Paljon on vettä virrannut ja muita
pölyttyneitä sananlaskuja siitä kun tähän liitutauluun on
hatarin sormin raapusteltu. On ollut remonttia, työtä, laiskuutta,
saamattomuutta, inspiraation katoa ja liuta erinäisiä selityksiä
rusinan kokoisiin liidunpätkiin tarttumattomuuteen. Vaan tässäpä
taas rapsutellaan, kuin Bart alkutunnarissa konsanaan. Musta taulu on
valkaistava.
Mutta mistä sitä taas oikein
aloittaisi. Rutiininomainen Aiheiden Etsintä on lomaillut
hippokampuksen pitkillä kultaisilla hiekkarannoilla, eikä
mielellään palaa arkeen. Suuri Inspiraatio taisi jäädä viimeyönä
johonkin johtolaatikkoon tai PA-kaiuttimen päälle niitä lavalta
roudatessa. Ehkäpä Into on kuitenkin vielä kotosalla.
Käsittelenkin siis alaotsakkeessa
mainittua aihepiiriä empiirisesti fiilispohjalta.
Tuore Lemin Stam1nan albumi herätti
allekirjoittaneessa pikkutyttömäisiä piirteitä pitkien kylmien
väristysten ja kosteiden silmänalusten muodossa. Kuunnellessa syke
nousi ja hengitystahti tiheentyi. Katseen kääntyessä harittamaan
ikkunasta ulos ei oikein minnekään, tunne ylivoipaisuudesta ja
euforisesta nirvanasta kävi hetki hetkeltä lähemmäs.
Kun eilisillan keikalla itselle
tuntematon bändi soitti aivan mielettömän tiukasti jokaisen
jäsenen hallitessa oman osa-alueensa, vääntyi pärstäkerroin
vähintäänkin positiiviselle, jollei jopa toiseen potenssiin.
Yökerhojen alkoholinsumuisilla
tahmeilla tanssilattioilla voi kokea konemusiikin erittäinkin
fyysisesti. Festareiden painetykkimäisistä ämyritorneista
puhumattakaan.
Kumma juttu, miten paljon ääniaaltojen
oikein suunnattu ja tahditettu värähtely saa aikaan alkukantaisessa
ihmisotuksessa.
Taidankin soittaa tästä Soundiin ja
ehdottaa levyarvostelujen tähtiluokitusten alle fyysisyysmittaria
ripulista orgasmiin.
-Timmy
(Tätä kirjoitettiin valtion
tarjoamalla mobiililaajakaistalla välillä Toijala - Riihimäki)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti