Meinas unehtua...

Hätistellessäni banaanikärpäslaumaa chiliviljelmältäni tajusin tänään olevan perjantai. Hyvänen aika sentään. Enkä ole uhrannut ajatustakaan tämänviikkoiseen kirjoitelmaani. Toisaalta, tästä kun ei makseta, ei myöskään velvoiteta.

Joulu, tuo pakanainkin suut lihavaan hymyyn saava kristillinen juhlapyhä on takana ja useimmat jo nojailevat toimipisteillään tai sorviensa äärissä. Allekirjoittaneella on ensimmäistä kertaa työuransa aikana välipäivät lomaa ja sehän näkyy laiskottelun, katsottujen elokuvien ja tyhjennettyjen konvehtirasioiden määrässä. Seuraavana onkin vuorossa kalenterivuoden vaihtuminen raketteineen päivineen, jonka jälkeen alkaa keskikesän juhlan odotus.

Takana on kolmekymmentäviisi viikkoa jokaperjantaista kirjoittelua parin poikkeuksin. Lystiä on näppäimistön ja puhelimen äärellä ollut, vaikka välillä aiheen keksiminen on ollut vaikeaa. Journalistin hommiin siis en aivan suoraan ilman pientä kurssittautumista lähtisi. Tyhjänpäiväistä kolumnia voisin jossain lehden nurkassa pitää, turhasta pälpättäminen kun kuuluu jo välispiikeissäkin toimenkuvaan.

Reilut kaksituhatta vilkaisijaa on jo käynyt Nuotin Vieressä. Täysin mainostamatta kai kohtuullinen lukema. Mihin jatkossa? Kuka tietää. Ensi perjantaina näemme, mitä kiero mielikuvitukseni on taas saanut aikaan.

Tai sitten jatkan samaa linjaa.

Hyvää loppuvuotta.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin kalsareisillaan, mutta ylpeästi]

Yhdessä monta...

Mitä enemmän paneutuu johonkin asiaan ajatuksella, sitä enemmän huomaa tarkastelevansa maailmaa eri silmin. Harrastusten vakavuus ja niihin uppoutuminen vie uusiin ulottuvuuksiin aistimaan vivahteita, joista ei ennen täysin ymmärtänyt.

Musiikin, elo- ja valokuvien, kirjojen ja lehtien, sekä muun taiteen nauttiminen on huoletonta siihen asti kunnes niitä alkaa itse tehdä. Moni musiikkia vain äänen takia kuunteleva aistii rytmin ja melodian, sekä joskus joitain sanoituksia, mikäli ne osuvat sisikunnassa joihinkin juuri niille asioille varattuihin elimiin. Toki basson kuuluu tuntua munaskuissa ja kirpeät kitarat päälaen sisäpuolella, mutta syvempien aistimusten saavuttaminen vaatii tunnetiloja ja tekijältä oikeanlaista hoksnokkaa.

Jokainen vähänkään bändissä soittanut kuuntelee musiikista paljon enemmän, kuin kokonaiskuvan. Helposti on erotettavissa jokainen instrumentti ja useasti myös lauluraitojen määrä. Rytmityksen tai tietynlaisen riffikuvion kulku huomataan ja niistä innostuttaessa mahdollisesti jäljitellään omissa soitteloissa.

Sama pätee kirjoitetun ja lausutun tekstin kanssa. Vivahteista otetaan onkeen. 'Tämä on se asia, mitä en tohtisi itse käyttää missään, tuo taas se, jonka toivoisin itse keksineeni.' Muistaakseni eräs erinomaisen viihdyttävä turkulainen prosaisti joskus tokaisi, että kirjailija varastaa kaiken kuulemansa ja kirjoittaa sen ylös ennenkuin kollegat ehtivät.

Kääntöpuoli kokonaiskuvaa lähemmästä nauttimisesta on se vaihe, kun pääsy asian ytimeen on jokahetkistä, eikä useinkaan valinnanvaraista.

Kun luen lehtiä tai romaaneja, huomaan jok'ikisen kirjoitusvirheen ja sanan puuttumisen. Kun katson live-esiintymisiä, imuroin kaiken mahdollisen esiintyvien maneereista, joita voisin itse käyttää tietyllä jalostuksella. Bändikeikoilta tulee myös suhteellisen tarkkaan huomioitua instrumenttivalinnat, -vahvistimet ja niihin liittyvät efektilaitteet, valo- ja äänentoistokalusto, sekä koko komeuden esillepano esiintyjät ja rekvisiitta mukaanlukien.

Elokuvaa tai televisiosarjaa katsoessa tulee kiinnitettyä huomiota kuvaukseen, ohjaukseen, kuvauspaikkoihin ja näyttelijäntyöhön. Jokin pikkuseikka saattaa pilata tai kruunata kokonaisuuden. Huippunäyttelijän kasvoilla oikein tehty vähäinenkin ilmeen vaihto merkitsee suuria tunteita, jotka saattavat puolikiinnostuneen tuijotuksella jäädä huomaamatta.

Kirjoissa ja varsinkin artikkeleissa käytetty ilmaisumuoto ja sanalla leikintä saa suuren huomion allekirjoittaneelta. Ehkäpä juuri lukemanne tekstiosion takia. Joskus jopa kummastelen ääneen sanoma- ja aikakauslehtien julkaisujen tasoa.

Silti useasti nautin lähes kaikesta näkemästäni.

Enkä lukisi itserakkaudeksi sitä, että mielessä käy joskus ajatus, jotta tuonkin minä olisin tehnyt paremmin. Ennemminkin ammattiylpeydeksi.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin Sweet Child Of Minen bassoraidan soidessa päässä]

Hakuammuntaa

Teroitin keihääni, pakkasin laukkuuni kuivamuonaa, jynssäsin naamiovärit kasvoihini ja läksin metsästämään uusia aiheita. Samoiltuani jo viikoilta tuntuvan ajan inspiraation aarniometsässä eksyin omilta jäljiltäni. Palasin samoja askelia huomatakseni kulkeneeni ympyrää jo pidemmän aikaa. Lenkki kiersi rotkoissa ja koivikoissa, kohti suurta sinistä järveä ja ylös tunturin laelle asti.

Laskeutuessani rakkaa ikijään sivuitse huomasin omat jälkeni jo viidennen kerran. Rakensin väijypaikan erään luolan suulle ja jäin odottamaan. Kuusi pitkää vuorokautta ja vähän seitsemättä vieri editseni tavalla, jolla pullataikina ei vieri. Viimeisenä kuulin askelia.

Yhytin ahavoituneen ja väsyneen kulkijan hänen taivaltaessaan puoliunessa pitkin jo poluksi muodostuneita askelmerkkejä. Kohdatessamme kysyin itseltäni, miksi etsiä jotain, jota ei löydä hakemalla?

Tuijotin kasvoja, jotka olivat tutut vain peilistä. Ulkoapäin kaikki näyttää erilaiselta. Katsoimme toisiamme pitkään. Sanaakaan sanomatta käännyimme omiin suuntiimme. Oli aika palata todellisuuteen.

Siellä huomasin istuvani kahvipöydässä, edessäni puoli kuppia haaleaa teetä ja matkapuhelin. Näytöllä oli kirjoitus, joka piti somistella lopulliseen asuunsa.

Inspiraation etsiminen on joskus turhauttavaa ja usein turhaa. Inspiraatiota odottava saattaa löytää itsensä. Vaikka kahvilusikan kuvajaisesta...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ihan muissa ajatuksissa]

Covermeininkiä

Musiikin kanssa pelaaminen alkaa useimmiten muiden yhtyeiden biisejä soitellen. Valitaan joitain helpon, mutta siistin kuuloisia kappaleita omilta suosikkiyhtyeiltä ja aletaan miettiä, mistä ihmeen kohdasta kitaran kaulaa saa moisen äänen tai miten kummassa on mahdollista lyödä kolmea rumpua samanaikaisesti.

Yhteensoittoa kavereiden kesken kasatun bändintekeleen kanssa on myös helpohko hioa tutuilla kappalevalinnoilla. Kaikkien tunteman biisin treenaminen onnistuu kotonakin nauhan päälle soitellessa ja kyseinen äänite toimii myös hyvänä mittarina onnistumiselle. Mitä lähemmäs originaalia treenikämpällä päästään, sitä paremmin on tavara hanskassa.

Kun omaa tuotantoa on kertynyt jo tarpeeksi, voidaan keikalle saapuvaa yleisöä ilahduttaa covereilla. Tuttu biisi tuntemattomampien joukossa tuo mukavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta salin ja lavan välille. Tunnelma tiivistyy ja sekä esiintyminen, että vastaanottaminen on tämän jälkeen välittömämpää. Kunnon coverilla saadaan aikaan se massahurmos, joka muutoin vaatisi parempaa tuntemusta yhtyeen kappaleista. Ensikuulijoiden kanssa mahdoton tilanne, mutta korjattavissa oikeilla kappalevalinnoilla.

Jotkut yhtyeet myös veistelevät laskelmoidusti covereita itsensä esiin tuomiseksi. Moniko olisi kuullut Alien Ant Farmista ilman Maikkelin kappaleesta väännettyä, väkisinkin pidettäväksi tehtyä tuotosta Pehmyestä Rosmosta. Toisessa ääripäässä tehdään itseä tunnetuksi kappaleella, toisessa kappaletta ja alkuperäistä esittäjää.

Myönnettäköön, etten ollut konsanaan kuullut Thin Lizzystä ennen Metallican Whiskey in the jaria tai Bad Companystä ennen Five Finger Death Punchia. Hyvä coveri tekee alkuperäisen kappaleen nostalgian kokemisen arvoiseksi kuitenkin tuoden yhtyeen omaa sielua esiin. Avenged Sevenfoldin vanhasta kunnon Panteran Walkista vääntämä liveversio on niin lähellä alkuperäistä, ettei sitä heti huomaa uudeksi äänitteeksi kuin aavistuksen paremmasta dynamiikasta soundissa. Asia, jota en miellä omaperäiseksi ja hyväksi.

Ja sitten niistä huonoista valinnoista. Miksi, oi miksi, Jouni, piti sinun mennä märisemään se helvetin Salmiakkia levylle? Kutsuisin sitä synniksi, mutten agnostikkona tiedä, mitä se on. Kamalaa kuultavaa tuotos joka tapauksessa on. Alkuperäinenkin olisi sietänyt jäädä säveltäjän kynän mustesäiliöön.

Ja kuka ihme teki George Michaelin hintahtavasta Careless Whisperistä metalliväännöksen? Hirteen sanon minä.

Se siitä sylkykuppiosastosta. Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Luntatessani muiden tekemiä listoja parhaista ja huonoista versioinneista osui moni kappale molemmille listoille. Jotkut pitävät Limp Bizkitin Behind Blue Eyesistä, toiset The Whon alkuperäisestä. Ring of Fire, jonka oikeasti luulin olevan Johnny Cashin, eikä Anita Carterin, on sanottu olevan paljon parempi Social Distortionin soittamana. Samaan satsiin kuulunevat vielä The Clashin Bobby Fuller Fourilta versioitu I Fought The Law, Faith No Moren Commodoresilta lainaama Easy, Anthraxin Joe Jackon cover Got The Time, sekä Jimi Hendrixin All Along The Watchtower, joka on Bob Dylanin kynästä.

Ilmeisesti olen liian nuori ja naivi tietääkseni näitä etukäteen. Netistäkin voi näemmä oppia jotain.

Ei muutakuin Fleetwood Macin Black Magic Woman soimaan taustalle ja vasenkätistä kitaraa harjoittelemaan.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ensikertaa tässä blogissa tietokoneelta]