Epilogiikkaa...

Nyt se on päätetty.

"Drumroll, please."

Vaikka Madhouse Management suunnittelee paluuta keikkarintamalle ja muuallakin musahommissa tapahtuu kaikennäköistä, jää Nuotin Vieressä tällä päivämäärällä määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Viimeviikon kiireet veivät selkävoiton kirjoittajasta ja kynä pysyi visusti taskussa. Tämänviikkoinen julkaisu taas kirjautuu bittiavaruuteen matkapuhelimella salaa työpaikan käymälästä.

Kun ei ehdi, niin ei ehdi.

On kai tässä muitakin syitä, joista luetaan varmasti joskus toiste jostain toisaalta. Saamattomuuttako kaikki tyynni? Joku heittäkööt sen ensimmäisen kiveksen...

Kahdeksaskymmenesviides tekstinpätkä tällä foorumilla. Lukijoita vajaat kahdeksantuhatta. Ensimmäinen teksti julkaistu 23.3.2012. Reilut 190000 merkkiä jakautuvat keskimäärin kahden ja puolen sadan sanan nipuiksi julkaisuissa.

Reilussa kahdessa vuodessa on tultu jo aika kauas siitä itsekseen naureskelusta, jota harrastin kavereiden kesken tekstiviestimuotoon väännetyissä tekstinpätkissä.

Aluksi haastoin itseni kirjoittamaan aihepiirin sisällä joka perjantai. Välillä on rustattu montakin tekstiä viikossa, joskus taas sen yhdenkin aikaansaaminen on tuottanut tuntien pään ja seinän välistä yhteistyötä. Aihepiirit ja ajatusmaailmat ovat suurimmaksi osaksi itse itseni keksimiä. Samoin faktat ja lainaukset.

Aina ei päästy joka perjantai julkaisemaan. Joskus lipsahti lauantain puolelle, joskus jäi kokonaan vaille. Kolmekymmentäkuusi julkaisua kumpaisenakin täytenä vuonna riittänee allekirjoittaneelle. Sen enempään ei näemmä kirjoittaja kyennyt.

Pääasiassa tässä on kuitenkin pidetty äärimmäisen lystiä. Totista paasaamista on pyritty välttämään ja ajettu muutenkin suorat mutkiksi sanaa kääntämällä. Kun itse pystyy itseään kirjoituksillaan naurattamaan, on siitä pakko tarttua jotain lukijankin hampaankoloon.

Loppu tämä ei ole, siitä olen varma.

Eihän sadekaan lakkaa. Se vain taukoaa. Joskus tunneiksi, joskus kuukausiksi.

Hyvää kesää kaikille ja nöyrin kiitos mukana eläneille. Varsinkin rakkaalle oikolukijalle.

Peace and love.

-Timo

[Tätä kirjoitettiin tippa linssissä ja silmässä]

Mitä kuuluu?

Katsellessani eilenillalla rantakalliolla istuskelevaa mykkää lokkia, joka aika ajoin aukoi nokkaansa ääntäkään päästämättä, kuvittelin maailmaani ilman kuuloaistia.

En kyennyt millään ymmärtämään, millaista se olisi.

Asioiden havainnointi perustuisi täysin näkö- ja tuntoaistimuksiin. Kitarani ja pianoni olisivat hyödyttömiä koriste-esineitä. Tekstittämättömien elokuvien katseleminen olisi mahdotonta. Ja mikä pahinta, musiikista tulisi täysin toissijainen elementti.

Keikoilla voisi vieläkin käydä katselemassa ja haistelemassa. Kaipa sitä tuntisi basson jytkeen, mutta sanoista olisi mikrofonin takaa mahdotonta saada selkoa.

Ja vaikka leffassa teksti olisikin, jäisi monet tunnot tuntematta ilman niihin patistavaa tunnelmasävellystä.

Eipä olisi Jack Nicholsonin nauru vanhassa Batmanissa kuin kuiva teksti ruudussa.

Laughing manically.

Hellikää kuuloanne. Tinnituksen aistii juuri silloin, kun mitään muuta ei juuri kuulu.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin mökkirannan hiljaisuudessa, tabletin näppäinäänien rytmissä]

Formaatti edellä...

Nykypäivän peruslaiska koti-ihminen (Homo Sapiens Familiaris) tarvitsee helppoutta elämäänsä. Vaivalla on kaskettu kalliostakin peltoa jo sukupolvien ajan, mutta enää ei ole pakko. Ja jos ei kerran ole pakko, voi kai sitä perkele viihtyäkin välillä.

Musiikistaan nauttiva Nyky-Jamppa tahtoo kuultavansa missä tahansa helposti. Ämpeekolme alkaa olla jo vanhanaikaista, onhan neljän geen luurissa jatkuva satameganen yhteys, jolla striimaa kolmea hoodeeleffaa samanaikaisesti puhelun katkeamatta. Suoratoistopalvelu läimii korvatillikan tavoin jatkuvaa ärsykettä kuuloaistin kiusaksi. Ja onhan meillä tarjonnassa ihan mitä tahansa ihminen keksiikin haluta kuunnella.

Juutuupista löytyy linnunlaulusta ja takkaäänistä moottorisahan pärinään ja Udmurtialaiseen kurkkulaulantaan. Spotifain levylista kasvaa kasvamistaan ja nettiradiot ovat niin laaja käsite, että Valtaojankin on mietittävä, miten tavan pulliaiselle asian selvittää. Ja kun kerran kuunneltavaa löytyy, voi kai sitä aavistuksen jotain joskus kuunnellakin.

Vaikka rakastan vinyylejä, menee allekirjoittaneenkin kuuntelu usein formaatti edellä. Musta kulta on vaan perhanan hankalaa saada kuuluville neuvostovalmisteisen autontekeleen ämyreistä. Kun CD-soitinta ei ole, kasettisoitinta en tahdo ja radio on jossain kadoksissa, jää jäljelle nappikuuloke - matkapuhelin -yhdistelmä.

Vaivaton ja äärettömän mahdollisuuksien kirjon sisältämä vaihtoehto. Ja kun autoni on 96%:sti yhden hengen ajoneuvo, ei lisäkaiuttimia tarvita. Jonnet revitelkööt mopoautoissa subbareitaan. Jos minä haluan kuuntelemani kuuluville, laulan kyllä isosti mukana kanssa-autoilijoiden iloksi.

Taannoisella Tampereen-lomallani, joka muuten vei viimeviikon kirjoitusajan tyystin, selailin paikallista Aamulehteä. Tabloidikoko hakkaa Aurajoen rannoilla säynävänkääreenä usein nähdyn Turun Sanoman antiikkisen mallin mennen tullen. Olkoonkin kuinka nostalginen ja käypä lattian suojaukseen tahansa.

Joskus on vain suunnattava tuulenhalkoja tulevaan ja uskallettava koettaa jotain uutta.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin kokien hienoista uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen]

Kirjasto

Haluan joskus vielä oman kirjaston.

En siis tietenkään mitään fyysistä rakennusta hoidettavaksi kaupungin keskustassa, vaan kotiini erillisen huoneen, joka olisi Hollywood-leffatyylisen suureellisesti sisustetty lähes pelkästään hyllymetreillä erilaisia opuksia. Olisi historiallisia romaaneja, tarinoita aikojen saatosta. Olisi karttakirjoja eri vuosisadoilta, joita vertaamalla pääsisi käsiksi ihmisen muokkaaman maailman vaiheisiin.

Olisi kuvakirjoja suurilta tekijöiltä, joista hakea inspiraatiota oikeastaan ihan mihin tahansa. Olisi hyllyllinen vanhoja nahkakantisia, joita ei olla avattu sataan vuoteen, eikä tulla avaamaankaan sataan vuoteen. Olisi hyllyllinen kirjoja, jotka on suunniteltu vain asioiden kätkemiseen kansien sisälle. Sivuja, joissa olisi pullon, revolverin, tai pienemmän kirjan kokoisia reikiä.

Olisi Terry Pratchettin koko tuotanto ja kaikkien lempiohjaajien, -näyttelijöiden, -muusikoiden, -ihmisten ja -eläimien elämänkertakirjat. Olisi historiakirjoja ja tulevaisuuskirjoja. Olisi kaikki ikinä julkaistut Morgan Kanet vieri vieressä numerojärjestyksessä. Olisi yksi lattialaatikko, jossa olisi kaikki Don Rosan julkaisemat parhaat jatkikset omaavat Aku Ankat.

Olisi ylin hylly, jossa säilyttää formaldehydiin säilöttyjä pieneläimiä ja suurhyönteisiä vain siksi, että niiden kanssa sopii paksu pölyinen hämähäkinseitti paremmin, kuin maastohiihtopokaalien kanssa. Olisi yksi hylly, jonka takana olisi kassakaappi, jossa olisi muutama ruskea kirjekuori punaisine Top Secret-leimoineen.

Kirjastossa olisi kullatuissa kehyksissä aikamme suurkirjailijoiden muotokuvia työnsä ääressä ja korkeasta katosta roikkuisi painava kattokruunu, jossa vuosikymmenien kynttilänvahat olisivat sulaneet tippukiviluolien kattoja muistuttaviksi muodostelmiksi. Katto olisi kruunun yltä noesta musta ja kynttilät syttyisivät tietysti kätevästi katkaisijasta oven vieressä.

Keskellä huonetta olisi kaksi tai kolme kulahtanutta punaisella nahalla vuorattua paksupehmusteista nahkatuolia, joissa upota vuosikymmeniä painuneisiin jousiin juuri sillä tavalla, kuin niihin aina kuuluu upota. Hieman epämukavasti, mutta kuitenkin riittävän hyvin, ettei tuoleja raaski vaihtaa uusiin.

Kirjaston kulmassa olisi aitiopaikan vieressä suuri puinen karttapallo, jonka sisällä säilytettäisiin pulloja. Olisi vuosikymmeniä vanhaa viskiä, vuosia vanhoja brandyja, ja viikkoja vanhoja viinejä, koska punaviinipullot yleensä aika-ajoin pääsevät tyhjenemään ja ne pitää vaihtaa täysiin.

Aitiopaikalla, siinä vanhan korkean ikkunan alla, olisi vanha levysoitin.

Ja sen vieressä hyllyssä kaikki ne levyt, joita on joskus kuunnellut kavereiden luona, levykaupoissa, youtubesta, spotifystä tai radiosta. Siinä olisi myöskin kaikki ne levyt, joita ystävät ovat suositelleet, mutta joita ei ole ikinä muistanut tai ehtinyt kuunnella tai kuunnella kunnolla antaumuksella.

Siinä olisi myös kaikki ne levyt, joita ei muistanut ostaa levykaupassa käydessä.

Lopulta siinä olisi myös kaikki ne levyt, jotka on aikojen varrella hukannut, kaksoiskappaleina.

Siinäpä sitä olisi kirjastoa kerrakseen...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin lottokuponkia täytellen]

Sommar kommar...

Tämänpäiväisestä räntä-, rae-, tihku- ja vesisateesta huolimatta kesä tulla puksuttelee hitaasti, mutta hitaasti. Ensimmäiset katusoittajat ovat kuoriutuneet horroksestaan ja panhuilua on kuultu vahvistetusti ainakin Yliopistonkadun kävelyosuudella ja Wiklundin kulmauksessa.

Viime viikolla jo kuvattiin Cindyn kannella keväistä elokuvaa, narsissien hymyillessä joen penkereellä ja narsistien linssien edessä. Silminnäkijähavainto on ainakin Pihlasta, Mallasta tai Pamelasta. Oli kai siellä joku kollikin. Itse en kiinnittänyt tähtösiin niin huomiota, kahdeksankymmenluvun neuvostoliittolaisen tiellä pitäminen kun vie jo suuren osan keskittymiskyvystä.

Samaan aikaan kun vaihtaa kaistaa, ottaa lisää sipsiä, avaa limpparipulloa, vastaa puhelimeen ja etsii taskunpohjalta parkkirahaa ei millään muotoa ehdi tarkastelemaan itselle puolituntemattomien julkimoiden sauhuttelua ravintolalaivan kannella.

Kaistan lisäksi vaihdetaan takaisin aiheeseen.

Levyjä on pukannut julkisiksi lähes samaa tahtia, kuin joen penkoille kokeneita tenu-ukkoja. On Kiveksiä, 5th Of Aprilia, Parkkos-Peteä ja vaikka ja ketä.

Todellinen kesä saapunee Halisten Putouksen ojentaessa meitä löysyttämään selkäruotoa hieman rentoon takakumaraan Ravintola Kukan sinkkujulkkarikemuissa 30.5.

Sitä ennen pyrin kaivamaan henkisen huuliharppuni kesähortsieni (kyllä, ilman ässää) reisitaskusta ja suuntaamaan aurinkolasien luomat rusketusrajani rennosti kohti kesäisempää Turkua ja sen tulevia tapahtumia.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ensimmäinen vuosi AMK:sta niin kutsutusti iloisesti plakkarissa]

Johan nyt on musamarkkinat...

Sakemannien T-kauppa lienee musadiggarien Ikea. Löytyy osastoa jos jonkinmoista ja varmasti sisustusta olohuoneesta kylppäriin. Ehkei Harley-Bentoneita ihan verhotangosta roikoteta, mutta varmasti rakastettavampaa sisustetta kuin esimerkiksi saksalainen laatufyygeli, saa Ikeasta hakea.

Omilla sivuillaan se mainostaa varastotilaa olevan vähintään keskikokoisen Afrikkalaisvaltion verran ja myymälääkin enemmän kuin Keskisen halpahysteriamarketissa. Saman katon alta löytyy harrastelijasoittopelistä maailmankiertäjien ammattivehkeisiin ja myyjiä kuin silakkaa markkinoilta.

Sanotaan, että edulliset Saksalaishinnat ajavat kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.

Rohkenenpa olla ainakin osittain eri mieltä.

Kotimaisten kivijalkaliikkeiden välillä keskinkertainen tarjonta ajaa kotimaiset kivijalkaliikkeet syvempään suohon taloudellisen tilanteen edesauttamina.

Kävin taannoin Vaasalaisessa soitinliikkeessä kyselemässä sitä sun tätä pikkusälää, jota oletin löytyvän jokaisesta alan liikkeestä. Läksin muassani pari uutta plektraa, kun en ilennyt tivailuideni jälkeen tyhjin käsin poistua. Samoja välineitä kyselin eräästä Turkulaisesta puodista, mutta eivät hekään olleet vielä hyllyynsä moisia saaneet.

Jokaisellahan on se oma mielikauppansa, jossa helpoiten tulee vierailtua. Kun äsken haeskelin Turun muista alan liikkeistä nettihaulla, löytyi kahdesta muusta firmasta hakemani varusteet.

Vaan kun on jo kertaalleen ajanut yhteen liikkeeseen ja ampunut ovesta sisään rahatukko kourassa kahisten, ei tyhjin käsin poistuva asiakas viitsi mennä enää seuraavaan paikkaan pettymään, vaan tilaa sieltä mistä varmasti saa. Interwebistä.

No juu kyllä niin aivan, eihän kaikkea voi olla hyllyssä, sanotte. Varastosaldotkin menee jo isolle ja pomo hikoaa ja myyjä siivoaa. Muttakun, niinku.

Jos netistä ostamani neljänkympin palikka on liikaa viiden tonnin kitaroita pölyttymässä pitävälle liikkeelle, lupaan jatkossakin olla menemättä sinne. Silti yritän vielä ensin kotimaisen liikkeen kautta. Tavaran hypistely tyydyttää sata kertaa nettiselausta ja kirjoitustaidottomien yhdyssanavirheisiä arvosteluja enemmän.

Ja kyllä sitä soittopelien kohdalla pitää päästä soittamaan. Vertaamaan kahta samankaltaista vuoron perään. Kyselemään myyjältä mielipiteitä ja mukaan otetulta joo-mieheltä myöntymisiä.

Mutta kuinka monta kertaa asiakas jaksaa pettyä ennen nettikaupan vakiasiakkaaksi siirtymistä?

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin mantereella ja lähetettiin saaresta]

Kännilauleloakin...

Mielihaluja monenlaiseen orkesteritoimintaan on aina olemassa. Haluaisin esimerkiksi perustaa Ska-bändin ihan vain siitä syystä, että levylle saisi mahdollisimman paljon hassuttelua kappaleiden nimillä. Albumilla olisi raitoja ainakin nimillä Nuu, Haistapa, Ripa, Hau ja Aamupa. Goldfingerin hengessä lauleskeltaisiin milloin mistäkin vakavampia aihepiirejä välttäen.

Swingbandin kanssa taas voitaisiin veisata Richard Cheesemäisesti raskaammista aihioista veistellyillä kepeillä covereilla. Raised Fistiä, Snotia ja American Head Chargea ainakin haluaisin avata tanssiyleisölle, joka todennäköisesti ei olisi alkuperäisistä kuullutkaan.

Folkpuolen kuplettilaulanta Ruikonperän Multakurkun kumisaappaissa toisi nykymusiikkiin jotain uutta. Jos sen yhdistäisi Kalpeanaaman nelisen vuotta vanhaan albumin tyyliin, saattaisi suurempikin yleisö nielaista syötin. Haitaria ja viinaa, trumpettia ja tupakkaa.

Varma valinta olisi saattaa yhteen uuden ajan Eppu Normaali. Sanailussa syntejä syviä, melodioissa synkkyyttä sekä haikoa ja taas seuraavassa kappaleessa Petri Nygårdmaista kännäilyä ja riekkumista, jota Palefacellakin jo vuoden 2010 albumillaan oli.

Viinasta laulaminen tuntuu purevan maamme kuuntelijayleisöön. Petri, Karri ja Jare kavereineen ovat ainakin päästelleet juomalauluja levyille. Onko se sitten sitä, että ravintolassa on kiva kailottaa ja kännätä sellaisen laulun tahdissa, jossa kailotetaan ja kännätään.

Kari ja karvattomat Kummelisketsissään jo sen keksi. 'Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.' Ehkäpä näiden kappaleiden kehityskulku on ollut juuri sanoituksia vastaava. Jallupullosta korkki olan yli ja sävellystyöhön.

Pitänee siis perustaa moisia yhtyeitä, koska yksin niiden tekeminen ei varmasti ole hauskaa. Seurassa soppa paranee, vai miten se nyt meni...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin avaamattoman viinipullon huudellessa telineestä]

Aihepiiri pieni pyörii...

Kirjoitin tätä juttua jo alun toista sataa sanaa sanomatta kuitenkaan juuri mitään. Oli kiertoilmaisua ja sitä perinteistä (you know) vessaosaston puoliväkinäistä huumorin ohdakkeenkukkaa. Kitkeränpuoleisen sanailun välissä paistoi haluttomuus valitun aiheen läpikäymiseen. Ei sitä kai pääse millään irti siitä tosiasiasta, että ajatukset ovat joskus aivan muualla, kuin käsillä olevassa aihepiirissä.

Uutista tai human interest -juttua tehdessä pystyy värittämään tarpeeksi lähes aiheesta, kuin aiheesta, jotta jutusta tulee tarpeeksi kiinnostava julkaistavaksi. Kun tämä sontalaatikko taas pitää sisällään aimo määrän tunnetta ja omaa soveltelua välillä suomenkielen äärirajoilla, ei väkinäinen ulostus roiskaistuna seinälle maita kellekään. Vaikka tämäkin tekstike alkaa täysin mitäänsanomattomalla aiheella, saattaa se siihen myös päättyä, mutta on tässä silti jo nyt paljolti enemmän asiaa, kuin puoli tuntia sitten delete-napin kohdanneella kauhistuksella.

*Syvä hengitys sisään, rauhallinen huokaisu ulos*

Tein tätä kirjoittaessa bootleg-nauhoituksen Kiveskives-albumista J.S. Bach in his favourite disco. Tänään julkaistavan albumin vinyyliversion saan käsiini joitain tunteja tämän tekstinjulkaisun jälkeen, mutta olen päässyt kuuntelemaan autoillessani levyä jo monta kertaa, kiitos nykyajan vippaskonstien.

Kun yhtye antoi Rumba-lehdelle levynsä ennakkokuunneltavaksi näin tilaisuuteni koittaneen ja tulitin äänitteen ceedeelle lähes samalla, kun sitä kuuntelin. Keinot saatte itse näiden lain harmaalla alueella liikkuvien tallennusten tekemiseen selvittää, mutta en voi olla enempää kuin tyytyväinen päästessäni oikeasti fiilistelemään biisejä lähes missä tahansa.

Ja kun kappaleet ovat jo vähäsen tulleet tutuksi, kelpaa Klubilla illan levyjulkkarikeikalla nauttia kolmikon showsta, joka tuskin on jättänyt ketään koskaan kylmäksi. Ai ylisanoja ja superlatiiveja? Olkoonkin, mutta jos et itse käy paikalla todistamassa, et voi väittää vastaan.

Paljon on Tuplapallista kirjoitettu tähän blogiin ja paljon tullaan vielä kirjoittamaan. Ja miksipä ei. Onhan siinä eriskummallista musiikkia ja tässä eriskummallinen blogi, joka pyrkii pukeutumaan säännöllisesti perjantaisin kolumnin koreaan asuun siinä aina edes vähää onnistumatta.

Levystä ja keikasta ehkä ensikerralla enemmän. Ehkä taas ei.

Ei näistä aihepiireistä tunnu tietävän ennen kuin loppukaneetti on kirjoitettu.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin viimeperjantain poissaoloa varovasti häpeillen]

Tien päällä taas istun ja mietin...

Koska olen henkilökohtaisesti vastuussa vain itselleni, lukijoiden lisäksi, saan haistattaa blogini pomolle pitkät silloin kun en ole kykeneväinen kynään tarttumaan. Tämä tapahtui viimeksi torstaina, kun ajelin keikkabussia Tampereelle. Totesin olevani tarpeeksi musahommissa mukana ilman siitä kirjoittamistakin.

Perjantaina aamuseitsemän tienoilla laskin tyhjentyneen takkini eteisen lattialle. Tampere nähtiin ja keikkabussissa lauletut laulut olisi saatava liuotettua unella sisäkorvasta. Maksoin univelat pois reilulla seitsemällä tunnilla ja hyppäsin autoon. Taas mentiin, tällä kertaa Vaasaan.

Vaikkei Pohjanmaalla tällä kertaa keikkailtu, tuntui matkanteko silti tutulta. Ja kyllä yksitoista tuntia autonpekissä puoleentoista vuorokauteen puuduttaa kovempaakin istujaa. Varsinkin kun ne tehdään ratin takana.

Mansen miksaaja näytti kuvaa Machinae Supremacyn uutukaisesta bussista. Alle kymmenen vuotta vanha kulkine sisälsi keskus-ilmastointia, isoa plasmatelkkaa pleikkarilla ja kaikkea sitä mukavuutta, jota bussilta oikeasti toivoo kahdeksan viikon keikkarundilla.

Vanhan SIG-bussin sisätilat piisasivat mainiosti poppoollemme Roosterin reissun verran. Jatkossakin varmasti yhtye aikoo käyttää Vanhaa Rouvaa kuljettimena. Se, istuuko allekirjoittanut tulevilla reisuilla kapteenin pallilla, jääköön nähtäväksi...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin vihdoin pelkääjän paikalla]

Eput on rautaa!

Viikko sitten julkaistiin ns. tribuuttilevy Manserockin kuninkaille, Eppu Normaalille. Eput Rautaa -julkaisu pitää sisällään neljätoista kappaletta enemmän ja vähemmän artistien itsensä näköisiä painatteita Akun Tehtaan köörin tuotoksista.

Ensimmäinen reaktioni kulki sanasta sanaan Hynysen kanssa. Miksi pilata täydellisen bändin täydellisiä biisejä? Niin kauan kuin muistan, on kuunneltu Eppuja. Älpeeltä, kasetilta, radiosta, ceedeeltä ja ämpeekolmelta on soinut kautta suomen maan. Kiitos suoratoistopalveluiden, voi matkaa taittaa vaikka pitkin lapin taigaa kuuntelemalla samalla Kahdeksatta Ihmettä.

Näin ensimmäisen vilkaisun tulevasta levystä Mokoman sosiaalisessa mediassa. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Paraikaa kuuntelen rieskaa toista pyöräytystä. Onhan tuossa Irinan versiossa omat puolensa. Kalpeanaama on löytänyt oman tiensä läpi Murheellisten laulujen maan ja Kotiteollisuuden Valkoinen kuplakin menettelee.

Mokoman Kaikki häipyy, on vain nyt tai Reijo Taipaleen suoraviivainen Voi kuinka me sinua kaivataan ei pidä sisällään sitten puoliakaan siitä tunteesta ja ihokarvat suoraksi saavasta tulkinnasta, jotka alkuperäisteoksista löytyy. Egotrippi yrittää hyvin, muttei aivan pääse maaliviivalle. Viikatteelta odotin terävää tulkintaa, mutta se jäi vain kitaratasolle.

Äärettömän kunniakasta kuitenkin yrittää näin suureen kuuseen kurkottaa. Katajainen kansa ei vain hyväksy kansallisaarteeseen kajoamista helposti. Kai nämäkin versiot vuosien kuluessa kasvavat omaan arvoonsa.

Kun Vain elämää levyillä on nyt versioitu vaikka ketä, on Eput Rautaa huomattavasti parempi kudelma, kuin hätäisesti kyhätyn kuuloiset tositeeveen lisärahastuslevyt.

Ensikuun alussa julkaistaan Nyt Kolisee -albumi, joka sisältää (c)räpversiointeja J. Karjalaisen Et ole yksin -levystä. Siihen en kajoa. Tai syön Eppujen vuoden 1984 kokoelmalevyn.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin miettien, mitä itse versioisi EN:n tuotannosta]

Wikipediasta...

Tänään ei kyllä saa sitten millään tekstiä alkuun näppärällä lauseella. Ei sitten niin millään. Ei ensinkään. Ei väkisinkään.

On koetettu tauot, katseltu typeriä kuvia ihan muissa merkeissä ja kuunneltu kyseenalaista musiikkia perjantaiaamun ratoksi. Jos joogaisin, joogaisin, vaan kun ei, niin ei.

Pohjimmaisena ajatuksena oli kuitenkin vertailla näyttelijöitä ja muusikoita. Tai siis lähinnä ihmisiä jotka ovat sekä että. Kuten Jared Leto.

On tuoretta Golden Globea ja Oscaria, taskussa pari platinalevyä, sekä keikkaa ja musavideota pallon molemmalta puolen. Sai turpaansa Fight Clubissa, mutta antoi takaisin Hurricane-biisin musavideolla. Lahjakas kaveri, joka hurmaa lavalla, kuin lavalla.

Wikipedian, tuon aikakautemme absoluuttisen nykytiedon ensyklopedian, suomenkielinen sivu kertoo Letosta lähes yhtäpaljon näyttelijänä, kuin muusikkona. Filmografia löytyy, diskografia ei. Ilmaistaan lyhyesti elämän eri vaiheista sekä näyttelijänä, että muusikkona.

Samaa ei voida sanoa Keanu Reevesistä. Vaikkei hän muusikkona olekaan edes läheskään yhtä tunnettu, kuin kollegansa Leto, on hän silti tehnyt muutaman maailmankiertueen kahden täyden albumin kera.

Eikö kukaan muka ole kuullut Dogstarista?

Kun yhtye Reeveseineen päivineen vieraili 1999 Vaasan Rantarockissa, oli meno varmasti mielenkiintoinen. Jälkeenpäin paikallaolleet ovat varmasti lähes samassa asemassa, kuin 1984 Metallican Tarvasjoen keikan todistaneet. ”Ai siis se pökkelö basisti on siinä Matrix-trilogiassa? Jossain sivuroolissa vai?”

Tämä faktatieto ei lue Reevesin suomenkielisellä Wikipediasivulla ja Lontoon murteella kirjotetussakin siihen viitataan kahdessa sivulauseessa erittäin lyhyesti. Kun kaksituhattaluvun nuori haluaa jotain tietää, hän haluaa sen äkkiä. Puhelimella kuukleen vaan nimi, perään sana wiki ja a-vot.

"Se missään bändissä soita."

Itse olen esittänyt sekä akustisesti, että sähköversiona pariakin Dogstarin biisiä monasti. Pitänee alkaa sivistämään kanssaolioita myös siis wikipeedian kautta.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin Quattro Formaggin soidessa taustalla]

Levyorotuksi Turus...

Vaikka Nuotin Vieressä aika ajoin elellään nostalgianhuuruisissa muisteloissa, ollaan tänä perjantaina aivan ajan hermolla. Noin kuusi tuntia ennen tämän julkaisun lähetysnappulan painamista tuli eetteriin tieto erään lempiyhtyeeni uudesta singlestä.

Kiveskives, tuo psykedeelinen nintendorockia veivaava trio, täräytti tuoreen levy-yhtiösainauksen lisäksi ilmoille oivallisen musavideon ja muutaman keikkapäivän. Ai että, ai että.

Yhtyettä alkutaipaleesta asti seuranneena ja fanittaneena olen enemmän kuin mieluissani uudesta levystä, joka prässätään myös vinyylinä. Tulevan albumin suunta tuskin poikkeaa kovin jyrkästi aiemmista sävellyksistä, onhan kahdeksantena raitana bändin uran alkuaikojen tuotantoa oleva oiva iloittelu Bittihiisi.

Kesämmällä kuluvaa vuotta on odotettavissa myös toisen Turkulaisen julkaisu. Instrumentaalimusiikillaan mansikoilla ja kermavaahdolla kuuloelimiämme hellivä Yakuzi Pato julkaisee Vol 2:nsa. Rentoa kesäfiilistelyä on siis tiedossa nopeampitempoisen Kivespoppoon riemuilun jälkeen.

Jos Tuplapalli tarjoaa levyn auttamaan kesän odotusta, tuo Halisten Putous sen viimeistään tullessaan.

Sen takaan, ettei näistä julkaisuista tunnetta puutu.

Tai sitten syön sen perhanan hattuni.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin levysoittimen asennusta purjeveneeseen harkiten]

Tuntuu siltä, että tuntuu siltä...

Paljon on vettä virrannut ja muita pölyttyneitä sananlaskuja siitä kun tähän liitutauluun on hatarin sormin raapusteltu. On ollut remonttia, työtä, laiskuutta, saamattomuutta, inspiraation katoa ja liuta erinäisiä selityksiä rusinan kokoisiin liidunpätkiin tarttumattomuuteen. Vaan tässäpä taas rapsutellaan, kuin Bart alkutunnarissa konsanaan. Musta taulu on valkaistava.

Mutta mistä sitä taas oikein aloittaisi. Rutiininomainen Aiheiden Etsintä on lomaillut hippokampuksen pitkillä kultaisilla hiekkarannoilla, eikä mielellään palaa arkeen. Suuri Inspiraatio taisi jäädä viimeyönä johonkin johtolaatikkoon tai PA-kaiuttimen päälle niitä lavalta roudatessa. Ehkäpä Into on kuitenkin vielä kotosalla.

Käsittelenkin siis alaotsakkeessa mainittua aihepiiriä empiirisesti fiilispohjalta.

Tuore Lemin Stam1nan albumi herätti allekirjoittaneessa pikkutyttömäisiä piirteitä pitkien kylmien väristysten ja kosteiden silmänalusten muodossa. Kuunnellessa syke nousi ja hengitystahti tiheentyi. Katseen kääntyessä harittamaan ikkunasta ulos ei oikein minnekään, tunne ylivoipaisuudesta ja euforisesta nirvanasta kävi hetki hetkeltä lähemmäs.

Kun eilisillan keikalla itselle tuntematon bändi soitti aivan mielettömän tiukasti jokaisen jäsenen hallitessa oman osa-alueensa, vääntyi pärstäkerroin vähintäänkin positiiviselle, jollei jopa toiseen potenssiin.

Yökerhojen alkoholinsumuisilla tahmeilla tanssilattioilla voi kokea konemusiikin erittäinkin fyysisesti. Festareiden painetykkimäisistä ämyritorneista puhumattakaan.

Kumma juttu, miten paljon ääniaaltojen oikein suunnattu ja tahditettu värähtely saa aikaan alkukantaisessa ihmisotuksessa.

Taidankin soittaa tästä Soundiin ja ehdottaa levyarvostelujen tähtiluokitusten alle fyysisyysmittaria ripulista orgasmiin.

-Timmy

(Tätä kirjoitettiin valtion tarjoamalla mobiililaajakaistalla välillä Toijala - Riihimäki)