisi aseteltu joko riviin tai päällekkäin vastakkainasettelun maksimoimiseksi.
Sivulla kuusi arvioitaisiin uusien kitaraefektipedaalien patterinkulutusta ja ledien kirkkautta sisarmalleihin verrattuna. Seuraavalla aukeamalla Flea kertoisi omasta bassonkielivalinnastaan ja lukijalle näytettäisiin diagrammeja äärimmäisistä kieltenvenytystesteistä.
Amerikan länsirannikon lämmössä valmistettua rumpusettiä piestäisiin Kilpisjärvellä kolmenkymmenen asteen pakkasessa etsien ensimmäistä rungon halkeamiskohtaa. Äärimmäisiin olosuhteisiin vietäisiin myös Kouvolan harmonikkatehtaan halvin ja kallein pirunkeuhko. Sademetsän kautta afrikan kuiville aroille.
Puolen sivun jutut kertoisivat miten saat helpoiten treenikämppäsi pysymään siistinä näillä ykseinkertaisilla ja edullisilla tavaransäilytysvinkeillä. Keskiaukeaman kalenterityttö poseeraisi instrumenttikaapelivyyhdin kanssa roudarinteippiin verhoutuneena. Tarvikkeet-sivun alle toimittajatiimi kokoaisi uudenmallisia plektroja, led-valollisia kapulapusseja, hiilikuituisia sordiinoja tai muuten vain vanhan mallisia, mutta uudella värillä olevia hyödykkeitä.
Loppuvaiheilla lehteä olisi sivukaupalla erilaisia välineistön koeajoja, joissa faktalaatikossa olisi käynnistysaika, sähkönkulutus, desibelitaso, lisävarusteet, hinta ja plussat sekä miinukset. Niitä seuraisivat tee-se-itse -miesten huolto-ohjeet pianonvirityksestä viulun jousen rakentamiseen.
Nippelitiedon suurinta antia olisivat instrumenttien räjäytyskuvat ja kytkentäkaaviot, sekä otokset laitteistoista purettuna osa osan vieressä.
Odotan innolla Soundin ja Jallun yhteistuotosta...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tuulilasia luntaten]
perjantai 18. lokakuuta 2013
Hattuja ja haukkuja...
Havahduin vapaapäiväni aamusta naapurin epätahtiseen naputteluun. Taulut löysivät paikkansa alle kymmenen minuutin, muttei uni enää vaivautunut ajelehtimaan takaisin oven ali.
Kasailin ajatuksiani aamuteeveen äärellä, jossa joku puhui jotain Antti Tuiskusta. Raskaamman musiikin ystävänä tuhahdin totutusti nimen kuullessani.
Onneksi kukaan ei kuullut.
Tuisku on kulkenut omaa vankkaa polkuaan Idolsista päästyään. Meikäläiset hevipetterit naureskelevat tanssivalle popparille, joka näyttää julkisestikin tunteensa. Heitellään halpaa vitsiä artistin ja kuulijakunnan seksuaalisista suuntautumisista. Moni varmasti jo laulukilpailun alkaessa nauroi pohjoisen pojalle ja lupasi syödä hattunsa, jos 'tuosta joskus vielä jotain tulee'.
Toisinpa kävi. Päähineet maiskutettiin.
Tuisku tiesi jo kisaan osallistuessaan, mitä halusi. Oman tyylin lanseeraus onnistui mitä parhaiten. Vankka sitoumus tekemistään kohtaan ja määrätietoinen askel vievät. Keskikaljakuppiloissa varmasti virnuillaan tanssijalle vieläkin, mutta jos hän vilauttaisi palkkakuittiaan irvijöille uskoisin maltaisen huljahtavan väärään torveen.
Sama pätee Jenni Vartiaisessa. Allekirjoittanutta kysyttiin joskus Jenniä kuuntelemaan. Tokaisin virnistellen lähteväni naista kyllä katsomaan. Vaikken koskaan keikalle asti mennyt, myönnän olleeni väärässä. Uusi albumi Terrakin myi kolmessa päivässä tuplaplatinaa. Ei paskemmin Popstarsilaiselta.
Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka. David Bowie, Elton John, Robbie Williams, Michael Monroe, Michael Jackson tai Eminem. Kaikki erilaisista lähtökohdista oman tiensä kulkijaksi. Ja vielä monille idoliksi ja esikuvaksi. Varmasti heille naureskeltiin. Minäkin viimeiselle. Saa nähdä, mitä vielä tulee Robinista.
Oma hattuni pidän visusti tallessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin syksyn viedessä viimeiset lehdet pihan vaahterasta]
Kasailin ajatuksiani aamuteeveen äärellä, jossa joku puhui jotain Antti Tuiskusta. Raskaamman musiikin ystävänä tuhahdin totutusti nimen kuullessani.
Onneksi kukaan ei kuullut.
Tuisku on kulkenut omaa vankkaa polkuaan Idolsista päästyään. Meikäläiset hevipetterit naureskelevat tanssivalle popparille, joka näyttää julkisestikin tunteensa. Heitellään halpaa vitsiä artistin ja kuulijakunnan seksuaalisista suuntautumisista. Moni varmasti jo laulukilpailun alkaessa nauroi pohjoisen pojalle ja lupasi syödä hattunsa, jos 'tuosta joskus vielä jotain tulee'.
Toisinpa kävi. Päähineet maiskutettiin.
Tuisku tiesi jo kisaan osallistuessaan, mitä halusi. Oman tyylin lanseeraus onnistui mitä parhaiten. Vankka sitoumus tekemistään kohtaan ja määrätietoinen askel vievät. Keskikaljakuppiloissa varmasti virnuillaan tanssijalle vieläkin, mutta jos hän vilauttaisi palkkakuittiaan irvijöille uskoisin maltaisen huljahtavan väärään torveen.
Sama pätee Jenni Vartiaisessa. Allekirjoittanutta kysyttiin joskus Jenniä kuuntelemaan. Tokaisin virnistellen lähteväni naista kyllä katsomaan. Vaikken koskaan keikalle asti mennyt, myönnän olleeni väärässä. Uusi albumi Terrakin myi kolmessa päivässä tuplaplatinaa. Ei paskemmin Popstarsilaiselta.
Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka. David Bowie, Elton John, Robbie Williams, Michael Monroe, Michael Jackson tai Eminem. Kaikki erilaisista lähtökohdista oman tiensä kulkijaksi. Ja vielä monille idoliksi ja esikuvaksi. Varmasti heille naureskeltiin. Minäkin viimeiselle. Saa nähdä, mitä vielä tulee Robinista.
Oma hattuni pidän visusti tallessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin syksyn viedessä viimeiset lehdet pihan vaahterasta]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)