Tien päällä taas istun ja mietin...

Koska olen henkilökohtaisesti vastuussa vain itselleni, lukijoiden lisäksi, saan haistattaa blogini pomolle pitkät silloin kun en ole kykeneväinen kynään tarttumaan. Tämä tapahtui viimeksi torstaina, kun ajelin keikkabussia Tampereelle. Totesin olevani tarpeeksi musahommissa mukana ilman siitä kirjoittamistakin.

Perjantaina aamuseitsemän tienoilla laskin tyhjentyneen takkini eteisen lattialle. Tampere nähtiin ja keikkabussissa lauletut laulut olisi saatava liuotettua unella sisäkorvasta. Maksoin univelat pois reilulla seitsemällä tunnilla ja hyppäsin autoon. Taas mentiin, tällä kertaa Vaasaan.

Vaikkei Pohjanmaalla tällä kertaa keikkailtu, tuntui matkanteko silti tutulta. Ja kyllä yksitoista tuntia autonpekissä puoleentoista vuorokauteen puuduttaa kovempaakin istujaa. Varsinkin kun ne tehdään ratin takana.

Mansen miksaaja näytti kuvaa Machinae Supremacyn uutukaisesta bussista. Alle kymmenen vuotta vanha kulkine sisälsi keskus-ilmastointia, isoa plasmatelkkaa pleikkarilla ja kaikkea sitä mukavuutta, jota bussilta oikeasti toivoo kahdeksan viikon keikkarundilla.

Vanhan SIG-bussin sisätilat piisasivat mainiosti poppoollemme Roosterin reissun verran. Jatkossakin varmasti yhtye aikoo käyttää Vanhaa Rouvaa kuljettimena. Se, istuuko allekirjoittanut tulevilla reisuilla kapteenin pallilla, jääköön nähtäväksi...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin vihdoin pelkääjän paikalla]

Eput on rautaa!

Viikko sitten julkaistiin ns. tribuuttilevy Manserockin kuninkaille, Eppu Normaalille. Eput Rautaa -julkaisu pitää sisällään neljätoista kappaletta enemmän ja vähemmän artistien itsensä näköisiä painatteita Akun Tehtaan köörin tuotoksista.

Ensimmäinen reaktioni kulki sanasta sanaan Hynysen kanssa. Miksi pilata täydellisen bändin täydellisiä biisejä? Niin kauan kuin muistan, on kuunneltu Eppuja. Älpeeltä, kasetilta, radiosta, ceedeeltä ja ämpeekolmelta on soinut kautta suomen maan. Kiitos suoratoistopalveluiden, voi matkaa taittaa vaikka pitkin lapin taigaa kuuntelemalla samalla Kahdeksatta Ihmettä.

Näin ensimmäisen vilkaisun tulevasta levystä Mokoman sosiaalisessa mediassa. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Paraikaa kuuntelen rieskaa toista pyöräytystä. Onhan tuossa Irinan versiossa omat puolensa. Kalpeanaama on löytänyt oman tiensä läpi Murheellisten laulujen maan ja Kotiteollisuuden Valkoinen kuplakin menettelee.

Mokoman Kaikki häipyy, on vain nyt tai Reijo Taipaleen suoraviivainen Voi kuinka me sinua kaivataan ei pidä sisällään sitten puoliakaan siitä tunteesta ja ihokarvat suoraksi saavasta tulkinnasta, jotka alkuperäisteoksista löytyy. Egotrippi yrittää hyvin, muttei aivan pääse maaliviivalle. Viikatteelta odotin terävää tulkintaa, mutta se jäi vain kitaratasolle.

Äärettömän kunniakasta kuitenkin yrittää näin suureen kuuseen kurkottaa. Katajainen kansa ei vain hyväksy kansallisaarteeseen kajoamista helposti. Kai nämäkin versiot vuosien kuluessa kasvavat omaan arvoonsa.

Kun Vain elämää levyillä on nyt versioitu vaikka ketä, on Eput Rautaa huomattavasti parempi kudelma, kuin hätäisesti kyhätyn kuuloiset tositeeveen lisärahastuslevyt.

Ensikuun alussa julkaistaan Nyt Kolisee -albumi, joka sisältää (c)räpversiointeja J. Karjalaisen Et ole yksin -levystä. Siihen en kajoa. Tai syön Eppujen vuoden 1984 kokoelmalevyn.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin miettien, mitä itse versioisi EN:n tuotannosta]

Wikipediasta...

Tänään ei kyllä saa sitten millään tekstiä alkuun näppärällä lauseella. Ei sitten niin millään. Ei ensinkään. Ei väkisinkään.

On koetettu tauot, katseltu typeriä kuvia ihan muissa merkeissä ja kuunneltu kyseenalaista musiikkia perjantaiaamun ratoksi. Jos joogaisin, joogaisin, vaan kun ei, niin ei.

Pohjimmaisena ajatuksena oli kuitenkin vertailla näyttelijöitä ja muusikoita. Tai siis lähinnä ihmisiä jotka ovat sekä että. Kuten Jared Leto.

On tuoretta Golden Globea ja Oscaria, taskussa pari platinalevyä, sekä keikkaa ja musavideota pallon molemmalta puolen. Sai turpaansa Fight Clubissa, mutta antoi takaisin Hurricane-biisin musavideolla. Lahjakas kaveri, joka hurmaa lavalla, kuin lavalla.

Wikipedian, tuon aikakautemme absoluuttisen nykytiedon ensyklopedian, suomenkielinen sivu kertoo Letosta lähes yhtäpaljon näyttelijänä, kuin muusikkona. Filmografia löytyy, diskografia ei. Ilmaistaan lyhyesti elämän eri vaiheista sekä näyttelijänä, että muusikkona.

Samaa ei voida sanoa Keanu Reevesistä. Vaikkei hän muusikkona olekaan edes läheskään yhtä tunnettu, kuin kollegansa Leto, on hän silti tehnyt muutaman maailmankiertueen kahden täyden albumin kera.

Eikö kukaan muka ole kuullut Dogstarista?

Kun yhtye Reeveseineen päivineen vieraili 1999 Vaasan Rantarockissa, oli meno varmasti mielenkiintoinen. Jälkeenpäin paikallaolleet ovat varmasti lähes samassa asemassa, kuin 1984 Metallican Tarvasjoen keikan todistaneet. ”Ai siis se pökkelö basisti on siinä Matrix-trilogiassa? Jossain sivuroolissa vai?”

Tämä faktatieto ei lue Reevesin suomenkielisellä Wikipediasivulla ja Lontoon murteella kirjotetussakin siihen viitataan kahdessa sivulauseessa erittäin lyhyesti. Kun kaksituhattaluvun nuori haluaa jotain tietää, hän haluaa sen äkkiä. Puhelimella kuukleen vaan nimi, perään sana wiki ja a-vot.

"Se missään bändissä soita."

Itse olen esittänyt sekä akustisesti, että sähköversiona pariakin Dogstarin biisiä monasti. Pitänee alkaa sivistämään kanssaolioita myös siis wikipeedian kautta.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin Quattro Formaggin soidessa taustalla]