Keitä ovat nykyaikamme suuret säveltäjät? Robinin Goofy-Backflipin tekijät? Thrillexit? Lady Gogot? En suoranaisesti ilkeäisi verrata Petri Nyströmiä Sibeliukseen. Onhan meillä toki Dave Grohlit ja Bonot ja sensellaiset, mutteivät ne oikein sovi samaan pöytään Beethovenin ja Mozartin kanssa.
Jos Chopin, Schumann ja Bach ovat sitä parhainta ranskan ylänköjen viintä, haisee Janne Härmeessä, Taukki Peltosessa ja Yök-yhtyeessä eltaantunut piimä.
Entisajan säveltäjien rinnalle nostaisin Danny Elfmanin, Hans Zimmerin ja John Williamsin. Ai keitä he ovat? Sanooko mitään Mission Impossible, Pirates of the Caribbean tai Star Wars? Nämä mahtavat ja mahtipontiset tunnarit siivittävät tunnelmia koko elokuvan ajan tapahtumien taustalla.
Mitä olisikaan The Rockin suihkuhuoneammuskelu ilman sitä silmiä vetistävää torvisektiota? Tai Gladiaattorin henkiinjäämiskamppailut ilman pulssin kohottavaa rumpujen jytkettä? Nigthmare Before Christmas ilman Danny Elfmania? No way! Tappajahain hampaat tuntuvat pohkeessa ja Sithin kuristus kaulalla juuri sen tietyn musiikin kohottaessa pulssia.
Elokuvamusiikilla luodaan lähes yhtä suuria tunteita, kuin itse elokuvalla. Jo edelläkin mainitun The Rockin seitsenminuuttisen tunnarin kuunnellessaan näkee sielunsa silmin koko leffan juonenkäänteet alusta mahtipontiseen kliimaksiin asti. Siinä missä dialogi tekee näyttelijöistä katsojalle inhimillisiä ja koskettavia tai tunteettomia tappajia, pohjustaa taustamusiikki mielikuvaa huomaamattakin.
Ohjaaja kelpuuttaa lavastajan kuvauspaikalle hoitamat puitteet, kuvaajan kameranliikkeet, valaisijan heijastuspinnat, maskeeraajan ripsirasvat, evästäjän makkarasämpylät, äänitarkkailijan kuulokkeet ja hela hoidon, mutta musiikki harvemmin soi kuvaustilanteessa.
Säveltäjä taasen pyörittää sulkakynäänsä nuottiviivastolla saamansa käsiksen perusteella. Hakee tuntoja ja ajatusmaailmoja sointukulkujen kautta. Sukeltaa ja polskii ääniaalloissa roiskien musiikkia maisemaan. Verkot nuottimereen, yöksi pohtimaan sävelen kuljettaman purren haluttua kulkusuuntaa ja aamusta saalis kannelle.
Kun sitten koko paketti kursitaan viimeisessä leikkauksessa kasaan, käy julki se, mitä ohjaaja ja säveltäjä ovat yhdessä saaneet aikaan. Joskus se on elämää suurempaa taidetta. Ja joskus taidetta suurempaa elämää.
-Timmy
[tämän kirjoittaja osaa ulkoa kappaleita Nightmare Before Christmas-teoksesta]
Jos Chopin, Schumann ja Bach ovat sitä parhainta ranskan ylänköjen viintä, haisee Janne Härmeessä, Taukki Peltosessa ja Yök-yhtyeessä eltaantunut piimä.
Entisajan säveltäjien rinnalle nostaisin Danny Elfmanin, Hans Zimmerin ja John Williamsin. Ai keitä he ovat? Sanooko mitään Mission Impossible, Pirates of the Caribbean tai Star Wars? Nämä mahtavat ja mahtipontiset tunnarit siivittävät tunnelmia koko elokuvan ajan tapahtumien taustalla.
Mitä olisikaan The Rockin suihkuhuoneammuskelu ilman sitä silmiä vetistävää torvisektiota? Tai Gladiaattorin henkiinjäämiskamppailut ilman pulssin kohottavaa rumpujen jytkettä? Nigthmare Before Christmas ilman Danny Elfmania? No way! Tappajahain hampaat tuntuvat pohkeessa ja Sithin kuristus kaulalla juuri sen tietyn musiikin kohottaessa pulssia.
Elokuvamusiikilla luodaan lähes yhtä suuria tunteita, kuin itse elokuvalla. Jo edelläkin mainitun The Rockin seitsenminuuttisen tunnarin kuunnellessaan näkee sielunsa silmin koko leffan juonenkäänteet alusta mahtipontiseen kliimaksiin asti. Siinä missä dialogi tekee näyttelijöistä katsojalle inhimillisiä ja koskettavia tai tunteettomia tappajia, pohjustaa taustamusiikki mielikuvaa huomaamattakin.
Ohjaaja kelpuuttaa lavastajan kuvauspaikalle hoitamat puitteet, kuvaajan kameranliikkeet, valaisijan heijastuspinnat, maskeeraajan ripsirasvat, evästäjän makkarasämpylät, äänitarkkailijan kuulokkeet ja hela hoidon, mutta musiikki harvemmin soi kuvaustilanteessa.
Säveltäjä taasen pyörittää sulkakynäänsä nuottiviivastolla saamansa käsiksen perusteella. Hakee tuntoja ja ajatusmaailmoja sointukulkujen kautta. Sukeltaa ja polskii ääniaalloissa roiskien musiikkia maisemaan. Verkot nuottimereen, yöksi pohtimaan sävelen kuljettaman purren haluttua kulkusuuntaa ja aamusta saalis kannelle.
Kun sitten koko paketti kursitaan viimeisessä leikkauksessa kasaan, käy julki se, mitä ohjaaja ja säveltäjä ovat yhdessä saaneet aikaan. Joskus se on elämää suurempaa taidetta. Ja joskus taidetta suurempaa elämää.
-Timmy
[tämän kirjoittaja osaa ulkoa kappaleita Nightmare Before Christmas-teoksesta]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti