Entä jos sataa tuhatta?

Ah autuutta, Suomen kesää. Viileää ja kosteaa piisaa, verenimijähyönteisistä puhumattakaan. Alkanut festarikausi on saanut kävijät rämpimään liejussa kainaloitaan myöden.

Henkilökohtaisesti en ole vielä ulkoilmatapahtumissa vieraillut, mutta Lärväkirjassa levitettyjen kuvien perusteella on monilta menneet virsut vaihtoon pesukelvottomina. Kuraisten kuvien tunnelmista voi huomata, kuinka Risurockin sunnuntaipäivä on ollut yhtä läskiä ja lotinaa.

Tänään perjantaina alkava Karjurock-festivaali näyttäytyy allekirjoittaneelle erilaisena aiemmin vierailemiini tapahtumiin nähden. Paikalle on saavuttu jo torstaina ja alettu hivuttaa lavarakennelmia pystyyn. Uusi äänentoisto oli ensikäytössä Axl Smithillä Vähätorilla viikko sitten, joten koeponnistus on siitäkin suoritettu onnistuneesti.

Kaukokaapelit on rullattu auki ja valot aseteltu paikoilleen. S-Osiksen vanha mikseri loistaa puhtaana toverin käytettyä liuottimenhuuruisen iltansa sen kimpussa tops-puikkojen keskellä. Omana bäkkärinä, yösijana ja varastona toimivan kuorma-auton takaosaan on levitelty sohvakalustot ja riippumatot. Jääkaappi ja kahvinkeitin on valmiina ja ladattuina. Kaiken pitäisi olla testattuna ja koestettuna ainakin kahdesti.

Portit voidaan siis puolestamme avata. Kebabkioskeilla jo muurikat lämpeävät, huusit tuoksuvat puhtauttaan ja paitamyynnit on pystytetty. Oluthanatkin on jo allekirjoittaneen ja muun Tapahtumaturku-Crew:n puolesta testatut.

Nyt siis vain väkeä sisään ja koko joukolla rukoilua sateenjumala Esteriltä, ettei sataisi sieltä. Kaiken muun olemme jo varmistaneet.

Hyviä festareita! Tulkaa moikkaamaan pikkulavan miksausteltalle!

-Timmy

[tätä kirjoitettiin bäkkärirekan riippumatolla muiden vielä kuorsatessa]

Keikoille esitanssijat?

Keikka. Bändi on harjoitellut viikkoja. Ajanut tunteja. Roudannut. Valmistellut. Odottanut esiintymisvuoroaan. Bäkkärillä on nostettu henkeä. Maljaakin. Showtime! Ja yleisössä kymmenen kaveria.

Tuttua? Liiankin.

Nykyajan keikkakulttuuri on näivettynyttä ja jäyhää. Keikkapaikan lavanvastaista seinustaa kiertää rivi kädet puuhkassa seisoskelevia ihmisiä. Pää saattaa hieman heilua tai jalka naputtaa lattiaa, mutta suurempaan menoon ei tarkkailija taivu. Yksi tai kaksi saattaa keskittyä älypuhelimen valossa omaan tuoppiinsa, joku seurustella väkisin huutaen ja pari seistä lähempänä esiintyjää peukalot pillifarkun taskuissa.

Silti keikan jälkeen tullaan kiittelemään ja taputtelemaan. Helvetin hyvä show ja flow ja go ja lisää tämmöstä, ootte mahtavia jätkiä. Tarjoillaan kylmää kättä ja lämmintä tuoppia.

Kaikki tämä toistuu jokaisella pikkubändillä. Kukaan ei voi aloittaa huipulta. Ja mitä siitäkin tulisi? Jotkut jaksavat vuosikausia, toiset kuukausia. Harva pääsee suureen suosioon massojen syleiltäväksi, saati tienaa sillä elantonsa.

Yleisön tavoittamisen vaikeus liittyy osaltaan myös ravintoloiden kulttuuriin ottaa esiintyjiä lauteilleen. Jos tarjoat vielä tuntemattomampaa yhtyettäsi soittamaan omia kappaleitaan, kieltäydytään joko heti, tai tarjotaan laihaa juomapalkkaa. Mikäli sama porukka saapuu soittamaan niitä iänikuisia AC/BC-, Led Ceppelin- ja Air-o-smith-covereita, pompsahtaa liksa välittömästi useampaan satalappuseen.

Ravintoloitsijoiden salaliittoa? Ei. Yleisön kiinnostuvuuden puutteesta johtuvaa valitettavaa totta.

Kun tuntematon yhtye alkaa soittaa, ei suomalainen uskalla laittaa itseään peliin, oli musiikki kuinka hyvää tahansa, sekun ei ole itselle tuttua. Kertaalleen aiemmin kuultu hyvä kappale laittaa jo jalan väpäjämään ja alkoholin vaikutuksen myötä uskaltautuu jurompikin maalainen tanssilattialle. Mitä enemmän lavan edessä on porukkaa, sitä helpommin sinne muitakin tulee. En kai minä nyt yksin uskalla tuonne heilumaan, kun ei muutkaan, vaikka toki mieli kovasti tekisi, ajattelee kuuntelija.

Keikkasetin alussa kappaleiden on oltava timanttia. Yhtyeen pitää myydä itsensä yleisölle. Muunkin soittolistan on oltava hyvää, mutta alun jälkeen voi uskaltautua hieman kokeellisemmille alueille. Lopussa kiitos seisoo ja juuri ennen sitä kovat rypistykset, jotta yleisölle saadaan pulssi korkealle ja fiilis vähintään yhtä ylös.

Tässä toivoisinkin nyt lukijoitani menemään tulevan kuukauden sisään yhdelle tuntemattoman yhtyeen keikalle ja huutamaan, aplodeeraamaan, viheltämään ynnä tanssimaan sielunsa kyllyydestä kuin lavalla olisi Foo Fighters tai (lisää tähän oma lempiyhtyeesi). Silloin te toimitte esitanssijoina ja saatte huomata, kuinka muut yhtyvät riemuunne, sillä ilman yleisöä, ei ole keikkaakaan.

-Timmy

[Klubin kuukausijulkaisusta seuraavaa seurattavaa etsiessä]

Keikasta keikalle.

Tilaisuus tekee varkain toisen. Keikasta poikii uusia. Huomaamatta nimi kiertää, jos on hoitanut hommansa sovitusti ja hieman päälle.

Kun emme NoPen kanssa 2000-luvun alkupuolella edes osanneet vielä kunnolla soittaa ja se ainoa live-esiintyminen oli haparoiva ja ujo kattaus tuttavan 40-vuotisjuhlissa, sai silloinen rumpalimme yllättävän puhelun.

-"Kalle.
-Möttönen (nimi muutettu) täällä. Kuulin Kepalta, että sulla on bändi.

-(varovainen) Joo-o.
-No kuule kun tuo Peltosen Tauski peruutti ja meitin pitäs saada lauantaiks yhtye soittamaan. Että tuutteko?

-Ööh. Tänäänhän on torstai!
-Juu-u. Meillä on junnufutiksen kauden avajaiset ja tuhannen henkeä tulossa. Saatte siitä liksankin..."

Ja niin oli yhtyeen pari seuraavaa keikkaa sovittu. Soitimme edelleen varovaisesti urheilukentän sadan metrin maaliviivan tuntumassa punaisella mondolla. Järjestysluvullaan toisen keikan tuhatpäinen yleisö sai äänen väpäjämään, mutta soitot soitettiin. Valitettavan vähän niistä näin kymmenen vuoden jälkeen enää muistaa.

Kun soitimme Klubilla Mädärin kanssa toisen keikkamme, pyydettiin meitä Kivestivaaleille jakamaan lavaa Kiveksien, Sydämien ja Quutamon kanssa. Se ylpeydentunne ja into oli bäkkärillä käsin kosketeltavissa.

Toissakesänä hissuttelimme NoPen akustisella setillä ystäväni häissä ja meidät kutsuttiin Karjurock-festareille. Kahtena päivänä pidimme VIP-telttaa käytännössä pystyssä musiikillisin viihdykkein sekä kitarasta, että levylautaselta.

2009 Halloweenkemuihin hankittu mikseri, valopöytä ja pari ledibarrea alkavat päästä eläkkeelle, kun tänä vuonna hoidamme Karjurockin pikkulavan äänentoiston, valot ja miksauksen. Ajan saatossa haalittu alati kasvava kalusto ja kokemus eskaloituvat uudelle tasolle Lokalahdella tänä heinäkuuna. Taidammepa soittaakin 'omalla' lavallamme.

Madhouse lähti kuukausi sitten avoimin mielin esiintymään partiolaisleirille keskelle metsää. Lavan edessä riehui reilusti yli kaksisataa solmukaulaa. Parin viikon päästä heilumme seuraavassa, pohjoismaiden välisessä partiotapahtumassa, jossa yleisömäärä pyörii tuhannen ja kahdentuhannen välimaastossa.

Tyvestä puuhun, maasta se on pienen ponnistettava, eikä lahjahevosen suuhun tai koiraa karvoihin katsominen, sanotaan. Tosia ovat, kaikki tyynni, mutta itse kai nojaisin tähän viimeiseen yhtyetoiminnassa. Parempi katsoa, kuin katua...

-Timmy

[harrastajateatterista elokuvamaailmaan kutsua odotellessa =P ]