Vaikutuksia aihealueen tuolta puolen...

Kauas on tultu siitä, kun Nuotin Vieressä ensimmäisen kerran tuhri internetin vaaleita seinäkankaita värikkäine, jopa naivin narsistisine mielipiteineen. Viikoittainen jupina koostui useasti asioista, joista kirjoittajalla tuskin oli paljonkaan tietoa. Kun sitä ihkaensimmäistä ulostusta, Luomisen Tuskan Parahdusta, kirjoitettiin vimmaisesti elintarviketehtaan taukohuoneessa, näpytellään tämänkertaista turausta laiskasti AMK:n kuhisevan opiskelijaravintolan nurkkapöydässä.

Duunipaikan ruokalassa oli usein hiljaista. Tehtaan melusta tultiin rauhoittumaan mikroeinesten ääreen rauhalliseen, seesteiseen äänettömyyteen. Jos keskusteltiin, se tehtiin lempeään ja vaivihkaiseen sävyyn kuin anteeksi pyytäen muiden maksalaatikkohetkeä häiritsemättä. Jos joskus kovaan ääneen naurettiin, oli perjantai-iltapäivän viimeinen kahvitauko.

Opiskelijaeinestämössä setä kuuntelee naapuripöydistä kantautuvaa parikymppisten kimeää kikatusta hiustyyleistä, meikeistä, vaatemuodista ja sen sellaisista. Tyttöjen jutuista puhumattakaan.

Maailma muuttuu ja me sen mukana. Saa nähdä, joutuuko sitä vielä joskus haalarit päällä tehtaisiin ryynäämään. Tarkoitus on kuitenkin toisenlainen. Luomisen tuska on vielä tällä hetkellä nautinto.

Ehkäpä opintojen edetessä pääsee maustamaan tulevia töitään omaperäisellä itse tekemisen sekoituksella. Myllyä pyöräytettäessä ulos putkahtanee ainakin turhanpäiväistä jaarittelua, outoja juonenkäänteitä ja sanankäyttöä, tyylillä ja mauttomuudella kikkailua, sekä mahdollisesti rahtunen asiaakin.

Ja jos totta kerrankin tässä osiossa puhutaan, on tänäänkin nenän alla haaleaa makaronilaatikkoa...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin hymyllä, vanhoja työkavereita kaivaten]

Paikoittain paikallista...

Matkustin viime tiistai-aamusta paikallisbussilla muun rahvaan kanssa kohti joen jakaman kaupunkimme keskustaa. Perinteiseen suomalaiseen tapaan bussissa istuttiin vaiti, keskimäärin yksi henkilö per kaksi istuinta. Jotkut jopa käytävän puoleisella jakkaralla, ettei viereen vahingossa parkkeeraa joku tuntematon. Saattaa vielä oudosti kysellä kuulumisia.

Maahanmuuttajat olivat omaksuneet myös tämän perihärmäläisen tavan matkustaa yksin porukassa. Bussipysäkillä odoteltiin kyydin saapumista sopivin välimatkoin, onhan jokaisen kunnioitettava vanhaa parin - kolmen metrin sääntöä.

Itse en tokikaan ollut poikkeus naputellessani kosketusnäyttöä kieli kolmisen senttiä naaman ulkopuolella.

Saavuttuani toriksi kutsutulle, tyhjälle korttelin kokoiselle kivilaatoitukselle päätin yrittää iskeä pientä tarinaa kanssamatkustajilleni vaikka pelkkää piruuttani.

Aloitin viiksekkäästä, savuketta tupruttelevasta bussikuskista torin laidalla, jolta kysyin satamaan lähtevän auton pysäkin sijaintia. Sanaakaan sanomatta hän osoitti takanani olevaa ajoneuvoa. Kiitin ja jatkoin matkaani ärrälle.

Kioskilla toivottelin hyvät huomenet krapulaisen näköiselle rouvalle, joka ynähti vastauksen, rahasti ja tokaisi takanani jonottavalle miekkoselle sanan 'Niin?'.

Ärtyneenä astelin sataman bussille yrittämään vielä kertaalleen. Mustien aurinkolasien takaa kuljettaja vastasi hymyilevään huomenentoivotukseeni katsomalla take away -kahviani tokaisten 'Tiesiksä, ettei tota saa tuoda tänne?'.

Hörppäsin sumpin, painuin lähimmälle tyhjälle käytävänpuoleiselle paikalle, kaivoin repustani kuulokkeet ja uppouduin Stam1nan kepeään maailmaan.

Ehkä arkiaamut on vain pyhitettävä thrashmetalille...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin Britannian matkoja lämpimästi kaivaten]

Totuutta etsimässä...

Sanovat, ettei tuulienergian tuottaminen tuota ääntä. Sanovat myös, että rypsiporsas tekee hyvää sydämelle. Kertovat, että elämä on parasta huumetta. Sitten lisäävät vielä, että musiikki parantaa aivojen toimintaa, alentaa verenpainetta, nostaa mielialaa, kasvattaa liljoja ja vaikka mitä. Jumal siunakkoo.

Mihin tässä maailmassa on sitten oikein enää uskominen?

Vanha sanonta sanoo, että 'uskoo ken näkee'. Jos uskoo jumalaan, ulkoavaruuden ihmeisiin, joulupukkiin, hammaspeikkoon, hiiteen tai Mauri Pekkariseen, jota allekirjoittanut pitää yhtenä edellisten kaltaisista lapsien pelotteluun keksityistä taruolennoista, liittyy uskomiseen sanan mukaisesti vahva usko siitä, että moinen ihmetys oikeasti jossain lienee. Usko on se, jota tarvitaan jonkin kuvitteellisen asian eläväksi toivomiseen.

Kun hammaskeiju sitten aamuyöstä herättää laittaessaan dollaria untuvatyynyn alle, ei uskolla ole enää sen asian kanssa mitään tekemistä. Paitsi jos ei usko, mitä näkee.

Todisteita on helppo kaivaa useista asioista ihan perinteisellä jalkatyöllä. Tai oikeastaan nettiselaimella, monasti kun joku on sen jalkatyön jo puolestasi tehnyt. Ajamalla tuuligeneraattorin luo huomaa koneistosta ja ilmaa halkovista siivistä kuuluvan matalan murinan. Kuningaskuluttaja taas kertoo tosiasian rypsiporsaasta.

Katsomalla netistä nistien ja narkkien mugshot-kuvia, selviää aika äkkiä yllä väitetty tosiasia. Vanha 'vedä käteen, älä suoneen' -tarra siis kelvannee jatkossakin koulujen vessojen seinäkoristeiksi. Pekkariseen en usko ja ylimaallisiin en ota kantaa.

Seuraava video kertokoon jotain musiikista. Loput joudutte etsimään itse wikipediasta.

Here's to Henry!

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin mökillä päänsisäisen jukeboksin säestämänä]