Rock In Peace...

Kuten moni tulee joskus huomaamaan, elämä ei aina ole kovin hauskaa. Lystiä piisaa mielin määrin, mutta kuraakin lasketaan niskaan joskus oikein urakalla. Kun tämä riemu sitten joskus päättyy, lausutaan arkun äärellä sanoja kuuroille korville.

Perikristillinen tapa kertoa vainajalle viimeiset terveiset luo lohtua suruun. Ajatus siitä, että menetetty ystävä kuulee tervehdyksen on naiivi, mutta helpottava. Harva kuitenkaan pääsee heittämään niitä oikeita hyvästejä juuri ennen kuin vastapeluri kaataa kuninkaansa shakkilaudalle.

Moni etsii netistä tälläkin hetkellä punaista lankaa ajatuksiinsa hakusanalla muistovärssyjä hautajaisiin. Mainioita ideoita on varmasti interweb pullollaan, mutta omaperäisyydestä ei millään muotoa sakoteta. Onhan meillä paljon muutakin tekstiä kirjoitettuna, kuin raamattu ja virsikirja.

Eihän syntymäpäivillekään etsitä edellisistä korttiin kirjoitettavaa. Viisikymppisille sopisi ennemmin mikä tahansa Paasilinnan kirjan sitaatti. Häihin Kalevalaa, kolmekymppisille Juha Vuorista, tupareihin vaikka Jorma Piisistä.

Muistan tarinan, jossa tuttuni lausui eräissä hautajaisissa vain pari sanaa arkun äärellä. "Me käymme samasta ovesta, eikä aika lopu kesken". Symbolista ja kaunista. Istuutuessaan penkkiin kuiskasi hän vierustoverilleen: "Se oli muuten Dingoa"...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin menneitä muistaen]

Saunassa saundi paranee...

Alkoholin vaikutuksen alla laulu tuntuu luistavan monelta. Ujosti selvänä suoritteesta kieltäytyvät antautuvat äännähtelemään aamuyön tunneilla ilman sen suurempaa suggestiota. Alkuun tavaillaan muistin koirankorvaisilta lehtisiltä Ukkometson sanoja ja kohta jo kailotetaan kovempaa kuin muut öisillä kaduilla.

Saunassakin jotkut yön mittaan tuppaavat ilmaisemaan itseään ääneen. Nihkeistä kuusipaneeleista kaikuessa saa laulu erilaisen fiiliksen hien ja tervaisen saunatuoksun oheen. Harvoin sanat muistuvat alkosolistien mieleen ensiyrittämällä. Porukassa kaanon paranee. Yksi muistaa toisen säkeistön, toinen kolmannen. Yllättävän usein ne alkavat aina samalla tavalla kertosäkeen jälkeen. Ja eikun.

Laulut kuitenkin monasti ovat helpohkoja sikermiä, joiden sävelkulku vastaa perinteistä Jänisistuimaassa-vaikeusastetta. Eihän kukaan oikeasti juovuspäissän muista, miten se Bohemian Rhapsodyn C-osa oikeasti menee. Galileo figaro - magnifico!

Allekirjoittaneen se laittoi pohtimaan kappaleen tekovaihetta. Veikkaisin Loreenin Euphorian tekovaiheen olleen hyvinkin pitkälle kertosäkeen laulun ympärille palikoiden liimaamista. Kun solistin osuus otetaan kappaleesta pois jää jäljelle varsin vähän.

Soittimet edellä puuhunkin on kavuttu. Instrumentaalimusiikki jättää ynisijät kokonaan vaille huomiota. Turkulainen Kiveskives vie musiikin ilosanomaa ilman sen suurempia lauleloita. Samaa tekee Yakuzi Pato. Näihin yhtyeihin ei solistia tarvita. Kaikki sanottava sanotaan soittimin. Ja erinoimaisesti vielä.

Sitten on yhtyeet, joidenka kappaleiden rakennustyylistä ei voi sanoa muuta, kuin Bravo! Onnistuneita otoksia on maailma pullollaan. Oivana esimerkkinä pitäisin YUP:n Me Viihdytämme Teitä -stygeä.

Koettakaapa laulaa se saunassa kappaletta ennen kuulemattomalle.

-Timmy

[Korpon bastu in my mind]

Oppia opuksista?

Tajusin tilanneeni keväämmällä ihkaensimmäisen valokuvakirjani sen löytyessä toissapäivänä eteisen ilmaisjakelun seasta. Hintaa en enää muista, mutta uskoisin laskun olevan jo maksettu, opus kun perille asti pääsi. Availin nidettä aavistuksen jännittäen mitä tuleman piti.

Ajatus kirjan ostamisesta tuli jonkin valokuvaussivuston tai -foorumin linkistä todennäköisesti myöhään aamuyöstä. Photo RAW:n nettisaitilla oli mainioita otoksia instaallaatioista maisemakuvien kautta potretteihin ja ajattelin käsinkosketeltavan opuksen antavan inspiraatiota kuvaamiseen. Ideoiden metsästäminen itsensä ammattilaisvalokuvaajiksi tai valokuvataiteilijoiksi kutsuvien töistä kuvittelisi olevan kohtuullisen vaivatonta.

Kuvittelisi.

Ensimielipide kirjasesta oli pettynyt. Keskinkertaisia otoksia, jotka kyllä kertovat tarinaa, mutteivät luo sitä parhaimmillaan kuvista saatavaa huokauksenomaista whau-äännähdystä. Tummahkot sävyt eivät vakuuta katselijaa, vaikka maisemat sitä saattaisivat erilaisen sommittelun ja valotuksen kautta tehdä.

Aloin pohtia musiikkialan kirjallisuutta laskiessani opuksen käsistäni. Kuvakirjoista tuskin tullaan paremmaksi muusikoksi. Korkeintaan saadaan pukeutumisvinkkejä, mikäli aloitteleva soittaja haluaa kopioida maailmantähtien presenssiä. Nuottikirjoista ei inspiraation etsimisessä varmastikaan painavaa hyötyä ole. Harva rockbändissä aloittanut edes moisia osaa.

Tähtien elämänkerroista saisi elokuvan jos toisenkin kerrontatyylin vaihdellessa farssista tragediaan. Soitto-oppaita ja instrumenttien historiaa, sekä rakennetta käsitteleviä kirjoja on alan liikkeiden ja lainastojen hyllyt väärällään.

Ehkäpä jokainen niistä toimii muusana jollekulle. Musiikin luominen ja sen kanssa tekeminen ja eläminen on oppia päivästä toiseen. Michael Monroen elämänkerta opettaa harrastajan jaksamaan suvantovaiheet ja Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat toimivat hyvänä huonona esimerkkinä. Simo Häyhän tarina herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen, Aku Ankan pitäessä mielen virkeänä luomistauolla ulkohuoneessa.

Photo RAW:n valokuvakirjakin toimi lopulta inspiraationa. Ei kuvaamiselle, vaan kuvailulle tässä tekstissä.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ladatessa kameran akkua uusiin seikkailuihin]

Minuutin pituus riippuu siitä, kummalla puolella levykaupan ovea olet...

Menetin keskiviikkoiltapäivänä unohdukseen useammankin kymmenminuuttisen selaillessani Turun tuoreimman levyliikkeen valikoimaa Puutarhakatu kymmenessä. Interiöörin tunnelma vie väkisinkin takaisin yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen, jolloin digitaalinen ja analoginen väänsivät kättä markkinoiden herruudesta ja helppohan sinne vanhojen älpeelevyjen väliin oli unohtua.

Vinyyliä on WOL Recordsissa näytillä reilusti sekä somisteena, että myyntihyllyissä. Maanantaina avattu liike kai vielä hakee sisustuksellisesti lopullista näköään, muttei allekirjoittaneen mielestä juuri paljoa enää meikkiä kaipaa.

Nostalgiamatkailua voi harrastaa TV-nurkkauksessa maan mainioiden Nintendo- ja Segapelien kimpussa tai lätkytellä oven suussa seisovaa Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä. Muutoinkin on bittiveikoille tyrkyllä herkkua isolla kädellä parhaimpien ysäripelien muodossa, olipa laitteesi sitten pentium tai plege 1. Tarjoaapa kauppias vielä kahvitkin tykö asiakaskunnalle.

WOL erottuu massasta tarjoamalla muun muassa keräilijöille herkkua. Äksästä ei löydy Hendrixin originaaleja, saati Turkulaisia paikallisia harvinaisuuksia. Vinyyli on kuitenkin tosiharrastajalle läheisempi, kuin kylmä ja kova polykarbonaattilevy. Sitäpaitsi onhan kansitaide miellyttävämpää selata aakolmoselta, kuin postikortilta. Kuulemma mitä kaupasta ei löydy, se hankitaan. Tämänkaltaista palvelua tuskin muualta enää saa.

Koska musiikki on monelle harrastajalle muutakin, kuin radion soittolistat ja MTV:n teinisarjojen välissä näytettävät satunnaiset crapvideot, on uusi liike aina tervetullut kaupunkikuvaan. Intohimo saattaa syttyä lyhyemmälläkin harrastusajalla, mutta pidempi tuttavuus alan parissa polttaa väkisinkin merkkinsä hypotalamukseen. Kun asiaan suhtaudutaan intohimoisesti, saattaa siitä ajan myötä kehkeytyä elämäntapa.

Elämäntapa. Way Of Life. WOL.

-Timmy

[Täkä kirjoitettiin haaveillen jälleen kerran omasta levykaupasta]