Bloggari?

Mikä on bloggaaja? Paremminkin, kuka on bloggaaja? Tai kuka hän tahtoisi itsensä olevan?

Lähdetäänpä alusta. Wikipeedian mukaan "Sana blogi on lainasana englannin kielisestä sanasta blog, joka on typistymä sanasta weblog." Siis nettiloki?

Lokikirjaahan pidetään kauppa- ja sotalaivoissa pakollisena päiväkirjana, johon on jo vuosisatoja merkkailtu sijaintia, suuntimaa ja miehistön jäseniä jonkun luettavaksi esimerkiksi jäävuoreen ajaessa. Huviveneiden loki on pääpiirteittäin samanmoinen, mutta siihen yleensä raapustellaan lisäksi matkalla sattuneita erittäin tärkeitä tapahtumia, kuten Marjatan löytämä sienisato tai pikku Jonnen saama auringonpistos-ripuli-nokkosihottuma.

Tuo kirjanen vastaa arjen päiväkirjaa. Tämäkö on siis minun ajatukseni Nuotin Vieressä -blogista? Henkilökohtainen päiväkirjako?

Varmasti lukijoita kiinnostaisi kuulla peräpukamieni voinnista tai siitä, kuinka se Esko taas työmaalla etuili kahvijonossa ja vei viimeisen maksamakkarasämpylän, vaikkei siitä edes niin kovin pidä, kuin graavilohileivästä, että varmasti ihan minun kiusakseni ja ja ja...... Aivan.

Sanoisin, että yhtäläisyyksiä lokikirjaan löytyy vain laivaston käyttämästä jätelokista, sillä tämä on se paikka, jonne tyhjään henkistä septitankkiani.

Jos perusbloggaaja kirjaa ylös elämänsä tapahtumia, keskityn itse enemmän niihin asioihin, joita ei tosielämässä tapahdu, mutta jotka ylivilkas mielikuvitukseni elvyttää ajatusten tunkiolta henkiin.

Osin asiatekstiä, mikäli sitä alkuunkaan sivulta löytyy, vääristellen ja liioitellen kirjoittaessani sanoisin näiden turhanpäiväisten jorinoiden lähentelevän ennemminkin pakinoita. Päiväkirjamaiseen tyyliin en näe itseäni tänne purkamassa, mutta mielivaltaisesti keksittyä tutkittua faktaa saan kirjoitettua vaikka silmät selkään sidottuina.

Miksi sitten teen tätä? Miksi tuhlaan aikaani kahdentuhannen merkin tekstiin, jonka tähdellisen sanoman saisi tiivistettyä virkkeesen - pariin? Samasta syystä, kuin sinä, armahin lukija, tätä selaat. Koska sinulla ei ole mitään parempaakaan tekemistä.

-Timmy

[tämä kirjoitettiin erittäin tylsistyneessä mielentilassa]

Muusikoiden ilveilystä...

Oletteko panneet merkille soittajien ilveilyn livetilanteissa? Kun kitaristi kääntää soolon päälle ja antaa tunteen viedä? Tai kun rumpali tuplaa kompin ja kaataa siihen päälle aimo kerroksen filliä?

Johtuuko naamanvääntö niin uskomattomasta keskittymisestä, ettei ihmisaivo enää kykene jännittämään kasvojen lihaksia, jolloin naama valuu väkisin rinnuksille? Vai onko se sittenkin opeteltu maneeri? Koska tämäkin huippukitaristi rullasi pärstänsä aina sooloissa rusetille, tahdon minäkin ajaa samaa asiaa saamalla kasvohalvauksen aina ajankohtaisin väliajoin keikan aikana.

Väärin. Kasvot vaan unohtuvat vapaalle.

Ihmisotuksen keskittymiskyky riittää yleensä vain muutamaan asiaan simultaanisti. Kun ajaa partaa ja kuorii sipulia samanaikaisesti on hyvin vaikeaa seurata viittomakielistä paneelikeskustelua. Multitaskaus onnistuu vain keskinkertaista ajatusta vaativissa toimissa. Pureksiminen, lehdenluku ja lusikan pyörittäminen kahvikupissa samanikaisesti naapuripöydän juoruja kuunnellen on mahdollista vähäisellä harjoittelulla.

Kun nykyihminen pukeutuu talveen farmarihousuin ja nahkatakein unohtaen eläintentaljat ja villahousut naftaliiniin, voidaan todeta ajattelumallin olevan kohtuullisen ulkonäköpainotteinen energiansäästön ja mukavuuden kustannuksella. Sama ajatus toimii kasvoissa.

Tekohymyllä tarjoillaan, myydään, otetaan vastaan ja annetaan päivästä ja ammatista toiseen. Kun sitten odotat pysäkillä bussia ja mieleesi muistuu se kappale, jonka kuulit joskus viime vuosituhannen loppuvaiheilla ystäväsi kannettavasta CD-soittimesta, eivät kasvosi enää jaksa pitää yllä sitä haluttua naamaria, vaan vääntyvät tahtomattakin sumuiseen ilmeeseen ajatuksen harhaillessa muiston pitkospuilla. Siinä tekohymyn käyttämä energia suunnataan enemmän ponnistuksia vieviin prosesseihin.

Bussipysäkit, stop-merkein varustetut risteykset, huoltoasemien ikkunapöydät ja kassajonot ovat täynnä toinen toistaan ilmeikkäämpiä ihmisiä. Nämä kasvot ovat aitoja. Väkisin vääntämällä taivutettujen missihymyjen kavalkadia saamme nähdä jokapäiväisen polkumme varrella aamusta iltaan. Kasvojen todellisen luonteen huomaa edellämainituissa tilanteissa. Aitoa hymyä ei pidä silti väheksyä. Sen hienompaan harvemmin ihmisnaamio kykenee.

Ensikerralla siis kun näette bassosooloonsa uppoutuneen nelikielitaiturin, voitte lyödä itsenne kanssa vetoa siitä, ettei kyseinen pelimanni ole liian vaikeaa osaa itselleen livetilanteeseen ottanut, vaan hyvin harjoitellun soolon lomassa soittoniekka miettii seuraavan päivän kauppalistaa ja unohti kasvojensa vaihteen vapaalle.

-Timmy

[näitä tieteellisiä faktoja keksiessä tuijoteltiin kaukaisuuteen roimasti]

Maanantaikeikka

(Julkaistu 11.4.2012)

18:25 Sateisen maanantain iltana istun hybridibussin keskivaiheilla ja tuijotan ohiviistävää harmautta. Nuoriso keskustelee vilkkaasti äskeisistä jalkapallotreeneistään, pitkän päivän painaneet duunarit matkaavat koteihinsa ja muutama eläkeläinen tuijottaa kauhuissaan kanssani samalta pysäkiltä noussutta vanhan liiton punkkaria.

Allekirjoittanut on viettänyt ansaitsemaansa vapaapäivää kiireisen DJ- ja rockkeikkojen, teatterin ja roudauksen täyttämän viikonlopun jälkimainingeissa. Toveri J odottanee jo pöydässä pitkä huurteinen hyppysissään. Kohta Rock'n Wings-ravintolan oven saranat narahtavat.

19:40 Yliopistonkadulla on hiljaista. Muutama kiireinen harppoo lätäköitä väistellen. Me käyskentelemme ystäväni kanssa äskeisestä ateriasta kylläisenä, naureskellen milloin millekin matkalla kohti Klubia. Sade on lakannut hiljan ja ilma on niin raikas, kuin se nyt Turun kokoisen pitäjän ytimessä voi olla.

20:00 Hexvessel- nimellä lyöty oktetti kapuaa lavalle sankan savuverhon lomitse ja alkaa rauhallisen soittonsa akustisen 12-kielisen tahdeilla. Laulajan säyseä tulkinta keinuttaa kehdon omaisesti kohti syvien järvien ja tummien laaksojen mielikuvamaata, jonka kedoilla yksisarvinen on pikemminkin sääntö, kuin poikkeus. Toki itse en aivan täysin ymmärrä moisen otuksen ihmeellisyyttä. Onhan sekin vain lopulta hevonen, joka on toisesta päästä terävä.

21:30 Islantilaiset Sólstafir-karvanaamat aloittavat debyyttilevynsä ensisoinnuilla ja Klubilla tunnelma tiivistyy. Melodioita sumujen saarelta, välissä kliseisesti huikka Jack Danielsia kiertueen viimeisen Suomen keikan kunniaksi ja lisää räimettä tuplabasariin. Kun solisti laulaa islanniksi sielunsa riutumisesta, saattaa sen tällä kertaa todella aistia äänenvärissä ja hoikassa olemuksessa. Yleensä meikattujen rockkukkojen hoilatessa vastaavista aiheista jäävät moiset vuodatukset vain sananhelinäksi nahkabyysien ja wifebeatereiden venyessä ja paukkuessa.

22:45 Keikka loppuu hyvissä ajoin ennen iltayhtätoista. Koska seuraavana päivänä joudun leipätyöni ääreen vasta reilusti puolen päivän jälkeen, suuntaamme vielä Lehmään yksille sulattelemaan äskeistä settiä. Miellyttävässä atmosfäärissä sitä viihtyisi pidempäänkin, mutta ystäväni on aika rientää.

23:15 Hodarin jälkeen bussilla himaan ja tyytyväisenä erittäin hyvästä maanantaista pehkuihin.

Eräs toinen ystäväni, töistä palattuaan, vietti maanantai-illan tylsistyneenä sohvalla, väijyen ruudusta jotain kiinnostavaa. Illan mittaan sitä ei löytynyt. Kuitenkaan hän ei petiin päässyt ennen puolta yötä. Taas yksi paska maanantai.

-Timmy

[elämä on valintoja, maanantaikin on yksi niistä]

Heil Guggenheim

(Julkaistu 4.5.2012)


Toissapäivänä ilmoitettiin, jotta pari miljoonaa Helsingin pitäjälle maksanut Guggenheim-selvitys oli turhaa haaskua. Pistein 8 - 7 loppui kauluspaitain ja pikkutakkein noppapeli jälkimmäisten hävitessä, kun se eräskin liituraitapukuinen torkkui humalaansa pelikierroksella kuusitoista.

Mitä mieltä me kansalaiset, veronmaksajat olemme tästä? Yhtäältä ei asia Turkulaiselle niin paina ja asia panee hymyilyttämään, jotta taas ne siellä kansaimme pääkaupungissa omistaan tuhlaavat turhanpäiväiseen. Toisaalta nousee poskille kiukun puna. Mitä kahdella isolla rahalla saisi aikaan kulttuurin parissa Turun johto?

En uskalla edes arvata.

Tai yritetäänpäs. Parilla miljoonalla makselisi hiljan kuopattujen osakuntaravintoloiden vuokria tai edes osia niistä vuosikymmeniä. Kaupunginteatterin remonttiin palaisi varmasti sama summa. Logomo tuntuu pyörivän jo niin mainiosti, jotta kaffeerahan piffaaminen ylläpitävälle porukalle piisaisi. Saisiko Förille iloisen pikkusiskon yläjuoksulle kaavaillun kirjastosillan paikalle?

Entäs jos ostettaisiinkin jokaiseen teatteriin, suomalaiseen elokuvaan, konserttiin, iltamaan, jääkiekko-otteluun, oopperaan, keikalle, runoiltaan, stand-up showhun, gallerianäytökseen, museoon, Muumimaailmaan, Jukuparkiin, seksimessuille ja Talvi-Heikkiin kymmenen pääsylippua ja arvottaisiin ne joka päivä turkulaisten kesken. Vaatimuksena olisi lipun pakollinen käyttö.

Siinä saisi kulttuuria paikallisen kantaväestössa viihtyvä Irmeli, joka ei lauantaikaraoken villinnyttä Askoa suurempaa elämystä ole saanut sitten 70-luvun hippivuosiensa poikaystävän kyyditettyä häntä skootterillaan kengittä, turbosamaransa lähellä kiimaisena hääräävä ammattikoululainen Jami, jonka kulttuuritarjonta on pääosiltaan nidottuna GTi-Turbo-V12-lehden keskiaukeaman kalenteriin, pizzalaatikoiden kansiin sekä huonolaatuiseen verkosta imettyyn saksalaistranceen, ja kesät harrastemaanviljelevä Jarmo, joka ei ole ihan varma tarkoittaako kulttuuri sitä perämongoliassakin suosittua keittoa vai mökillä naapurin Ismon kanssa saunassa käytyä keskustelua siitä, kuinka vastarannalla kävi kerran Laamasen Hilma saunasta alasti uimassa. Ja vielä kahdesti.

Kun pyöristää kaikkien edellämainittujen pääsylippujen keskiarvon neljäänkymppiin, riittää lippuarvontaa jokaiselle armon päivälle seuraavaksi vajaaksi neljäksitoista vuodeksi. Reilut viisikymmentätuhatta turkulaista pääsisi nauttimaan siitä paljon puhutusta kulttuurista. Lähes joka kolmas siis!

Levyiltä kuuluu ääniä, sanovat. Äänet tulevat yleensä soittimista soittajiensa taikomina. Elokuva on joskus vain helpompi ja tuottavampi versio teatterista, jossa ilot ja surut välittyvät 3D-amoled-trinitronruutuja tuhat kertaa voimakkaammin. Tauluja on seinillä, mutta uusia näkee gallerioissa. Montako kertaa on tullut käveltyä kirjastoon sen vastapäisen ravintolan oven sijasta?

Saadakseen uusia vaikutteita on vain uskallettava sen oman pikku ympyränsä ulkopuolelle. Kulttuurin tuominen jokapäiväisen leivän ääreen ei ole helppoa, mutta se maksaa itsensä takuulla takaisin.

-Timmy

[tätä kirjoitettiin kulttuurittomassa tehtaassa illan Iron Sky:n näytöstä odottaen]

Luola ja olmit

(Julkaistu 19.4.2012)

Missä vaiheessa sitä voi sanoa erinäisten soittajien ja laulajien ryhmittymää yhtyeeksi? Missä vaiheessa soittoporukasta tulee oikeasti ja sanan täydessä merkityksessä bändi?

Kaikki alkaa jossainmäärin vakavaluontoisesta ajatuksesta alkaa tuottamaan ääntä yhdessä. Tulevat jäsenet ovat useasti jo tahoillaan hioneet instrumenttaalisia taitojaan ja ovat joidenkin yhteyksien kautta myös toisilleen väkisinkin tuttuja. Mistäpä sitä muuten tietäisi sanoa, että juuri tuo Yliopistonkadulla vastaankävelevä hampputukka on oiva bassotaiteilija, se kun ei millään muotoa habituksesta käy ilmi.

Kun jäsenistö on saatu haalittua kokoon alkaa yhteisen sävelen luonti. Vaikutteet, tyylisuunnat, esiintyminen, laulukieli ja tietysti kokoonpanon kuuntelijan mieliin polttava nimi ainakin ovat perustamiskokouksen esityslistalla.

Tämän jälkeen siirrytään treenikselle. Kämppä on useasti sotkuinen, tunkkainen rotankolo, jossa johtohelvetti peittää lattiaa ja tyhjät tölkit kalisevat nurkissa. Loukko, jonka laisia ovat tuhannet pihavarastot, isien kellarit, jälleenvuokratut tehdasrakennukset ja entiset toimistokolossit. Se homeinen betoniluola, jonka katto ajan saatossa peittyy läikikkäistä munakennoista ja seinät julisteista, keikkamainoksista tai graffiteista, on kuitenkin bändin koti.

Yhtyeet levyttävät, suurenevat, tekevät kiertueita ja TV-mainoksia, painattavat fanikrääsää lippalakeista vyölaukkuihin, silmälaseihin ja tekopeniksiin, myyvät stadioneja täyteen kolmella mantereella, lentävät omilla lentokoneillaan ja järjestävät hyväntekeväisyystapahtumia milloin minkäkin hyväksi, rikkovat hotellihuoneita ja keikoilla kitaroita, pitävät joskus pitkiäkin keikkataukoja, mutta palaavat aina uudestaan treenikämpälle.

Se yhteinen tila, jossa jokainen bändin jäsen on yhdenvertainen, josta kaikki ovat tasapuolisesti vastuussa, on se, mikä tekee kaveriporukasta bändin. Se on sulatusuuni, joka keittää ainekset kasaan ja jossa hitsataan yhteen ne pienimmätkin palaset, jotka tekevät ryhmän musiikista sen omansa näköisen. Treenikämpillä syntyvät yhtyeet, joita kuullaan keikkalavoilla.

Vaikka harjotustilaa voidaan pitää ehkä tärkeimpänä asiana koko yhtyetoiminnassa on se silti vasta synnytysosasto, varasto ja päiväkoti. Todellinen koulu alkaa ravintolan esiintymislavalta...

-Timmy

[Tämä kirjoitettiin treenikämpällä, jonka vuoronumero on yhdeksän.]

Luomisen tuskan parahdus

(Julkaistu 23.3.2012)


Se ei katso aikaa tahi paikkaa, kun inspiraatio lävähtää korvienväliin. Tämäkin alkuosa on kirjoitettu haalenevan makaronilaatikon äärellä duunipaikan taukohuoneessa. Kanssa-ahmijoiden vilkuillessa ihmetellen allekirjoittanut tökkii vähä-älypuhelintaan kuin riivattu. Juuri nämä vimmaiset puuskat siivittivät minut aiemminkin lyhyehköjen hengentuotosteni ääreen riippumatta siitä, missä kulloinkin satuin sijaitsemaan.

Tekstejä on kirjoitettu vessoissa, hisseissä, ravintoloissa ja sängyissä. Aika ja paikka ovat toisarvoisia asioita kun aletaan lyömään kirjasimia paperille. Toki tässä tapauksessa kivitauluna toimii Nokia ja talttana peukalo.

Sama pätee musiikissa. Huomaat halonhakkuussa kirveeniskujen väliin vihelteleväsi rytmiä ja kas, uusin hitti on saanut alkunsa. Uskoisin taiteilijoidenkin näkevän aamuoksennuksessaan mahdollisen seuraavan installaationsa.

Vasiten taas ei välillä tahdo jäädä käsiin känsiä kummempaa. Inspiroivat puitteet, viinit, musiikit tai soittopelit kun eivät vaan saa aina aikaan sitä johdattimenomaista hetkeä, jolloin maailmankaikkeus antaa ja itse istuu välineenä pitelemässä sulkakynää papyruksella.

Mistä nämä kaikki sitten syntyvät? Mikä on se virta, josta nämä inspiraation maljat täyttyvät? Tänään se oli makaronilaatikko.

-Timmy

[Tämä teksti viimeisteltiin tatuoijan tuolissa neula ihossa.]