Jo se taas joutui...

Taas se on se aika vuodesta, kun hössötellään ja hypistellään kauppojen pehmoleluhyllyillä rakkautta käärepapereihin. Kaikki naiset ja naisenmieliset sisustavat koteja pikku tontuilla, porosilla ja kyntteliköillä. Päälle hyräillään lapsellisia rallatuksia, joilta ei voi välttyä edes apteekissa.

Ai että.

Kyllä joulukuu on sitten odotettua aikaa.

Jälkeenpäin kiroillaan, kuinka taas meni puolen vuoden säästöt krääsään, joka unohtuu ennen juhannusta kaappiin pölyttymään edellisvuotten piikkimattojen, riisinkeitinten ja hattarakoneiden joukkoon. Kiloja karistellaan helmi-maaliskuulle junttisaleilla hikoillen. 'Kyllähän jouluna syödä ja juoda täytyy'.

Sitten on tipaton tammikuu. Tekopyhäillään ja tylsistytään muutama viikonloppu, jotta voidaan taas viettää ne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan ravinteleissa.

Jos tulee lunta, suomalainen kiroaa, kun sitä joutuu lykkimään pihasta, katolta, autosta, koirasta ja saappaista. Jos sataa vettä, kirotaan, kun ei ole lunta.

Synkkää ja kamalaa. Pimeää, kun mennään töihin ja pimeämpää kun sieltä päästään. Kylmästä saa ja pitää valittaa. Varsinkin, jos ei ole kerrastoa, tumppuja ja pipaa.

Tilaisuuden saavat häipyvät Tahitille mai tain ääreen, josta sitten paukkuu lärväkirjantäydeltä kuvia samankaltaisista toimituksista, kuin me täällä härmässä teemme, mutta shortseissa. On kinkkua, kuusta ja joulutähteä hikisten bermudoiden ja teryleenipaidan ohella. Musta hoikka joulupukki poseeraa matkalaisten kanssa tekokuusen juurella.

Miksei joulunaika voisi olla valittamattomuuden kuukausi? Ei meillä asiat niin huonosti ole. On ystäviä, perhettä, hyviä parisuhteita ja kattoa pään päällä. Onnekkaimmilla kaikki edelliset.

Miksemme lahjoittaisi hyvää mieltä kanssaihmisille. Roinasta tulee onnelliseksi vain kauppias ja pikkulapsi. Eikä jälkimmäinenkään kovin pitkäksi aikaa.

Elämänikäisen lahjan voi antaa yksinkertaisesti CD:n muodossa. Itse muistan saaneeni sedältäni aikanaan erään Metallican levyn, jonka soitin kirjaimellisesti puhki kannettavassa soittimessani.

Se on edelleen hyvä ja toimiva albumi.

Erästä puhkikulunutta mainosfraasia lainatatakseni, siitä se ajatus sitten lähti...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin remonttipölyä läppäriltä huiskien]

Hetken valtiaat

Iso kuppi rooibosta, eritumma reissari ja back to the drawing board.

Niin Kelju K Kojoottikin sen aina teki.

Kun jokin ei onnistu, pitääkö yrittää kovemmin vai vaihtaa suuntaa tai lajia?

Olisiko Mietaasta tullut sittenkin hyvä taidemaalari, jos sisulla ei olisi puskettu väkisin laduille?

Elämässä pärjää sisukkuudella todella pitkälle. Väkisin on Suomessa sukupolvien ajan puurrettu ja saatu aikaiseksi. Ihmisen määritti täällä vielä viime vuosituhannen lopulle asti se, mitä hän tekee työkseen. Poliisi on aina poliisi ja siivooja siivooja, vaikka heitä kutsuttaisiinkin komisarioksi ja lattiakosmetologiksi.

"Katsos, tuolta tulee Martti. Hänellä oli se IT-yritys. No juu tosiaan oli. Emmä tiedä, kai se on työtön nykyisin. Joo. Älä puhu siitä hänelle. Hymyillään vaan ja morjenstellaan."

Cheek taas on kova jätkä, vaikka se on ihan pehmo, eikä tiedä oikeista töistä mitään ja tekee paskaa musaa. Se kun pääsi pinnalle.

Näinkö oikeasti ajattelemme?

Kun katsoin hiljattain yli viisikymppisiä punkkareita, jotka vielä jaksavat puurtaa pikkubändiensä kanssa oli olo ristiriitainen.

"Lopullista läpimurtoa odotellessa" olisi pitänyt lukea niittitakin selkämyksessä.

Mietin hetken, pitääkö tuntea sääliä vai ihailua panostuksen määrästä. Jos kolmekymmentä vuotta jaksaa uskoa itseensä - vaikka välttämättä juuri kukaan muu ei - voiko silloin olla kovinkaan kaukana siitä todellisesta rakkaudesta lajiinsa?

Nuorista rokkareista taas välittyy se aito into tekemiseen. Pieni pelko tai jännitys miksaajaa kohtaan tulee ilmi "Ei meillä niin väliä" -vastauksista. Epävarmuus näkyy hieman lavaesiintymisessäkin, mutta pinnan alla kiehuu. Halu päästä näyttämään maailmalle, mistä oma yhtye on tehty, on kova. "Pääsisipä sitä Klubin Live-kerrokseen joskus esiintymään."

Ensikeikoista on pitkä matka fakkiutuneen lavaruunan tylsään habitukseen. Onneksi vain harva tekee väkisin, jos ei homma kiinnosta.

Juuri tuosta syystä jaksan ihailla vanhoja gubbeja, jotka ryynäävät ruosteisilla pakuilla paskaräkälöitä. He rakastavat sitä, mitä lavalle päästessään ovat. Oli se sitten Grindcoren vajaa puolituntinen tai maalaileva progetunti.

Sen hetken he ovat maailman kuninkaita.

-Timmy

[Tätä tehtiin illan miksauskeikan pikkubändejä hymyilevästi ajatellen]

Syyttävä sormi sieraimessa...

Risto haluaisi tuoreimmassa Soundissa julkaistun jutun mukaan tiivistää kaiken tiedon, jonka tahtoo kuulijan kanssa jakaa mahdollisimman lyhyeksi. Hän mielisi pakkaamaan sanottavansa tiukasti, neljän - viiden minuutin kappaleeseen suurten ajatusten ahtaminen kun on hankalaa.

Jos tahdotaan sanoa jotain kappaleessa ei suora hokema ole useinkaan se helpoin tie. Propagandamainen tuputus kun tuppaa kulkeutumaan korvakäytävän seinämiä pitkin takaisin luontoon.

Kun valistan erään sanoittamani kappaleen kertosäkeessä kuulijakuntaa virkkeellä "You have to simplify" uskon siihen silti todella. Sanat ovat kummunneet kynästäni jonkin tietyn viitekehyksen sisällä omansa laisessa ajatusmaailmassa. Se, haluanko ihmisten oikeasti downshiftaavan, ei ole se perimmäinen ajatus.

Uskon puhuvani monenkin tekstittäjän puolesta kertoessani kynäniekkojen haluavan herättää ihmiset tuntemaan tai ajattelemaan. Jos molemmat onnistuvat on sanoittaja onnistunut Hanhiniemimäisen hyvin.

Kenenkään ei pidä suunnata omaa elämäänsä jonkun toisen sanojen mukaan, mutta asioiden oikeellisuuden punnitseminen on joskus ihan paikallaan. Katsoo sitä peilistä takaisin sitten kuka tahansa.

Kun Hehkumon kappaleessa Lapset kerrotaan Tuurista ja krääsän himoitsemisesta ei sormella osoiteta kyläkauppaa, romun myyjiä, ostajia, tuottajia tai haluajia, vaan yhteiskuntaa ja nykymeininkiä.

Me kaikki syyllistymme johonkin joka päivä. Ei kukaan ole aina pyhimys.

Mutta jos edes pienen hetken.

Edes kerran viikossa.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin edellämainitun kappaleen soidessa ripiitillä korvienvälissä]


Ps. Kolmannessa kappaleessa mainittu kappale täällä: Kliketi-klik

Valitse elämä.

Choose life, choose a job, choose a career.

Irvine Welshin romaaniin pohjaavan Trainspotting-elokuvan alkusanoin starttaa tänäkin perjantaina Nuotin Vieressä.

Elämä on valintoja. Voit valita aamusta jalkaasi kaksi mitkä tahansa sukkaa ja ensimmäiset vastaan tulevat housut tai pukeutua huolitellusti. Voit valita kasvattavasi tukkaa tai leikkaavasi sen itse fiskarsseilla parturin puutteessa. Voit valita auton, bussin, kävelyn ja fillarin välillä tai näitä yhdistelemällä, mutta musiikkityyliäsi aina et.

Ai miksikö?

Scene päättää.

Skeittaripiireissä soi punk tai rap. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Vanhojen jenkkiautojen harrastajat kuuntelevat fiftarimusaa, rockabillyä ja rautalankaa. Tuningautoilijat jumputtavat lasikuituhässäköissään eurodancea, minkä autontekelettä pari-kolme kertaa kalliimmista soittovehkeistään irti saavat.

Aikuisille tarkoitetuissa seurusteluravintoloissa soi lempeä lounge, joka on sävelletty juuri näitä paikkoja silm... korvallapitäen. Jos kiinalaisessa ei soisi ping pong -viulumusiikki, ei riisi maistuisi enää samalta. Lyön oman kokemukseni perusteella vetoa, ettei moottoripyöräkerhojen kemuissa soi iskelmä.

Varmasti jokaisessa harrastusmaailmassa on omat - joskus väkinäisetkin - yleistyksensä. Olkoonkin, ettei osallistuja valitse musiikkia vaan harrasteen.

Syy yleistykseen varmasti löytyy yhteisöllisestä hengestä. Kun muutkin kuuntelevat jotain, on siihen helppo tarttua. Tarjolla on tuttujen kautta monia eri artisteja, joista kuoria paras päältä. Keskustelut syvenevät, eikä aina tarvitse vääntää siitä, mikä on oikea aito väri -46 chevyn lohkoon.

Onneksi voi silti valita korvakuulokkeet ja sen oman soittolistansa.

Tänään valitsen Turun Siipiravintolan toivoen, että musiikki siellä on tulista ja rasvaista.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin deadlinesta myöhässä]