Käännösrock?

Iskelmä, tuo kansantaiteen kevyt perimä, joka kuitenkin raskaana raastaa rocktyöläisen ja miksei tavan popkuluttajankin korvaa, soi tanssilavoilla ja radioissa. Haitarin, vaihtobasson ja rumpalin kynäotteen säestämänä laulaa reilulla vibratolla pehmyt mies- tahi naisääni kaihoisaa säveltä menetetystä rakkaasta, vastalöydetystä onnesta tai niiden kaipuusta.

Kun Tsingis khanin hetki lyö, lähdetään kolmatta linjaa takaisin Rööperiin tai Kalajoen hiekan kesäkaduille, tietävät kaikki sävelen jo ensitahtien jälkeen. Osa jopa laulaa häpeilemättä sheikki ali hassanin hopeisen kuun tai aikuisen naisen laivat -kappaleiden mukana.

Vaan monipa ei laula alkuperäisen sanoituksen mukaan. Aikuinen akka on alunperin italialainen sävelmä. Samoin alpakkainen kuu. Bad ding taasen versioi neukkukappaletta Parohody (Пароходы). Kaikki ne ovat kuitenkin suomeksi äänneltyinä suurmenestyksiä. Tuskin Bebe Vilperi on heittänyt montakaan keikkaa laulamatta Beatlesin Penny Lanesta versioitua Rödbergetiä.

Olen ystäväni idean pohjalta tässä viikon päivät sulatellut Islantilaisen, aiemmassa tekstissänikin mainitun Sólstafir-yhtyeen, mainiota kappaletta Fjara ja tutkinut analyyttisen kovan silmän kanssa sen tekstityksiä käännöstä tavoitellen. Löysinpä verkon perukoilta jonkun, toivomani mukaan pätevän, islantilaisen kääntäjän tekemän luonnehdinnan sanoitusten merkityksestä englanniksi. Ilman sitä olisin kai hukassa.

Käännösiskelmä on suomen valtaväestölle jo niin tuttu ilmiö, ettei sitä aina saata edes muistaa jonkun suuren ulkomaisen nimen levyttäneen täkäläisissä radioissa soivat renkutukset jo aiemmin. Ja usein paljon parempina. Käännösrock sen sijaan on jäänyt viimeisen puolen vuosisadan aikana käyttämättä. Kovin vähän ainakin olen aiheesta kuullut. Onhan vanhoista äänitteistä sorvattu särökitaroin ja isoin äänivallein nopeatempoisempia ja suurieleisempiä versioita jo maailman sivu, mutta käännöksiin eivät taida muut kuin Eläkeläiset nojata. Enkä sitäkään luonnehtisi rockiksi.

Laulu- ja soitinyhtye Mokoma on urallaan sanoittanut uusiksi kaksi Deathin kappaletta, joista jälkimmäinen löytyy Viides Vuodenaika -EP:ltä. Niissä on säilytetty alkuperäistä ideaa reilulla kädellä, mutta kuitenkin taivuteltu riimit suomalaisen korvalle kelpaavaksi.

Ajatushan on vallan mainio! Mokoma ei olisi mokoma ilman Annalan kotimaista tekstitystä. Lontoon murteella laulettaessa tutut kappaleet menettäisivät sen oman hehkunsa. Toki The Red Rooster toimisi kappaleellisesti, mutta tuskin monikaan huutaisi kertosäkeen mukana keikoilla 'the devils rooster!'

Pallomme on täynnään erinomaisia sävellyksiä. Enkä suinkaan tarkoita suuren veden takana olevaa Yhdysvaltain onnenmaata, vaan kotomaasta käsin katsottuna tuntemattomampia musiikin valtioita.

Kiitos nykypäivän interaktiivisen yhteiskunnan ja youtuben, olen saanut nauttia erinomaisesta rock-musiikista vielä suuren yleisön tietoisuuteen kartoittamattomista maista. Tahtoisikin kuulla erinomaisten suomalaisten sanoittajien, kuten Martikaisen, Hyyrysen, Rahikaisen tai edellä mainitun Annalan, lyyrisiä suorituksia esimerkiksi seuraavista kappaleista:
-Difonia: El Himno (Chile)
-Mundo Cao: Ordena Que Te Ame (Portugali)
-Mucc: Libra (Japani)
-Slot: 2Voiny (Venäjä)

Toistaiseksi saanen tyytyä sulattelemaan ideaa käännösrocklevyn tekemisestä joskus tulevaisuudessa ja koettaa saattaa Fjaran suomennoksen julkaisukelpoiseen kuntoon. Everlongin käännöstä odotellessa.

-Timmy

[tätä kirjoittaessa valitettavasti soivat päässä juuri nuo aiemmin luetellut iskelmät]

Jännittääkö?

Se tunne, kun vatsassa koit mellastavat, korvia kuumottaa, kieli on kuin santapaperia, kainalot kostuvat ja ääni väpäjää tuntuu olevan monelle vaikea paikka. Jo alakoulusta asti eteemme lasketaan tilanteita, joissa meidän on pakko olla esiintyjinä, eivätkä vanhemmat tai ystävät ole mukana laskostamassa jännittävää tilannetta rypyttömäksi.

Ravintolassa tarjoilijalta tilaaminen ja hammaslääkäriajan soittaminen itse ovat mukulana punastuttavan hankalia. Teini-ikäisenä sitä ollaan jo kuolemattomia ja maailmaa nähneitä sonneja ja daameja, muttei kyetä puhumaan luokalliselle oppilaita, saati kommentoimaan  ensimmäisen kesätyöpaikan kahvihuoneessa vanhempien asentajien juttuja. Edes kysyessä.

Parinkympin jälkeen alkaa toisten ihmisten kanssa yhteiselo olla enemmistölle jo rutiinia. Hississä rupatellaan jo tuntemattomillekin ja sille sievälle kassaneidille uskaltaa hymyillä ja kysellä Juhannuksen suunnitelmista. Ei meitä enää jännitä katsastusasemalla käydessämme itse asiointi, vaan lopputulos.

Musikantin henkinen matka jännityksen kanssa vastaa lapsen kasvua aikuisuuteen. Ensimmäiset omat biisikyhäelmät pitää uskaltaa näyttää kavereille, joiden kanssa bändiä alettiin kasaamaan. Pian tämän jälkeen alkaa itsensä mainostaminen, vaikkei muuta, niin ammattikoulun tupakkipaikalla. Ennenpitkää pitää olla kaikkien katseltavana lavalla samalla esiintyen sekä itsevarmana tilanteen, tapahtuman ja väen hallintaansa ottavana artistina, että nöyränä yleisönpalvelijana.

Siihen iänikuiseen Paranoid-huutoonkin on totuttava. Se kun saa yleisön tuntemaan itsensä yhtä viisaaksi ja vitsikkääksi, kuin kassaneidin sujautellessa sitä ryppyistä avomaankurkkua laserlukulaitteen läpi yhä uudestaan tilannetta sanoilla 'seon varmaan ilmanen' -kommentoivan keski-ikäisen ja -älykkyysosamääräisen kaljuuntuvan taksikuskinkin.

Jännitys on kuitenkin läsnä vasta ennen varsinaista esiintymistä ja allekirjoittaneen keikkamäärällä jo vähenemään päin. Yllättävissä tilanteissa saattaa tulla vielä hermostuttava olo, mutta niitäkin on vain kaksi tilannetta sadasta. Esimerkkinä mainitsisin humalaisen idean pyytää päästä soittamaan eräässä saksalaisessa ravintolassa Geiselwindin pikkukylässä yli kaksisataapäisen yleisön eteen bändin keikkatauolla. Duetoimme ystäväni kanssa harjoittelematta Foo Fightersia, Kings of Leonia ja J Karjalaista. Ja meille hurrattiin. Tai saman toistuessa puolta vuotta myöhemmin Ljubljanalaisessa ulkoilmaravintolassa.

Edes viime perjantain teatteriensi-illassa en kokenut mainittavan erilaisia tuntemuksia ennen alkumusiikin ensitahteja. Sama odottamisen tylsyys vaivasi, kuin keikoillakin, jolloin lähes poikkeuksetta roudaus ja sound check tapahtuvat tunteja ennen varsinaista esiintymistä.

Fiiliksen kuitenkin nosti kattoon täysi katsomo. Mikä onkaan sen mahtavampaa, kuin jakaa samoja tunteita väkijoukon kanssa. Nauraa ja itkeä yhdessä. Ja kun parituntinen on saatettu päätökseen on molemmilla osapuolilla hyvä olla. Artisti on antanut kaikkensa ja yleisö on sen ottanut lämmöllä vastaan. Elämyksiä varten näitä tehdään ja jännityksestä, oli se sitten kuinka pieni tahansa, tietää panostavansa kaikkensa maksavan yleisön edessä.

-Timmy

[tätä kirjoitettiin illan esitystä odotellessa]

Ennakkoluulotauti

Tässä kohta viikon päivät naamalleni putoamisen jälkeen silmänalus mustana, puolet silmälumpiosta (niinhän se meni?) verenpunaisena ja silmäkulma tikattuna kulkeneena joudun toteamaan, että ruhjeettomat saavat parempaa palvelua! Kaupan hennot kesäkassat, kaikennähneet kioskin myyjät, pikaruokalan karvaiset sedät ja jopa se puolituttu huoltoaseman täti olivat vaitonaisia piestynnäköisen habitukseni kohdatessaan.

Laskin leikkiä, kuten aina, mikäli tilanteeseen vain huumoria mahtui. Hymyilin, tervehdin ja kiitin, niinkuin tähänkin asti. Silti ei uskallettu katsoa silmiin. Tai no. Silmään. Välteltiin aihetta. Kaikkialla muualla, paitsi levykaupassa.

Paikallisessa äänitemyymälässä asiointi  sujui täysin tavallisesti. Marssin sisään, maleksin hyllyillä heräteostoksia etsien, pyysin asiakaspalvelijalta neuvoa erään pitkäsoiton paikallistamisessa, sain hakemani, maksoin, kiitin ja poistuin hymyillen uusia ääniaarteita kainalossani. Ilmeisesti laajan kirjon musiikin spektristä omaavalla kaupalla käy muutoinkin jos jonkinnäköistä asiakasta ja totta puhuakseni ovathan nuo levyillä esiintyvät artistitkin usein peruskuluttajasta ulkoisesti poikkeavia.

Edes lauantain keikalla ei allekirjoittanut saanut sen pidempiä katseita yli kaksisataapäiseltä yleisöltä kuin yleensäkään. Madhouse esiintyi ja yleisö kuunteli, hyppi, sekä riemuitsi. Erilaisen keikasta teki sekä sijainti, että vastaan ottava osapuoli.

Metelöimme Sauvossa keskellä metsää olevan leirikeskuksen pihalla. Telttakatoksen alle oli kasattu kotoisasti trukkilavoista estradi, ja yleisö velloi kosketusetäisyydellä. Äkkiarviolta kahdensadan neliön teltassa luulisi kaikuvan tyhjyyttään Johtoportaan asellessa paikalle, mutta vielä mitä! Tunkua oli kuin Hannikaisen ovella lauantaiaamusta. Paitsi että kaikki olivat selvin päin. Olimmehan partioleirillä.

Kovin vähän tiesimme tulevasta, kun kitaristin kanssa aamusta noudimme pakua lainaan. Ruosteenraiskaamaan kulkineeseen tavaroita lastatessaan loppuyhtye tuskin aavisti illan fiiliksiä. Allekirjoittaneella riitti kiirusta aamusta asti ensin teatterilla ja sen jälkeen miksauskeikalla, josta irtauduin tovin ennen iltayhtätoista.

Yllätyksekseni perillä ei harjoiteltu solmuja tahi halstrattu omatekoisilla onkivehkeillä pyydettyjä säynäviä, vaan pirskeet olivat ylimmillään ja koko bilekansa yhtä hymyä.
Ennen puoliltaöin alkavaa keikkaamme nautimme salaa auton sikaosaston bäkkärillä maltaiset ja toivoimme, ettemme pilaisi DJ:n villitsemän väen mieltä metelöinnillämme.

Yleisöstä lähti lopulta lähes enemmän äänisaastetta, kuin yhtyeestä. Yhdessä hypittiin ja huudettiin. Saatiinpa pikku pittikin etualalle. Encorea emme keikalle lähtiessämme ajatelleet tarvitsevamme, mutta toisin kävi. Yleisön reaktioista päätellen lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla Negative tai Atreyu.

Se niistä ennakkoluuloista.

-Timmy

[tämän kirjoittaja on aina valmis yhtä loistokkaisiin keikkoihin]

Ps. Tänään on muuten ensi-ilta!
www.liedonkesateatteri.com

Leffasävellykset

Keitä ovat nykyaikamme suuret säveltäjät? Robinin Goofy-Backflipin tekijät? Thrillexit? Lady Gogot? En suoranaisesti ilkeäisi verrata Petri Nyströmiä Sibeliukseen. Onhan meillä toki Dave Grohlit ja Bonot ja sensellaiset, mutteivät ne oikein sovi samaan pöytään Beethovenin ja Mozartin kanssa.

Jos Chopin, Schumann ja Bach ovat sitä parhainta ranskan ylänköjen viintä, haisee Janne Härmeessä, Taukki Peltosessa ja Yök-yhtyeessä eltaantunut piimä.

Entisajan säveltäjien rinnalle nostaisin Danny Elfmanin, Hans Zimmerin ja John Williamsin. Ai keitä he ovat? Sanooko mitään Mission Impossible, Pirates of the Caribbean tai Star Wars? Nämä mahtavat ja mahtipontiset tunnarit siivittävät tunnelmia koko elokuvan ajan tapahtumien taustalla.

Mitä olisikaan The Rockin suihkuhuoneammuskelu ilman sitä silmiä vetistävää torvisektiota? Tai Gladiaattorin henkiinjäämiskamppailut ilman pulssin kohottavaa rumpujen jytkettä? Nigthmare Before Christmas ilman Danny Elfmania? No way! Tappajahain hampaat tuntuvat pohkeessa ja Sithin kuristus kaulalla juuri sen tietyn musiikin kohottaessa pulssia.

Elokuvamusiikilla luodaan lähes yhtä suuria tunteita, kuin itse elokuvalla. Jo edelläkin mainitun The Rockin seitsenminuuttisen tunnarin kuunnellessaan näkee sielunsa silmin koko leffan juonenkäänteet alusta mahtipontiseen kliimaksiin asti. Siinä missä dialogi tekee näyttelijöistä katsojalle inhimillisiä ja koskettavia tai tunteettomia tappajia, pohjustaa taustamusiikki mielikuvaa huomaamattakin.

Ohjaaja kelpuuttaa lavastajan kuvauspaikalle hoitamat puitteet, kuvaajan kameranliikkeet, valaisijan heijastuspinnat, maskeeraajan ripsirasvat, evästäjän makkarasämpylät, äänitarkkailijan kuulokkeet ja hela hoidon, mutta musiikki harvemmin soi kuvaustilanteessa.

Säveltäjä taasen pyörittää sulkakynäänsä nuottiviivastolla saamansa käsiksen perusteella. Hakee tuntoja ja ajatusmaailmoja sointukulkujen kautta. Sukeltaa ja polskii ääniaalloissa roiskien musiikkia maisemaan. Verkot nuottimereen, yöksi pohtimaan sävelen kuljettaman purren haluttua kulkusuuntaa ja aamusta saalis kannelle.

Kun sitten koko paketti kursitaan viimeisessä leikkauksessa kasaan, käy julki se, mitä ohjaaja ja säveltäjä ovat yhdessä saaneet aikaan. Joskus se on elämää suurempaa taidetta. Ja joskus taidetta suurempaa elämää.

-Timmy

[tämän kirjoittaja osaa ulkoa kappaleita Nightmare Before Christmas-teoksesta]

Putkiradioamatööri

Sain toissaviikonloppuna hyppysiini kuusikymmenluvun taitteesta olevan putkiradion. Ensimmäiseltä omistajaltaan perua oleva laite on ulkopinnaltaan lähes priimakunnossa ja löytyypä päälikannen alta ehta vinyylisoitinkin. Ja vielä tuplaneulalla!

Kapine koristaa nyt olohuonettani kunniapaikalla. Sillä, millä kuka tahansa muu säilyttäisi nykypäivänä näköradiotaan.

Radion luonne on muuttunut huimasti sen jälkeen, kun tämä nykyjään minun Philipsini on valmistettu. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Yleisradion toimesta paria vuotta aiemmin, 1957, ja reilussa kymmenessä vuodessa oli liikkuvaa kuvaa vastaanottava koje lähes jokaisessa suomalaiskodissa. Sen eteen keräännyttiin ykköset päällä kuin alttarille tuijottamaan tätä etäkatselun ihmettä. Silloin istuivat perheen vanhemmat sohvilla ja lapset lattialla laatikon edessä. Ei syöty, juotu, saati puhuttu.

Muutama tunti illassa tuli mustavalkoista ohjelmaa kahdelta kanavalta. Kaukosäätimenä toimi pikku Virpi, joka käänsi vastaanottimen päälle alkuillasta ja sulki sen uutislähetyksen jälkeen.

Ennen näitä liikkuvan kuvan ihmelaatikoita kuunneltiin radiosta tarpeelliset uutiset, mahdolliset tärkeät tiedotteet, sekä musiikki. Olkoon se sitten virttä, iskelmää tai klassista, se kuunneltiin keskittymällä ja hiljaa. Joskus pyhälauantaisin saattoi isäntäväki innostua tanssimaan pakanallisesti musiikin tahtiin, mutta tätä tapahtui vain syrjäisemmillä seuduilla, jonne ei jumalan kaikennäkevä silmä katsonut.

Radioni kannen alla oli radioluvan maksusta kertovat tositteet vuosilta 1959 - 1963. Lapuissa kerrottiin säännöistä, jonka mukaan radion siirtämisestä toiseen osoitteeseen olisi ilmoitettava posti- ja lennätinhallitukselle kirjallisesti. Yhdellä radioluvalla saisi pitää maksajan hallinnoimassa kiinteistössä yhtä vastaanotinta. Ja mikäli ääniaalloilta sattuisi kuulemaan arveluttavaa tai maanpuolustuksen vaarantavaa salaiseksi tarkoitettua tietoa, ei sitä saisi missään tapauksessa kirjoittaa muistiin tai kertoa eteenpäin.

Nykyisen kertakäyttöyhteiskunnan elättiä tämänkaltaiset tiedot hymyilyttävät. Montako radiovastaanotinta esimerkiksi parilla kympillä saisi halpahallista? Ja että vinyylilevykin kuunneltiin useasti alusta loppuun, puoli kerrallaan. Kerrataanpa vielä nykyaikaan sopimattomia asioita yltä:
-Yli 50-vuotta vanha laite!
-Vain yksi televisio asunnossa!
-Vain kaksi kanavaa!!
-Ei kaukosäädintä?
-Radiolupa?
-Ei saa kirjoittaa kuulemaansa muistiin!?! Kirjoittaa!

Tämänhetkisessä maailmassa, jossa musiikistakin on tullut kertakäyttötavaraa kännyköiden soittoääninä ja hetken radion soittolistalla pyörivinä taustameteleinä aion vaalia tätä kaunista puista reliikkiä viime vuosisadan puolivaiheilta ylpeydellä ja esitellä sitä isällisellä rakkaudella kaikille, jotka asiasta ovat kiinnostuneita.

-Timmy

[tämän kirjoituksen taustamusiikiksi sopii Louis Armstrongin kappale A Kiss To Build A Dream On]