6.12.2013 tullaan muistamaan pitkään.
Itsenäisyyspäivän vastaanotto on jossain Tampesterissa nääs. Ei tanssia, ei sitä perinnettä, jota on jo vuodet pääksytysten presidentinlinnassa vaalittu.
Tuntematon Sotilas esitetään vasta puoli kymmeneltä. Eihän tämä käy päinsä. Se pitää katsoa päivällä, niinkuin aina ennenkin. Iltapäivä tuijotellaan isiemme töitä, jotta voimme käydä alkuillasta yhdessä pöytään tietoisina siitä, että ateriana saattaisi olla blinejä tai borschia ja 6.12 arkinen perjantai.
Nelson Mandela kuoli. No teknisesti hän päätti maallisen vaelluksensa jo 5.12, mutta tänä päivänä suurin osa maailman ihmisistä asiasta kuuli. Paljon hyvää lähti hänen mukanaan. Teille, rakkaat lapsukaiset ja lapsenmieliset, jotka ette tiedä kuka Mandela oli, suosittelen YLEn lyhyttä oppimäärää aiheesta.
Viimeisimpänä, vaikkei välttämättä vähäisimpänä, tulee Parkkos-Peten uusi sinkkujulkaisu Minä minä sanoin. Olen odottanut kyseistä kappaletta kuultavaksi lopullisessa muodossaan jo pitkälti toista vuotta. Kuulin Helsingin kirjeenvaihtajani salaiselta tietolähteeltä alkuperäisen demoversion, johon rakastuin ensipuraisulla.
Monivivahteinen kappale antaa odottaa itseään kaksiosaisen ensisäkeistön ajan, jonka jälkeen aseet ladataan, tähdätään ja tulitetaan aika pitkälti suoraan tärykalvoon koko rykmentin voimalla. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee loistava uusi nousu PP-teamille.
Alkuperäinen demo oli hyvin pitkälti tunnelmaltaan yhtä latautunut, kuin lopullinenkin versio. Muutamat lyyriset muutokset tuovat eheyttä kokonaisuuteen ja pikkumukavat musiikilliset kikkailut syvyyttä kertosäkeeseen ja c-osaan.
Hyvin sopiva ajatusmaailma itsenäisen Suomen syntymäpäivänä, vaikkei kirjoittaja tätä varmasti sanottaessaan ajatellut. Terveisiä ryssälle! Mitä me sanoimme, selkämme kestää!
Demon loppuhuudahdus ei päässyt lopulliseen versioon. Sääli sinänsä. Jalkani kantaa oli hyvä lopetus.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin henkistä kiväärin piippua pitkin räntäsateeseen tuijottaen]
perjantai 6. joulukuuta 2013
perjantai 29. marraskuuta 2013
Jo se taas joutui...
Taas se on se aika vuodesta, kun hössötellään ja hypistellään kauppojen pehmoleluhyllyillä rakkautta käärepapereihin. Kaikki naiset ja naisenmieliset sisustavat koteja pikku tontuilla, porosilla ja kyntteliköillä. Päälle hyräillään lapsellisia rallatuksia, joilta ei voi välttyä edes apteekissa.
Ai että.
Kyllä joulukuu on sitten odotettua aikaa.
Jälkeenpäin kiroillaan, kuinka taas meni puolen vuoden säästöt krääsään, joka unohtuu ennen juhannusta kaappiin pölyttymään edellisvuotten piikkimattojen, riisinkeitinten ja hattarakoneiden joukkoon. Kiloja karistellaan helmi-maaliskuulle junttisaleilla hikoillen. 'Kyllähän jouluna syödä ja juoda täytyy'.
Sitten on tipaton tammikuu. Tekopyhäillään ja tylsistytään muutama viikonloppu, jotta voidaan taas viettää ne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan ravinteleissa.
Jos tulee lunta, suomalainen kiroaa, kun sitä joutuu lykkimään pihasta, katolta, autosta, koirasta ja saappaista. Jos sataa vettä, kirotaan, kun ei ole lunta.
Synkkää ja kamalaa. Pimeää, kun mennään töihin ja pimeämpää kun sieltä päästään. Kylmästä saa ja pitää valittaa. Varsinkin, jos ei ole kerrastoa, tumppuja ja pipaa.
Tilaisuuden saavat häipyvät Tahitille mai tain ääreen, josta sitten paukkuu lärväkirjantäydeltä kuvia samankaltaisista toimituksista, kuin me täällä härmässä teemme, mutta shortseissa. On kinkkua, kuusta ja joulutähteä hikisten bermudoiden ja teryleenipaidan ohella. Musta hoikka joulupukki poseeraa matkalaisten kanssa tekokuusen juurella.
Miksei joulunaika voisi olla valittamattomuuden kuukausi? Ei meillä asiat niin huonosti ole. On ystäviä, perhettä, hyviä parisuhteita ja kattoa pään päällä. Onnekkaimmilla kaikki edelliset.
Miksemme lahjoittaisi hyvää mieltä kanssaihmisille. Roinasta tulee onnelliseksi vain kauppias ja pikkulapsi. Eikä jälkimmäinenkään kovin pitkäksi aikaa.
Elämänikäisen lahjan voi antaa yksinkertaisesti CD:n muodossa. Itse muistan saaneeni sedältäni aikanaan erään Metallican levyn, jonka soitin kirjaimellisesti puhki kannettavassa soittimessani.
Se on edelleen hyvä ja toimiva albumi.
Erästä puhkikulunutta mainosfraasia lainatatakseni, siitä se ajatus sitten lähti...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin remonttipölyä läppäriltä huiskien]
Ai että.
Kyllä joulukuu on sitten odotettua aikaa.
Jälkeenpäin kiroillaan, kuinka taas meni puolen vuoden säästöt krääsään, joka unohtuu ennen juhannusta kaappiin pölyttymään edellisvuotten piikkimattojen, riisinkeitinten ja hattarakoneiden joukkoon. Kiloja karistellaan helmi-maaliskuulle junttisaleilla hikoillen. 'Kyllähän jouluna syödä ja juoda täytyy'.
Sitten on tipaton tammikuu. Tekopyhäillään ja tylsistytään muutama viikonloppu, jotta voidaan taas viettää ne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan ravinteleissa.
Jos tulee lunta, suomalainen kiroaa, kun sitä joutuu lykkimään pihasta, katolta, autosta, koirasta ja saappaista. Jos sataa vettä, kirotaan, kun ei ole lunta.
Synkkää ja kamalaa. Pimeää, kun mennään töihin ja pimeämpää kun sieltä päästään. Kylmästä saa ja pitää valittaa. Varsinkin, jos ei ole kerrastoa, tumppuja ja pipaa.
Tilaisuuden saavat häipyvät Tahitille mai tain ääreen, josta sitten paukkuu lärväkirjantäydeltä kuvia samankaltaisista toimituksista, kuin me täällä härmässä teemme, mutta shortseissa. On kinkkua, kuusta ja joulutähteä hikisten bermudoiden ja teryleenipaidan ohella. Musta hoikka joulupukki poseeraa matkalaisten kanssa tekokuusen juurella.
Miksei joulunaika voisi olla valittamattomuuden kuukausi? Ei meillä asiat niin huonosti ole. On ystäviä, perhettä, hyviä parisuhteita ja kattoa pään päällä. Onnekkaimmilla kaikki edelliset.
Miksemme lahjoittaisi hyvää mieltä kanssaihmisille. Roinasta tulee onnelliseksi vain kauppias ja pikkulapsi. Eikä jälkimmäinenkään kovin pitkäksi aikaa.
Elämänikäisen lahjan voi antaa yksinkertaisesti CD:n muodossa. Itse muistan saaneeni sedältäni aikanaan erään Metallican levyn, jonka soitin kirjaimellisesti puhki kannettavassa soittimessani.
Se on edelleen hyvä ja toimiva albumi.
Erästä puhkikulunutta mainosfraasia lainatatakseni, siitä se ajatus sitten lähti...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin remonttipölyä läppäriltä huiskien]
perjantai 22. marraskuuta 2013
Hetken valtiaat
Iso kuppi rooibosta, eritumma reissari ja back to the drawing board.
Niin Kelju K Kojoottikin sen aina teki.
Kun jokin ei onnistu, pitääkö yrittää kovemmin vai vaihtaa suuntaa tai lajia?
Olisiko Mietaasta tullut sittenkin hyvä taidemaalari, jos sisulla ei olisi puskettu väkisin laduille?
Elämässä pärjää sisukkuudella todella pitkälle. Väkisin on Suomessa sukupolvien ajan puurrettu ja saatu aikaiseksi. Ihmisen määritti täällä vielä viime vuosituhannen lopulle asti se, mitä hän tekee työkseen. Poliisi on aina poliisi ja siivooja siivooja, vaikka heitä kutsuttaisiinkin komisarioksi ja lattiakosmetologiksi.
"Katsos, tuolta tulee Martti. Hänellä oli se IT-yritys. No juu tosiaan oli. Emmä tiedä, kai se on työtön nykyisin. Joo. Älä puhu siitä hänelle. Hymyillään vaan ja morjenstellaan."
Cheek taas on kova jätkä, vaikka se on ihan pehmo, eikä tiedä oikeista töistä mitään ja tekee paskaa musaa. Se kun pääsi pinnalle.
Näinkö oikeasti ajattelemme?
Kun katsoin hiljattain yli viisikymppisiä punkkareita, jotka vielä jaksavat puurtaa pikkubändiensä kanssa oli olo ristiriitainen.
"Lopullista läpimurtoa odotellessa" olisi pitänyt lukea niittitakin selkämyksessä.
Mietin hetken, pitääkö tuntea sääliä vai ihailua panostuksen määrästä. Jos kolmekymmentä vuotta jaksaa uskoa itseensä - vaikka välttämättä juuri kukaan muu ei - voiko silloin olla kovinkaan kaukana siitä todellisesta rakkaudesta lajiinsa?
Nuorista rokkareista taas välittyy se aito into tekemiseen. Pieni pelko tai jännitys miksaajaa kohtaan tulee ilmi "Ei meillä niin väliä" -vastauksista. Epävarmuus näkyy hieman lavaesiintymisessäkin, mutta pinnan alla kiehuu. Halu päästä näyttämään maailmalle, mistä oma yhtye on tehty, on kova. "Pääsisipä sitä Klubin Live-kerrokseen joskus esiintymään."
Ensikeikoista on pitkä matka fakkiutuneen lavaruunan tylsään habitukseen. Onneksi vain harva tekee väkisin, jos ei homma kiinnosta.
Juuri tuosta syystä jaksan ihailla vanhoja gubbeja, jotka ryynäävät ruosteisilla pakuilla paskaräkälöitä. He rakastavat sitä, mitä lavalle päästessään ovat. Oli se sitten Grindcoren vajaa puolituntinen tai maalaileva progetunti.
Sen hetken he ovat maailman kuninkaita.
-Timmy
[Tätä tehtiin illan miksauskeikan pikkubändejä hymyilevästi ajatellen]
Niin Kelju K Kojoottikin sen aina teki.
Kun jokin ei onnistu, pitääkö yrittää kovemmin vai vaihtaa suuntaa tai lajia?
Olisiko Mietaasta tullut sittenkin hyvä taidemaalari, jos sisulla ei olisi puskettu väkisin laduille?
Elämässä pärjää sisukkuudella todella pitkälle. Väkisin on Suomessa sukupolvien ajan puurrettu ja saatu aikaiseksi. Ihmisen määritti täällä vielä viime vuosituhannen lopulle asti se, mitä hän tekee työkseen. Poliisi on aina poliisi ja siivooja siivooja, vaikka heitä kutsuttaisiinkin komisarioksi ja lattiakosmetologiksi.
"Katsos, tuolta tulee Martti. Hänellä oli se IT-yritys. No juu tosiaan oli. Emmä tiedä, kai se on työtön nykyisin. Joo. Älä puhu siitä hänelle. Hymyillään vaan ja morjenstellaan."
Cheek taas on kova jätkä, vaikka se on ihan pehmo, eikä tiedä oikeista töistä mitään ja tekee paskaa musaa. Se kun pääsi pinnalle.
Näinkö oikeasti ajattelemme?
Kun katsoin hiljattain yli viisikymppisiä punkkareita, jotka vielä jaksavat puurtaa pikkubändiensä kanssa oli olo ristiriitainen.
"Lopullista läpimurtoa odotellessa" olisi pitänyt lukea niittitakin selkämyksessä.
Mietin hetken, pitääkö tuntea sääliä vai ihailua panostuksen määrästä. Jos kolmekymmentä vuotta jaksaa uskoa itseensä - vaikka välttämättä juuri kukaan muu ei - voiko silloin olla kovinkaan kaukana siitä todellisesta rakkaudesta lajiinsa?
Nuorista rokkareista taas välittyy se aito into tekemiseen. Pieni pelko tai jännitys miksaajaa kohtaan tulee ilmi "Ei meillä niin väliä" -vastauksista. Epävarmuus näkyy hieman lavaesiintymisessäkin, mutta pinnan alla kiehuu. Halu päästä näyttämään maailmalle, mistä oma yhtye on tehty, on kova. "Pääsisipä sitä Klubin Live-kerrokseen joskus esiintymään."
Ensikeikoista on pitkä matka fakkiutuneen lavaruunan tylsään habitukseen. Onneksi vain harva tekee väkisin, jos ei homma kiinnosta.
Juuri tuosta syystä jaksan ihailla vanhoja gubbeja, jotka ryynäävät ruosteisilla pakuilla paskaräkälöitä. He rakastavat sitä, mitä lavalle päästessään ovat. Oli se sitten Grindcoren vajaa puolituntinen tai maalaileva progetunti.
Sen hetken he ovat maailman kuninkaita.
-Timmy
[Tätä tehtiin illan miksauskeikan pikkubändejä hymyilevästi ajatellen]
perjantai 15. marraskuuta 2013
Syyttävä sormi sieraimessa...
Risto haluaisi tuoreimmassa Soundissa julkaistun jutun mukaan tiivistää kaiken tiedon, jonka tahtoo kuulijan kanssa jakaa mahdollisimman lyhyeksi. Hän mielisi pakkaamaan sanottavansa tiukasti, neljän - viiden minuutin kappaleeseen suurten ajatusten ahtaminen kun on hankalaa.
Jos tahdotaan sanoa jotain kappaleessa ei suora hokema ole useinkaan se helpoin tie. Propagandamainen tuputus kun tuppaa kulkeutumaan korvakäytävän seinämiä pitkin takaisin luontoon.
Kun valistan erään sanoittamani kappaleen kertosäkeessä kuulijakuntaa virkkeellä "You have to simplify" uskon siihen silti todella. Sanat ovat kummunneet kynästäni jonkin tietyn viitekehyksen sisällä omansa laisessa ajatusmaailmassa. Se, haluanko ihmisten oikeasti downshiftaavan, ei ole se perimmäinen ajatus.
Uskon puhuvani monenkin tekstittäjän puolesta kertoessani kynäniekkojen haluavan herättää ihmiset tuntemaan tai ajattelemaan. Jos molemmat onnistuvat on sanoittaja onnistunut Hanhiniemimäisen hyvin.
Kenenkään ei pidä suunnata omaa elämäänsä jonkun toisen sanojen mukaan, mutta asioiden oikeellisuuden punnitseminen on joskus ihan paikallaan. Katsoo sitä peilistä takaisin sitten kuka tahansa.
Kun Hehkumon kappaleessa Lapset kerrotaan Tuurista ja krääsän himoitsemisesta ei sormella osoiteta kyläkauppaa, romun myyjiä, ostajia, tuottajia tai haluajia, vaan yhteiskuntaa ja nykymeininkiä.
Me kaikki syyllistymme johonkin joka päivä. Ei kukaan ole aina pyhimys.
Mutta jos edes pienen hetken.
Edes kerran viikossa.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin edellämainitun kappaleen soidessa ripiitillä korvienvälissä]
Ps. Kolmannessa kappaleessa mainittu kappale täällä: Kliketi-klik
Jos tahdotaan sanoa jotain kappaleessa ei suora hokema ole useinkaan se helpoin tie. Propagandamainen tuputus kun tuppaa kulkeutumaan korvakäytävän seinämiä pitkin takaisin luontoon.
Kun valistan erään sanoittamani kappaleen kertosäkeessä kuulijakuntaa virkkeellä "You have to simplify" uskon siihen silti todella. Sanat ovat kummunneet kynästäni jonkin tietyn viitekehyksen sisällä omansa laisessa ajatusmaailmassa. Se, haluanko ihmisten oikeasti downshiftaavan, ei ole se perimmäinen ajatus.
Uskon puhuvani monenkin tekstittäjän puolesta kertoessani kynäniekkojen haluavan herättää ihmiset tuntemaan tai ajattelemaan. Jos molemmat onnistuvat on sanoittaja onnistunut Hanhiniemimäisen hyvin.
Kenenkään ei pidä suunnata omaa elämäänsä jonkun toisen sanojen mukaan, mutta asioiden oikeellisuuden punnitseminen on joskus ihan paikallaan. Katsoo sitä peilistä takaisin sitten kuka tahansa.
Kun Hehkumon kappaleessa Lapset kerrotaan Tuurista ja krääsän himoitsemisesta ei sormella osoiteta kyläkauppaa, romun myyjiä, ostajia, tuottajia tai haluajia, vaan yhteiskuntaa ja nykymeininkiä.
Me kaikki syyllistymme johonkin joka päivä. Ei kukaan ole aina pyhimys.
Mutta jos edes pienen hetken.
Edes kerran viikossa.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin edellämainitun kappaleen soidessa ripiitillä korvienvälissä]
Ps. Kolmannessa kappaleessa mainittu kappale täällä: Kliketi-klik
perjantai 1. marraskuuta 2013
Valitse elämä.
Choose life, choose a job, choose a career.
Irvine Welshin romaaniin pohjaavan Trainspotting-elokuvan alkusanoin starttaa tänäkin perjantaina Nuotin Vieressä.
Elämä on valintoja. Voit valita aamusta jalkaasi kaksi mitkä tahansa sukkaa ja ensimmäiset vastaan tulevat housut tai pukeutua huolitellusti. Voit valita kasvattavasi tukkaa tai leikkaavasi sen itse fiskarsseilla parturin puutteessa. Voit valita auton, bussin, kävelyn ja fillarin välillä tai näitä yhdistelemällä, mutta musiikkityyliäsi aina et.
Ai miksikö?
Scene päättää.
Skeittaripiireissä soi punk tai rap. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Vanhojen jenkkiautojen harrastajat kuuntelevat fiftarimusaa, rockabillyä ja rautalankaa. Tuningautoilijat jumputtavat lasikuituhässäköissään eurodancea, minkä autontekelettä pari-kolme kertaa kalliimmista soittovehkeistään irti saavat.
Aikuisille tarkoitetuissa seurusteluravintoloissa soi lempeä lounge, joka on sävelletty juuri näitä paikkoja silm... korvallapitäen. Jos kiinalaisessa ei soisi ping pong -viulumusiikki, ei riisi maistuisi enää samalta. Lyön oman kokemukseni perusteella vetoa, ettei moottoripyöräkerhojen kemuissa soi iskelmä.
Varmasti jokaisessa harrastusmaailmassa on omat - joskus väkinäisetkin - yleistyksensä. Olkoonkin, ettei osallistuja valitse musiikkia vaan harrasteen.
Syy yleistykseen varmasti löytyy yhteisöllisestä hengestä. Kun muutkin kuuntelevat jotain, on siihen helppo tarttua. Tarjolla on tuttujen kautta monia eri artisteja, joista kuoria paras päältä. Keskustelut syvenevät, eikä aina tarvitse vääntää siitä, mikä on oikea aito väri -46 chevyn lohkoon.
Onneksi voi silti valita korvakuulokkeet ja sen oman soittolistansa.
Tänään valitsen Turun Siipiravintolan toivoen, että musiikki siellä on tulista ja rasvaista.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin deadlinesta myöhässä]
perjantai 25. lokakuuta 2013
Musiikkitekniikan Maailma
Jos instrumentteja ja välineistöä kulutettaisiin printtimediassa kuten autolehtien palstoilla ajoneuvoja ja oheismateriaalia, olisivat musiikinalan julkaisut aika erilaista luettavaa nykymalleihin verrattuna.
Musiikkitekniikan Maailmassa pääjuttuna olisi kahdeksan eri kitaravahvistinmallin kestotesti rockbändin keikkarundilla ympäri eurooppaa. Kliiniset äänikokeet tehtäisiin superherkillä mikrofoneilla ja varta vasten ohjelmoiduilla tietokonesoftilla ennen ja jälkeen rundin. Tarkka päiväkirja kertoisi käyttöajat ja mahdolliset kaltoinkohtelut.
Olisi lähikuvaa vesisateen kostuttamasta kaapista tai putket kuumana hehkuvasta nupista. Kannessa kaikki vahvarit olisi aseteltu joko riviin tai päällekkäin vastakkainasettelun maksimoimiseksi.
Sivulla kuusi arvioitaisiin uusien kitaraefektipedaalien patterinkulutusta ja ledien kirkkautta sisarmalleihin verrattuna. Seuraavalla aukeamalla Flea kertoisi omasta bassonkielivalinnastaan ja lukijalle näytettäisiin diagrammeja äärimmäisistä kieltenvenytystesteistä.
Amerikan länsirannikon lämmössä valmistettua rumpusettiä piestäisiin Kilpisjärvellä kolmenkymmenen asteen pakkasessa etsien ensimmäistä rungon halkeamiskohtaa. Äärimmäisiin olosuhteisiin vietäisiin myös Kouvolan harmonikkatehtaan halvin ja kallein pirunkeuhko. Sademetsän kautta afrikan kuiville aroille.
Puolen sivun jutut kertoisivat miten saat helpoiten treenikämppäsi pysymään siistinä näillä ykseinkertaisilla ja edullisilla tavaransäilytysvinkeillä. Keskiaukeaman kalenterityttö poseeraisi instrumenttikaapelivyyhdin kanssa roudarinteippiin verhoutuneena. Tarvikkeet-sivun alle toimittajatiimi kokoaisi uudenmallisia plektroja, led-valollisia kapulapusseja, hiilikuituisia sordiinoja tai muuten vain vanhan mallisia, mutta uudella värillä olevia hyödykkeitä.
Loppuvaiheilla lehteä olisi sivukaupalla erilaisia välineistön koeajoja, joissa faktalaatikossa olisi käynnistysaika, sähkönkulutus, desibelitaso, lisävarusteet, hinta ja plussat sekä miinukset. Niitä seuraisivat tee-se-itse -miesten huolto-ohjeet pianonvirityksestä viulun jousen rakentamiseen.
Nippelitiedon suurinta antia olisivat instrumenttien räjäytyskuvat ja kytkentäkaaviot, sekä otokset laitteistoista purettuna osa osan vieressä.
Odotan innolla Soundin ja Jallun yhteistuotosta...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tuulilasia luntaten]
Musiikkitekniikan Maailmassa pääjuttuna olisi kahdeksan eri kitaravahvistinmallin kestotesti rockbändin keikkarundilla ympäri eurooppaa. Kliiniset äänikokeet tehtäisiin superherkillä mikrofoneilla ja varta vasten ohjelmoiduilla tietokonesoftilla ennen ja jälkeen rundin. Tarkka päiväkirja kertoisi käyttöajat ja mahdolliset kaltoinkohtelut.
Olisi lähikuvaa vesisateen kostuttamasta kaapista tai putket kuumana hehkuvasta nupista. Kannessa kaikki vahvarit olisi aseteltu joko riviin tai päällekkäin vastakkainasettelun maksimoimiseksi.
Sivulla kuusi arvioitaisiin uusien kitaraefektipedaalien patterinkulutusta ja ledien kirkkautta sisarmalleihin verrattuna. Seuraavalla aukeamalla Flea kertoisi omasta bassonkielivalinnastaan ja lukijalle näytettäisiin diagrammeja äärimmäisistä kieltenvenytystesteistä.
Amerikan länsirannikon lämmössä valmistettua rumpusettiä piestäisiin Kilpisjärvellä kolmenkymmenen asteen pakkasessa etsien ensimmäistä rungon halkeamiskohtaa. Äärimmäisiin olosuhteisiin vietäisiin myös Kouvolan harmonikkatehtaan halvin ja kallein pirunkeuhko. Sademetsän kautta afrikan kuiville aroille.
Puolen sivun jutut kertoisivat miten saat helpoiten treenikämppäsi pysymään siistinä näillä ykseinkertaisilla ja edullisilla tavaransäilytysvinkeillä. Keskiaukeaman kalenterityttö poseeraisi instrumenttikaapelivyyhdin kanssa roudarinteippiin verhoutuneena. Tarvikkeet-sivun alle toimittajatiimi kokoaisi uudenmallisia plektroja, led-valollisia kapulapusseja, hiilikuituisia sordiinoja tai muuten vain vanhan mallisia, mutta uudella värillä olevia hyödykkeitä.
Loppuvaiheilla lehteä olisi sivukaupalla erilaisia välineistön koeajoja, joissa faktalaatikossa olisi käynnistysaika, sähkönkulutus, desibelitaso, lisävarusteet, hinta ja plussat sekä miinukset. Niitä seuraisivat tee-se-itse -miesten huolto-ohjeet pianonvirityksestä viulun jousen rakentamiseen.
Nippelitiedon suurinta antia olisivat instrumenttien räjäytyskuvat ja kytkentäkaaviot, sekä otokset laitteistoista purettuna osa osan vieressä.
Odotan innolla Soundin ja Jallun yhteistuotosta...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tuulilasia luntaten]
perjantai 18. lokakuuta 2013
Hattuja ja haukkuja...
Havahduin vapaapäiväni aamusta naapurin epätahtiseen naputteluun. Taulut löysivät paikkansa alle kymmenen minuutin, muttei uni enää vaivautunut ajelehtimaan takaisin oven ali.
Kasailin ajatuksiani aamuteeveen äärellä, jossa joku puhui jotain Antti Tuiskusta. Raskaamman musiikin ystävänä tuhahdin totutusti nimen kuullessani.
Onneksi kukaan ei kuullut.
Tuisku on kulkenut omaa vankkaa polkuaan Idolsista päästyään. Meikäläiset hevipetterit naureskelevat tanssivalle popparille, joka näyttää julkisestikin tunteensa. Heitellään halpaa vitsiä artistin ja kuulijakunnan seksuaalisista suuntautumisista. Moni varmasti jo laulukilpailun alkaessa nauroi pohjoisen pojalle ja lupasi syödä hattunsa, jos 'tuosta joskus vielä jotain tulee'.
Toisinpa kävi. Päähineet maiskutettiin.
Tuisku tiesi jo kisaan osallistuessaan, mitä halusi. Oman tyylin lanseeraus onnistui mitä parhaiten. Vankka sitoumus tekemistään kohtaan ja määrätietoinen askel vievät. Keskikaljakuppiloissa varmasti virnuillaan tanssijalle vieläkin, mutta jos hän vilauttaisi palkkakuittiaan irvijöille uskoisin maltaisen huljahtavan väärään torveen.
Sama pätee Jenni Vartiaisessa. Allekirjoittanutta kysyttiin joskus Jenniä kuuntelemaan. Tokaisin virnistellen lähteväni naista kyllä katsomaan. Vaikken koskaan keikalle asti mennyt, myönnän olleeni väärässä. Uusi albumi Terrakin myi kolmessa päivässä tuplaplatinaa. Ei paskemmin Popstarsilaiselta.
Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka. David Bowie, Elton John, Robbie Williams, Michael Monroe, Michael Jackson tai Eminem. Kaikki erilaisista lähtökohdista oman tiensä kulkijaksi. Ja vielä monille idoliksi ja esikuvaksi. Varmasti heille naureskeltiin. Minäkin viimeiselle. Saa nähdä, mitä vielä tulee Robinista.
Oma hattuni pidän visusti tallessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin syksyn viedessä viimeiset lehdet pihan vaahterasta]
Kasailin ajatuksiani aamuteeveen äärellä, jossa joku puhui jotain Antti Tuiskusta. Raskaamman musiikin ystävänä tuhahdin totutusti nimen kuullessani.
Onneksi kukaan ei kuullut.
Tuisku on kulkenut omaa vankkaa polkuaan Idolsista päästyään. Meikäläiset hevipetterit naureskelevat tanssivalle popparille, joka näyttää julkisestikin tunteensa. Heitellään halpaa vitsiä artistin ja kuulijakunnan seksuaalisista suuntautumisista. Moni varmasti jo laulukilpailun alkaessa nauroi pohjoisen pojalle ja lupasi syödä hattunsa, jos 'tuosta joskus vielä jotain tulee'.
Toisinpa kävi. Päähineet maiskutettiin.
Tuisku tiesi jo kisaan osallistuessaan, mitä halusi. Oman tyylin lanseeraus onnistui mitä parhaiten. Vankka sitoumus tekemistään kohtaan ja määrätietoinen askel vievät. Keskikaljakuppiloissa varmasti virnuillaan tanssijalle vieläkin, mutta jos hän vilauttaisi palkkakuittiaan irvijöille uskoisin maltaisen huljahtavan väärään torveen.
Sama pätee Jenni Vartiaisessa. Allekirjoittanutta kysyttiin joskus Jenniä kuuntelemaan. Tokaisin virnistellen lähteväni naista kyllä katsomaan. Vaikken koskaan keikalle asti mennyt, myönnän olleeni väärässä. Uusi albumi Terrakin myi kolmessa päivässä tuplaplatinaa. Ei paskemmin Popstarsilaiselta.
Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka. David Bowie, Elton John, Robbie Williams, Michael Monroe, Michael Jackson tai Eminem. Kaikki erilaisista lähtökohdista oman tiensä kulkijaksi. Ja vielä monille idoliksi ja esikuvaksi. Varmasti heille naureskeltiin. Minäkin viimeiselle. Saa nähdä, mitä vielä tulee Robinista.
Oma hattuni pidän visusti tallessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin syksyn viedessä viimeiset lehdet pihan vaahterasta]
perjantai 11. lokakuuta 2013
Aikakautensa kutakin
Köyhä opiskelijakin pröystäilee silloin tällöin, vaikkakin tarkkaan harkiten. Luksuselämän rahankäyttö korreloi tulotilanteeseen. Pakkasin siis vähäiset vaihtovaatteni, kameran, läppärin ja eväät Jugoslavian armeijan ylijäämästä ostettuun putkikassiin ja painuin halvoissa mokkasiineissani sateeseen. Tilasin itselleni alaovelle kumijalan ja istuin ministerinkyydissä satamaan asti. Suurehkon Merssedeksen nahkalauteilla olo oli kuin Breznevillä Zilissä.
Luksus päättyikin sitten satamaan. Vaikka itämeren porauslautassa on käytössä oma viihtyisä yksiö eriöineen, ei siitä ikkunattomasta hikikopista juuri hehkutettavaa heru. Käytössäni on tosin lahden vastapuolella auto, kuljettaja, asunto ja paikallisopas, jotka höystävät viikonloppua L-mausteella. Illalla on määrä suunnata Söderiin levykauppoja koluamaan.
Turkulainen kuljettajani kertoi matkanneensa kahdeksankymmentäluvulla Lontooseen levyostoksille. Nykyajan nuori ei voisi edes kuvitella moista, kaiken kun saa netistä alta viikon kotiinsa, diginä alta viiden minuutin.
Koska rakastan levy-, kirja- ja soitinkaupoissa koluamista tunsin outoa kaipuuta aikakauteen, jossa en edes elänyt äidin helmoista metriä - kahta etäämmällä. Nykypäivän musiikinkuluttaja saa verkosta kaiken haluamansa. Rahalla viimeistään. Allekirjoittaneenkin postiluukusta tipahti keskiviikkona vuoden -51 vinyyli. Alkuperäislevytys oli lähes soittamattomassa kunnossa ja kusti polki sen suuren veden takaa reilussa viikossa.
Kolmekymmentä vuotta sitten yhtä vanhan levytyksen etsiminen olisi ollut työlästä ja hermoja vaativaa, mutta kuvitelkaapa sitä löytämisen riemua. Suurten kansien kääntely hämyisessä kujakaupassa vie voiton kirkkaan lednäytön selaamisesta.
Vuosikausia olen itse halunnut juuri ostamaani seiskatuumaista vaatimattomaan kokoelmaani. Kun eräänä päivänä sitten päätin sen hankkia, olin luottokortilla hoitanut ostoksen ja postimaksun muutamassa minuutissa.
Nykypäivän mutkattomuus vie osan etsimisen ja löytämisen nautinnosta. Asioiden helppous ei tuota samaa onnistumisen riemua, kuin muutama vuosikymmen sitten. Aikakoneella matkaisin mieluusti noihin nostalgiantäyteisiin, seepianvärisiin hetkiin. Työmies holkissa savuten selailisin vinyylilevyjä, jotka ovat tähän päivään mennessä jo kartalta kadonneet.
Inhottavasti en muista mihin aikakoneeni parkkeerasin. Tai siis milloin...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tukholmassa digiajan soidessa jumputtaen kahvilan tastakaiuttimista]
Koska rakastan levy-, kirja- ja soitinkaupoissa koluamista tunsin outoa kaipuuta aikakauteen, jossa en edes elänyt äidin helmoista metriä - kahta etäämmällä. Nykypäivän musiikinkuluttaja saa verkosta kaiken haluamansa. Rahalla viimeistään. Allekirjoittaneenkin postiluukusta tipahti keskiviikkona vuoden -51 vinyyli. Alkuperäislevytys oli lähes soittamattomassa kunnossa ja kusti polki sen suuren veden takaa reilussa viikossa.
Kolmekymmentä vuotta sitten yhtä vanhan levytyksen etsiminen olisi ollut työlästä ja hermoja vaativaa, mutta kuvitelkaapa sitä löytämisen riemua. Suurten kansien kääntely hämyisessä kujakaupassa vie voiton kirkkaan lednäytön selaamisesta.
Vuosikausia olen itse halunnut juuri ostamaani seiskatuumaista vaatimattomaan kokoelmaani. Kun eräänä päivänä sitten päätin sen hankkia, olin luottokortilla hoitanut ostoksen ja postimaksun muutamassa minuutissa.
Nykypäivän mutkattomuus vie osan etsimisen ja löytämisen nautinnosta. Asioiden helppous ei tuota samaa onnistumisen riemua, kuin muutama vuosikymmen sitten. Aikakoneella matkaisin mieluusti noihin nostalgiantäyteisiin, seepianvärisiin hetkiin. Työmies holkissa savuten selailisin vinyylilevyjä, jotka ovat tähän päivään mennessä jo kartalta kadonneet.
Inhottavasti en muista mihin aikakoneeni parkkeerasin. Tai siis milloin...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Tukholmassa digiajan soidessa jumputtaen kahvilan tastakaiuttimista]
perjantai 4. lokakuuta 2013
Surf's up!
Kanavasurffailu on joskus tajunnänräjäyttävän, ehkä mielettömän tai jopa ällistyttävän tylsää. Kun aika mataa jo valmiiksi, ei kuravisailujen ja ruåtsinkielisten kokkiohjelmien ihmettely ruudulta tuo juuri piristettä. Surffiinhan päätyy, kun jokin mielenkiintoinen loppuu, taukoilee tai ei ole vielä alkanut ja ylimääräistä aikaa pyritään käyttämään johonkin mahdollisesti viihteelliseen sohvan uumenissa löhöilyn ohella.
Radiosurffailu ajaa saman asian. Autoillessa tuhannen kilometrin päivätaivalta ei aina jaksa ihmetellä levykokoelmansa helmiä vaan pyrkii tyytymään tarjolla olevaan materiaaliin. Kanavia etsitään sitä mukaa, kun kuultu ei miellytä. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suppeammaksi käy tarjonta. Välillä Äkäslompolo - Inari ei kuulu, kuin Ylen yksi, ja sekin pätkimällä.
Nettisurffauskin on nykyihmisellä (homo sapiens piger) hyvin tapariippuvaista. Käydään feispuukissa, iltalehdessä, jäkisfoorumilla, vitsisivustolla, feissarimokissa, blogissa ja sitten on jo tylsää. Kaikki neljä ja puoli miljardia sivua netissä tulee selattua alta puolen tunnin.
Onneksi meillä on youtube.
Tuo paskatuubiksikin nimetty videosivusto pitää sisällään tiivistetyn version koko internetistä. Siellä voit opiskella kiinaa, talonrakennusta, chilinkasvatusta tai videokuvaamista. On viihdesarjoja, DIY-leffoja, kuvakollaseja ja dokumentteja. Juutuupissa jaellaan omia matkakertomuksia, laitetestejä, mielipiteitä tapahtumista ja ihmisistä.
Youtubesurffaus on kolmen edellä mainitun summa. Pelkällä kirjainhaulla pääsee toiselle puolelle palloa yhdellä klikkauksella. Merkillistä musaa paiskautuu tärykarvoihin nuorten autotalleista tai livekeikoista. Ei levy-yhtiöiden sensuuria tai isolla rahalla, monella säveltäjällä, sanoittajalla ja muusikolla tehtyä, mukahienoa ripulia. Luovien muusikoiden luonnoksia. Heidän ystäviensä kuvaamia musaviedoita. Yhtyeiden yhteiskeikkoja.
Jos video ei tyydytä, aukeaa vieressä mahdollisuuksien lista.
Peter Von Baghia lainatakseni: Antoisaa elokuvailtaa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vanhan surffilöydön soidessa taustalla]
Radiosurffailu ajaa saman asian. Autoillessa tuhannen kilometrin päivätaivalta ei aina jaksa ihmetellä levykokoelmansa helmiä vaan pyrkii tyytymään tarjolla olevaan materiaaliin. Kanavia etsitään sitä mukaa, kun kuultu ei miellytä. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suppeammaksi käy tarjonta. Välillä Äkäslompolo - Inari ei kuulu, kuin Ylen yksi, ja sekin pätkimällä.
Nettisurffauskin on nykyihmisellä (homo sapiens piger) hyvin tapariippuvaista. Käydään feispuukissa, iltalehdessä, jäkisfoorumilla, vitsisivustolla, feissarimokissa, blogissa ja sitten on jo tylsää. Kaikki neljä ja puoli miljardia sivua netissä tulee selattua alta puolen tunnin.
Onneksi meillä on youtube.
Tuo paskatuubiksikin nimetty videosivusto pitää sisällään tiivistetyn version koko internetistä. Siellä voit opiskella kiinaa, talonrakennusta, chilinkasvatusta tai videokuvaamista. On viihdesarjoja, DIY-leffoja, kuvakollaseja ja dokumentteja. Juutuupissa jaellaan omia matkakertomuksia, laitetestejä, mielipiteitä tapahtumista ja ihmisistä.
Youtubesurffaus on kolmen edellä mainitun summa. Pelkällä kirjainhaulla pääsee toiselle puolelle palloa yhdellä klikkauksella. Merkillistä musaa paiskautuu tärykarvoihin nuorten autotalleista tai livekeikoista. Ei levy-yhtiöiden sensuuria tai isolla rahalla, monella säveltäjällä, sanoittajalla ja muusikolla tehtyä, mukahienoa ripulia. Luovien muusikoiden luonnoksia. Heidän ystäviensä kuvaamia musaviedoita. Yhtyeiden yhteiskeikkoja.
Jos video ei tyydytä, aukeaa vieressä mahdollisuuksien lista.
Peter Von Baghia lainatakseni: Antoisaa elokuvailtaa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vanhan surffilöydön soidessa taustalla]
perjantai 27. syyskuuta 2013
Rock In Peace...
Kuten moni tulee joskus huomaamaan, elämä ei aina ole kovin hauskaa. Lystiä piisaa mielin määrin, mutta kuraakin lasketaan niskaan joskus oikein urakalla. Kun tämä riemu sitten joskus päättyy, lausutaan arkun äärellä sanoja kuuroille korville.
Perikristillinen tapa kertoa vainajalle viimeiset terveiset luo lohtua suruun. Ajatus siitä, että menetetty ystävä kuulee tervehdyksen on naiivi, mutta helpottava. Harva kuitenkaan pääsee heittämään niitä oikeita hyvästejä juuri ennen kuin vastapeluri kaataa kuninkaansa shakkilaudalle.
Moni etsii netistä tälläkin hetkellä punaista lankaa ajatuksiinsa hakusanalla muistovärssyjä hautajaisiin. Mainioita ideoita on varmasti interweb pullollaan, mutta omaperäisyydestä ei millään muotoa sakoteta. Onhan meillä paljon muutakin tekstiä kirjoitettuna, kuin raamattu ja virsikirja.
Eihän syntymäpäivillekään etsitä edellisistä korttiin kirjoitettavaa. Viisikymppisille sopisi ennemmin mikä tahansa Paasilinnan kirjan sitaatti. Häihin Kalevalaa, kolmekymppisille Juha Vuorista, tupareihin vaikka Jorma Piisistä.
Muistan tarinan, jossa tuttuni lausui eräissä hautajaisissa vain pari sanaa arkun äärellä. "Me käymme samasta ovesta, eikä aika lopu kesken". Symbolista ja kaunista. Istuutuessaan penkkiin kuiskasi hän vierustoverilleen: "Se oli muuten Dingoa"...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin menneitä muistaen]
Perikristillinen tapa kertoa vainajalle viimeiset terveiset luo lohtua suruun. Ajatus siitä, että menetetty ystävä kuulee tervehdyksen on naiivi, mutta helpottava. Harva kuitenkaan pääsee heittämään niitä oikeita hyvästejä juuri ennen kuin vastapeluri kaataa kuninkaansa shakkilaudalle.
Moni etsii netistä tälläkin hetkellä punaista lankaa ajatuksiinsa hakusanalla muistovärssyjä hautajaisiin. Mainioita ideoita on varmasti interweb pullollaan, mutta omaperäisyydestä ei millään muotoa sakoteta. Onhan meillä paljon muutakin tekstiä kirjoitettuna, kuin raamattu ja virsikirja.
Eihän syntymäpäivillekään etsitä edellisistä korttiin kirjoitettavaa. Viisikymppisille sopisi ennemmin mikä tahansa Paasilinnan kirjan sitaatti. Häihin Kalevalaa, kolmekymppisille Juha Vuorista, tupareihin vaikka Jorma Piisistä.
Muistan tarinan, jossa tuttuni lausui eräissä hautajaisissa vain pari sanaa arkun äärellä. "Me käymme samasta ovesta, eikä aika lopu kesken". Symbolista ja kaunista. Istuutuessaan penkkiin kuiskasi hän vierustoverilleen: "Se oli muuten Dingoa"...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin menneitä muistaen]
perjantai 20. syyskuuta 2013
Saunassa saundi paranee...
Alkoholin vaikutuksen alla laulu tuntuu luistavan monelta. Ujosti selvänä suoritteesta kieltäytyvät antautuvat äännähtelemään aamuyön tunneilla ilman sen suurempaa suggestiota. Alkuun tavaillaan muistin koirankorvaisilta lehtisiltä Ukkometson sanoja ja kohta jo kailotetaan kovempaa kuin muut öisillä kaduilla.
Saunassakin jotkut yön mittaan tuppaavat ilmaisemaan itseään ääneen. Nihkeistä kuusipaneeleista kaikuessa saa laulu erilaisen fiiliksen hien ja tervaisen saunatuoksun oheen. Harvoin sanat muistuvat alkosolistien mieleen ensiyrittämällä. Porukassa kaanon paranee. Yksi muistaa toisen säkeistön, toinen kolmannen. Yllättävän usein ne alkavat aina samalla tavalla kertosäkeen jälkeen. Ja eikun.
Laulut kuitenkin monasti ovat helpohkoja sikermiä, joiden sävelkulku vastaa perinteistä Jänisistuimaassa-vaikeusastetta. Eihän kukaan oikeasti juovuspäissän muista, miten se Bohemian Rhapsodyn C-osa oikeasti menee. Galileo figaro - magnifico!
Allekirjoittaneen se laittoi pohtimaan kappaleen tekovaihetta. Veikkaisin Loreenin Euphorian tekovaiheen olleen hyvinkin pitkälle kertosäkeen laulun ympärille palikoiden liimaamista. Kun solistin osuus otetaan kappaleesta pois jää jäljelle varsin vähän.
Soittimet edellä puuhunkin on kavuttu. Instrumentaalimusiikki jättää ynisijät kokonaan vaille huomiota. Turkulainen Kiveskives vie musiikin ilosanomaa ilman sen suurempia lauleloita. Samaa tekee Yakuzi Pato. Näihin yhtyeihin ei solistia tarvita. Kaikki sanottava sanotaan soittimin. Ja erinoimaisesti vielä.
Sitten on yhtyeet, joidenka kappaleiden rakennustyylistä ei voi sanoa muuta, kuin Bravo! Onnistuneita otoksia on maailma pullollaan. Oivana esimerkkinä pitäisin YUP:n Me Viihdytämme Teitä -stygeä.
Koettakaapa laulaa se saunassa kappaletta ennen kuulemattomalle.
-Timmy
[Korpon bastu in my mind]
Saunassakin jotkut yön mittaan tuppaavat ilmaisemaan itseään ääneen. Nihkeistä kuusipaneeleista kaikuessa saa laulu erilaisen fiiliksen hien ja tervaisen saunatuoksun oheen. Harvoin sanat muistuvat alkosolistien mieleen ensiyrittämällä. Porukassa kaanon paranee. Yksi muistaa toisen säkeistön, toinen kolmannen. Yllättävän usein ne alkavat aina samalla tavalla kertosäkeen jälkeen. Ja eikun.
Laulut kuitenkin monasti ovat helpohkoja sikermiä, joiden sävelkulku vastaa perinteistä Jänisistuimaassa-vaikeusastetta. Eihän kukaan oikeasti juovuspäissän muista, miten se Bohemian Rhapsodyn C-osa oikeasti menee. Galileo figaro - magnifico!
Allekirjoittaneen se laittoi pohtimaan kappaleen tekovaihetta. Veikkaisin Loreenin Euphorian tekovaiheen olleen hyvinkin pitkälle kertosäkeen laulun ympärille palikoiden liimaamista. Kun solistin osuus otetaan kappaleesta pois jää jäljelle varsin vähän.
Soittimet edellä puuhunkin on kavuttu. Instrumentaalimusiikki jättää ynisijät kokonaan vaille huomiota. Turkulainen Kiveskives vie musiikin ilosanomaa ilman sen suurempia lauleloita. Samaa tekee Yakuzi Pato. Näihin yhtyeihin ei solistia tarvita. Kaikki sanottava sanotaan soittimin. Ja erinoimaisesti vielä.
Sitten on yhtyeet, joidenka kappaleiden rakennustyylistä ei voi sanoa muuta, kuin Bravo! Onnistuneita otoksia on maailma pullollaan. Oivana esimerkkinä pitäisin YUP:n Me Viihdytämme Teitä -stygeä.
Koettakaapa laulaa se saunassa kappaletta ennen kuulemattomalle.
-Timmy
[Korpon bastu in my mind]
perjantai 13. syyskuuta 2013
Oppia opuksista?
Tajusin tilanneeni keväämmällä ihkaensimmäisen valokuvakirjani sen löytyessä toissapäivänä eteisen ilmaisjakelun seasta. Hintaa en enää muista, mutta uskoisin laskun olevan jo maksettu, opus kun perille asti pääsi. Availin nidettä aavistuksen jännittäen mitä tuleman piti.
Ajatus kirjan ostamisesta tuli jonkin valokuvaussivuston tai -foorumin linkistä todennäköisesti myöhään aamuyöstä. Photo RAW:n nettisaitilla oli mainioita otoksia instaallaatioista maisemakuvien kautta potretteihin ja ajattelin käsinkosketeltavan opuksen antavan inspiraatiota kuvaamiseen. Ideoiden metsästäminen itsensä ammattilaisvalokuvaajiksi tai valokuvataiteilijoiksi kutsuvien töistä kuvittelisi olevan kohtuullisen vaivatonta.
Kuvittelisi.
Ensimielipide kirjasesta oli pettynyt. Keskinkertaisia otoksia, jotka kyllä kertovat tarinaa, mutteivät luo sitä parhaimmillaan kuvista saatavaa huokauksenomaista whau-äännähdystä. Tummahkot sävyt eivät vakuuta katselijaa, vaikka maisemat sitä saattaisivat erilaisen sommittelun ja valotuksen kautta tehdä.
Aloin pohtia musiikkialan kirjallisuutta laskiessani opuksen käsistäni. Kuvakirjoista tuskin tullaan paremmaksi muusikoksi. Korkeintaan saadaan pukeutumisvinkkejä, mikäli aloitteleva soittaja haluaa kopioida maailmantähtien presenssiä. Nuottikirjoista ei inspiraation etsimisessä varmastikaan painavaa hyötyä ole. Harva rockbändissä aloittanut edes moisia osaa.
Tähtien elämänkerroista saisi elokuvan jos toisenkin kerrontatyylin vaihdellessa farssista tragediaan. Soitto-oppaita ja instrumenttien historiaa, sekä rakennetta käsitteleviä kirjoja on alan liikkeiden ja lainastojen hyllyt väärällään.
Ehkäpä jokainen niistä toimii muusana jollekulle. Musiikin luominen ja sen kanssa tekeminen ja eläminen on oppia päivästä toiseen. Michael Monroen elämänkerta opettaa harrastajan jaksamaan suvantovaiheet ja Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat toimivat hyvänä huonona esimerkkinä. Simo Häyhän tarina herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen, Aku Ankan pitäessä mielen virkeänä luomistauolla ulkohuoneessa.
Photo RAW:n valokuvakirjakin toimi lopulta inspiraationa. Ei kuvaamiselle, vaan kuvailulle tässä tekstissä.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin ladatessa kameran akkua uusiin seikkailuihin]
Ajatus kirjan ostamisesta tuli jonkin valokuvaussivuston tai -foorumin linkistä todennäköisesti myöhään aamuyöstä. Photo RAW:n nettisaitilla oli mainioita otoksia instaallaatioista maisemakuvien kautta potretteihin ja ajattelin käsinkosketeltavan opuksen antavan inspiraatiota kuvaamiseen. Ideoiden metsästäminen itsensä ammattilaisvalokuvaajiksi tai valokuvataiteilijoiksi kutsuvien töistä kuvittelisi olevan kohtuullisen vaivatonta.
Kuvittelisi.
Ensimielipide kirjasesta oli pettynyt. Keskinkertaisia otoksia, jotka kyllä kertovat tarinaa, mutteivät luo sitä parhaimmillaan kuvista saatavaa huokauksenomaista whau-äännähdystä. Tummahkot sävyt eivät vakuuta katselijaa, vaikka maisemat sitä saattaisivat erilaisen sommittelun ja valotuksen kautta tehdä.
Aloin pohtia musiikkialan kirjallisuutta laskiessani opuksen käsistäni. Kuvakirjoista tuskin tullaan paremmaksi muusikoksi. Korkeintaan saadaan pukeutumisvinkkejä, mikäli aloitteleva soittaja haluaa kopioida maailmantähtien presenssiä. Nuottikirjoista ei inspiraation etsimisessä varmastikaan painavaa hyötyä ole. Harva rockbändissä aloittanut edes moisia osaa.
Tähtien elämänkerroista saisi elokuvan jos toisenkin kerrontatyylin vaihdellessa farssista tragediaan. Soitto-oppaita ja instrumenttien historiaa, sekä rakennetta käsitteleviä kirjoja on alan liikkeiden ja lainastojen hyllyt väärällään.
Ehkäpä jokainen niistä toimii muusana jollekulle. Musiikin luominen ja sen kanssa tekeminen ja eläminen on oppia päivästä toiseen. Michael Monroen elämänkerta opettaa harrastajan jaksamaan suvantovaiheet ja Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjat toimivat hyvänä huonona esimerkkinä. Simo Häyhän tarina herättää ajatuksia suuntaan ja toiseen, Aku Ankan pitäessä mielen virkeänä luomistauolla ulkohuoneessa.
Photo RAW:n valokuvakirjakin toimi lopulta inspiraationa. Ei kuvaamiselle, vaan kuvailulle tässä tekstissä.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin ladatessa kameran akkua uusiin seikkailuihin]
perjantai 6. syyskuuta 2013
Minuutin pituus riippuu siitä, kummalla puolella levykaupan ovea olet...
Menetin keskiviikkoiltapäivänä unohdukseen useammankin kymmenminuuttisen selaillessani Turun tuoreimman levyliikkeen valikoimaa Puutarhakatu kymmenessä. Interiöörin tunnelma vie väkisinkin takaisin yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen, jolloin digitaalinen ja analoginen väänsivät kättä markkinoiden herruudesta ja helppohan sinne vanhojen älpeelevyjen väliin oli unohtua.
Vinyyliä on WOL Recordsissa näytillä reilusti sekä somisteena, että myyntihyllyissä. Maanantaina avattu liike kai vielä hakee sisustuksellisesti lopullista näköään, muttei allekirjoittaneen mielestä juuri paljoa enää meikkiä kaipaa.
Nostalgiamatkailua voi harrastaa TV-nurkkauksessa maan mainioiden Nintendo- ja Segapelien kimpussa tai lätkytellä oven suussa seisovaa Speden speleistäkin tuttua nopeustestiä. Muutoinkin on bittiveikoille tyrkyllä herkkua isolla kädellä parhaimpien ysäripelien muodossa, olipa laitteesi sitten pentium tai plege 1. Tarjoaapa kauppias vielä kahvitkin tykö asiakaskunnalle.
WOL erottuu massasta tarjoamalla muun muassa keräilijöille herkkua. Äksästä ei löydy Hendrixin originaaleja, saati Turkulaisia paikallisia harvinaisuuksia. Vinyyli on kuitenkin tosiharrastajalle läheisempi, kuin kylmä ja kova polykarbonaattilevy. Sitäpaitsi onhan kansitaide miellyttävämpää selata aakolmoselta, kuin postikortilta. Kuulemma mitä kaupasta ei löydy, se hankitaan. Tämänkaltaista palvelua tuskin muualta enää saa.
Koska musiikki on monelle harrastajalle muutakin, kuin radion soittolistat ja MTV:n teinisarjojen välissä näytettävät satunnaiset crapvideot, on uusi liike aina tervetullut kaupunkikuvaan. Intohimo saattaa syttyä lyhyemmälläkin harrastusajalla, mutta pidempi tuttavuus alan parissa polttaa väkisinkin merkkinsä hypotalamukseen. Kun asiaan suhtaudutaan intohimoisesti, saattaa siitä ajan myötä kehkeytyä elämäntapa.
Elämäntapa. Way Of Life. WOL.
-Timmy
[Täkä kirjoitettiin haaveillen jälleen kerran omasta levykaupasta]
perjantai 30. elokuuta 2013
Vaikutuksia aihealueen tuolta puolen...
Kauas on tultu siitä, kun Nuotin Vieressä ensimmäisen kerran tuhri internetin vaaleita seinäkankaita värikkäine, jopa naivin narsistisine mielipiteineen. Viikoittainen jupina koostui useasti asioista, joista kirjoittajalla tuskin oli paljonkaan tietoa. Kun sitä ihkaensimmäistä ulostusta, Luomisen Tuskan Parahdusta, kirjoitettiin vimmaisesti elintarviketehtaan taukohuoneessa, näpytellään tämänkertaista turausta laiskasti AMK:n kuhisevan opiskelijaravintolan nurkkapöydässä.
Duunipaikan ruokalassa oli usein hiljaista. Tehtaan melusta tultiin rauhoittumaan mikroeinesten ääreen rauhalliseen, seesteiseen äänettömyyteen. Jos keskusteltiin, se tehtiin lempeään ja vaivihkaiseen sävyyn kuin anteeksi pyytäen muiden maksalaatikkohetkeä häiritsemättä. Jos joskus kovaan ääneen naurettiin, oli perjantai-iltapäivän viimeinen kahvitauko.
Opiskelijaeinestämössä setä kuuntelee naapuripöydistä kantautuvaa parikymppisten kimeää kikatusta hiustyyleistä, meikeistä, vaatemuodista ja sen sellaisista. Tyttöjen jutuista puhumattakaan.
Maailma muuttuu ja me sen mukana. Saa nähdä, joutuuko sitä vielä joskus haalarit päällä tehtaisiin ryynäämään. Tarkoitus on kuitenkin toisenlainen. Luomisen tuska on vielä tällä hetkellä nautinto.
Ehkäpä opintojen edetessä pääsee maustamaan tulevia töitään omaperäisellä itse tekemisen sekoituksella. Myllyä pyöräytettäessä ulos putkahtanee ainakin turhanpäiväistä jaarittelua, outoja juonenkäänteitä ja sanankäyttöä, tyylillä ja mauttomuudella kikkailua, sekä mahdollisesti rahtunen asiaakin.
Ja jos totta kerrankin tässä osiossa puhutaan, on tänäänkin nenän alla haaleaa makaronilaatikkoa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin hymyllä, vanhoja työkavereita kaivaten]
Duunipaikan ruokalassa oli usein hiljaista. Tehtaan melusta tultiin rauhoittumaan mikroeinesten ääreen rauhalliseen, seesteiseen äänettömyyteen. Jos keskusteltiin, se tehtiin lempeään ja vaivihkaiseen sävyyn kuin anteeksi pyytäen muiden maksalaatikkohetkeä häiritsemättä. Jos joskus kovaan ääneen naurettiin, oli perjantai-iltapäivän viimeinen kahvitauko.
Opiskelijaeinestämössä setä kuuntelee naapuripöydistä kantautuvaa parikymppisten kimeää kikatusta hiustyyleistä, meikeistä, vaatemuodista ja sen sellaisista. Tyttöjen jutuista puhumattakaan.
Maailma muuttuu ja me sen mukana. Saa nähdä, joutuuko sitä vielä joskus haalarit päällä tehtaisiin ryynäämään. Tarkoitus on kuitenkin toisenlainen. Luomisen tuska on vielä tällä hetkellä nautinto.
Ehkäpä opintojen edetessä pääsee maustamaan tulevia töitään omaperäisellä itse tekemisen sekoituksella. Myllyä pyöräytettäessä ulos putkahtanee ainakin turhanpäiväistä jaarittelua, outoja juonenkäänteitä ja sanankäyttöä, tyylillä ja mauttomuudella kikkailua, sekä mahdollisesti rahtunen asiaakin.
Ja jos totta kerrankin tässä osiossa puhutaan, on tänäänkin nenän alla haaleaa makaronilaatikkoa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin hymyllä, vanhoja työkavereita kaivaten]
perjantai 16. elokuuta 2013
Paikoittain paikallista...
Matkustin viime tiistai-aamusta paikallisbussilla muun rahvaan kanssa kohti joen jakaman kaupunkimme keskustaa. Perinteiseen suomalaiseen tapaan bussissa istuttiin vaiti, keskimäärin yksi henkilö per kaksi istuinta. Jotkut jopa käytävän puoleisella jakkaralla, ettei viereen vahingossa parkkeeraa joku tuntematon. Saattaa vielä oudosti kysellä kuulumisia.
Maahanmuuttajat olivat omaksuneet myös tämän perihärmäläisen tavan matkustaa yksin porukassa. Bussipysäkillä odoteltiin kyydin saapumista sopivin välimatkoin, onhan jokaisen kunnioitettava vanhaa parin - kolmen metrin sääntöä.
Itse en tokikaan ollut poikkeus naputellessani kosketusnäyttöä kieli kolmisen senttiä naaman ulkopuolella.
Saavuttuani toriksi kutsutulle, tyhjälle korttelin kokoiselle kivilaatoitukselle päätin yrittää iskeä pientä tarinaa kanssamatkustajilleni vaikka pelkkää piruuttani.
Aloitin viiksekkäästä, savuketta tupruttelevasta bussikuskista torin laidalla, jolta kysyin satamaan lähtevän auton pysäkin sijaintia. Sanaakaan sanomatta hän osoitti takanani olevaa ajoneuvoa. Kiitin ja jatkoin matkaani ärrälle.
Kioskilla toivottelin hyvät huomenet krapulaisen näköiselle rouvalle, joka ynähti vastauksen, rahasti ja tokaisi takanani jonottavalle miekkoselle sanan 'Niin?'.
Ärtyneenä astelin sataman bussille yrittämään vielä kertaalleen. Mustien aurinkolasien takaa kuljettaja vastasi hymyilevään huomenentoivotukseeni katsomalla take away -kahviani tokaisten 'Tiesiksä, ettei tota saa tuoda tänne?'.
Hörppäsin sumpin, painuin lähimmälle tyhjälle käytävänpuoleiselle paikalle, kaivoin repustani kuulokkeet ja uppouduin Stam1nan kepeään maailmaan.
Ehkä arkiaamut on vain pyhitettävä thrashmetalille...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Britannian matkoja lämpimästi kaivaten]
Maahanmuuttajat olivat omaksuneet myös tämän perihärmäläisen tavan matkustaa yksin porukassa. Bussipysäkillä odoteltiin kyydin saapumista sopivin välimatkoin, onhan jokaisen kunnioitettava vanhaa parin - kolmen metrin sääntöä.
Itse en tokikaan ollut poikkeus naputellessani kosketusnäyttöä kieli kolmisen senttiä naaman ulkopuolella.
Saavuttuani toriksi kutsutulle, tyhjälle korttelin kokoiselle kivilaatoitukselle päätin yrittää iskeä pientä tarinaa kanssamatkustajilleni vaikka pelkkää piruuttani.
Aloitin viiksekkäästä, savuketta tupruttelevasta bussikuskista torin laidalla, jolta kysyin satamaan lähtevän auton pysäkin sijaintia. Sanaakaan sanomatta hän osoitti takanani olevaa ajoneuvoa. Kiitin ja jatkoin matkaani ärrälle.
Kioskilla toivottelin hyvät huomenet krapulaisen näköiselle rouvalle, joka ynähti vastauksen, rahasti ja tokaisi takanani jonottavalle miekkoselle sanan 'Niin?'.
Ärtyneenä astelin sataman bussille yrittämään vielä kertaalleen. Mustien aurinkolasien takaa kuljettaja vastasi hymyilevään huomenentoivotukseeni katsomalla take away -kahviani tokaisten 'Tiesiksä, ettei tota saa tuoda tänne?'.
Hörppäsin sumpin, painuin lähimmälle tyhjälle käytävänpuoleiselle paikalle, kaivoin repustani kuulokkeet ja uppouduin Stam1nan kepeään maailmaan.
Ehkä arkiaamut on vain pyhitettävä thrashmetalille...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Britannian matkoja lämpimästi kaivaten]
perjantai 2. elokuuta 2013
Totuutta etsimässä...
Sanovat, ettei tuulienergian tuottaminen tuota ääntä. Sanovat myös, että rypsiporsas tekee hyvää sydämelle. Kertovat, että elämä on parasta huumetta. Sitten lisäävät vielä, että musiikki parantaa aivojen toimintaa, alentaa verenpainetta, nostaa mielialaa, kasvattaa liljoja ja vaikka mitä. Jumal siunakkoo.
Mihin tässä maailmassa on sitten oikein enää uskominen?
Vanha sanonta sanoo, että 'uskoo ken näkee'. Jos uskoo jumalaan, ulkoavaruuden ihmeisiin, joulupukkiin, hammaspeikkoon, hiiteen tai Mauri Pekkariseen, jota allekirjoittanut pitää yhtenä edellisten kaltaisista lapsien pelotteluun keksityistä taruolennoista, liittyy uskomiseen sanan mukaisesti vahva usko siitä, että moinen ihmetys oikeasti jossain lienee. Usko on se, jota tarvitaan jonkin kuvitteellisen asian eläväksi toivomiseen.
Kun hammaskeiju sitten aamuyöstä herättää laittaessaan dollaria untuvatyynyn alle, ei uskolla ole enää sen asian kanssa mitään tekemistä. Paitsi jos ei usko, mitä näkee.
Todisteita on helppo kaivaa useista asioista ihan perinteisellä jalkatyöllä. Tai oikeastaan nettiselaimella, monasti kun joku on sen jalkatyön jo puolestasi tehnyt. Ajamalla tuuligeneraattorin luo huomaa koneistosta ja ilmaa halkovista siivistä kuuluvan matalan murinan. Kuningaskuluttaja taas kertoo tosiasian rypsiporsaasta.
Katsomalla netistä nistien ja narkkien mugshot-kuvia, selviää aika äkkiä yllä väitetty tosiasia. Vanha 'vedä käteen, älä suoneen' -tarra siis kelvannee jatkossakin koulujen vessojen seinäkoristeiksi. Pekkariseen en usko ja ylimaallisiin en ota kantaa.
Seuraava video kertokoon jotain musiikista. Loput joudutte etsimään itse wikipediasta.
Here's to Henry!
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mökillä päänsisäisen jukeboksin säestämänä]
Mihin tässä maailmassa on sitten oikein enää uskominen?
Vanha sanonta sanoo, että 'uskoo ken näkee'. Jos uskoo jumalaan, ulkoavaruuden ihmeisiin, joulupukkiin, hammaspeikkoon, hiiteen tai Mauri Pekkariseen, jota allekirjoittanut pitää yhtenä edellisten kaltaisista lapsien pelotteluun keksityistä taruolennoista, liittyy uskomiseen sanan mukaisesti vahva usko siitä, että moinen ihmetys oikeasti jossain lienee. Usko on se, jota tarvitaan jonkin kuvitteellisen asian eläväksi toivomiseen.
Kun hammaskeiju sitten aamuyöstä herättää laittaessaan dollaria untuvatyynyn alle, ei uskolla ole enää sen asian kanssa mitään tekemistä. Paitsi jos ei usko, mitä näkee.
Todisteita on helppo kaivaa useista asioista ihan perinteisellä jalkatyöllä. Tai oikeastaan nettiselaimella, monasti kun joku on sen jalkatyön jo puolestasi tehnyt. Ajamalla tuuligeneraattorin luo huomaa koneistosta ja ilmaa halkovista siivistä kuuluvan matalan murinan. Kuningaskuluttaja taas kertoo tosiasian rypsiporsaasta.
Katsomalla netistä nistien ja narkkien mugshot-kuvia, selviää aika äkkiä yllä väitetty tosiasia. Vanha 'vedä käteen, älä suoneen' -tarra siis kelvannee jatkossakin koulujen vessojen seinäkoristeiksi. Pekkariseen en usko ja ylimaallisiin en ota kantaa.
Seuraava video kertokoon jotain musiikista. Loput joudutte etsimään itse wikipediasta.
Here's to Henry!
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin mökillä päänsisäisen jukeboksin säestämänä]
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Maailma muuttuu, vai muuttuuko? - Osa 2
Tämä kirjoitus on jatkoa viimeviikkoiselle, joka löytyy täältä...
Muistan keskustelleeni monien kanssa nuoruusajan levykaupoissa notkumisesta. Itse kasvoin maalla, josta oli lähimpään oikeaan levykauppaan parin tunnin bussimatka, eikä Kanessa tullut koulun jälkeen aikaa tapettua. Ikäiseni kaupunkilaislapset kantoivat viikkorahoistaan levyhyllyihinsä täytettä.
Itse olen nauttinut isäni mainiosta musiikkimausta nuoruusaikani. Faijan älpeehyllystä nostin räkin ylimpänä olevalle lautaselle mustaa kultaa ja laskin neulan rahisuttamaan raitaa. Oli ZZ Topia, Dire Straitsia, Rainbowta, Queeniä, Eppuja ja Hectoria muutamia mainitakseni. Elämä oli helppoa.
Ystäväni isoveljeltä saimme kasettikopioita Blurin, Crash Test Dummiesin ja Aerosmithin tuotannosta. Niitä rullattiin Walkmaneissa lukemattomat kerrat.
Nykypäivän tukehduttava ylitarjonta taas näkyy aivan joka paikassa. Kaupassa on tarjolla viittätoista eri maitoa, kymmeniä juustoja, kahdeksaa erilaista vessapaperia, ja niin edelleen. Ainoa, missä valikoima on tasaisen tylsää ja valitseminen helppoa, on hedelmäosaston muovipussit. Joko otat tai et.
Kun viime vuosisadan puolivälissä kuunneltiin radiosta klassisia, oli jo kahdeksankymmentäluvulla valikoimaa muutaman kaupallisen verran. Tänä päivänä asemia riittää yli puolen sataa ympäri maata.
Ennen vanhaan kaupassa ei ollut kiire. Liha- ja leipätiskillä sinua palveltiin ja mestari osasi suositella juuri sinun tarpeisiisi sopivan tuotteen. Kun radiosta sitten viimein tuli se toivottu kappale vähin juontajan puhein, kuunneltiin sitä kyseistä kasettia nauhan katkeamiseen tahi biisiin kyllästymiseen asti.
Sillä aikaa, kun seuraavaa kappaletta Napsterista ladattiin, ehti Join Me:n kuunnella neljästi. Vähäinen musiikkimäärä pani kuuntelemaan kaiken monesti. Sanoja ei saanut suoraan verkosta, vaan ne piti itse kuunnella ja kirjoittaa ylös. Levyjen kansissa usein lyriikat oli, mutta kopiokasetilla jouduit tyytymään paperiin, kynään ja pakkotoistoon.
Osattiinko asioista sitten ihan oikeasti nauttia nykyistä enemmän?
Katsokaapa nuorison villiintymistä, kun Reckless Love hyppää festarilavalle. Tai kun Psy kajahtaa Marilynissä. Tai Pantera Rokbarissa.
Ehkäpä silmäilemme asioita vain nostalgian punaviherkolmedeelasien läpi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vanhaa mopoa ja lapsuuden kesiä haikaillen]
Muistan keskustelleeni monien kanssa nuoruusajan levykaupoissa notkumisesta. Itse kasvoin maalla, josta oli lähimpään oikeaan levykauppaan parin tunnin bussimatka, eikä Kanessa tullut koulun jälkeen aikaa tapettua. Ikäiseni kaupunkilaislapset kantoivat viikkorahoistaan levyhyllyihinsä täytettä.
Itse olen nauttinut isäni mainiosta musiikkimausta nuoruusaikani. Faijan älpeehyllystä nostin räkin ylimpänä olevalle lautaselle mustaa kultaa ja laskin neulan rahisuttamaan raitaa. Oli ZZ Topia, Dire Straitsia, Rainbowta, Queeniä, Eppuja ja Hectoria muutamia mainitakseni. Elämä oli helppoa.
Ystäväni isoveljeltä saimme kasettikopioita Blurin, Crash Test Dummiesin ja Aerosmithin tuotannosta. Niitä rullattiin Walkmaneissa lukemattomat kerrat.
Nykypäivän tukehduttava ylitarjonta taas näkyy aivan joka paikassa. Kaupassa on tarjolla viittätoista eri maitoa, kymmeniä juustoja, kahdeksaa erilaista vessapaperia, ja niin edelleen. Ainoa, missä valikoima on tasaisen tylsää ja valitseminen helppoa, on hedelmäosaston muovipussit. Joko otat tai et.
Kun viime vuosisadan puolivälissä kuunneltiin radiosta klassisia, oli jo kahdeksankymmentäluvulla valikoimaa muutaman kaupallisen verran. Tänä päivänä asemia riittää yli puolen sataa ympäri maata.
Ennen vanhaan kaupassa ei ollut kiire. Liha- ja leipätiskillä sinua palveltiin ja mestari osasi suositella juuri sinun tarpeisiisi sopivan tuotteen. Kun radiosta sitten viimein tuli se toivottu kappale vähin juontajan puhein, kuunneltiin sitä kyseistä kasettia nauhan katkeamiseen tahi biisiin kyllästymiseen asti.
Sillä aikaa, kun seuraavaa kappaletta Napsterista ladattiin, ehti Join Me:n kuunnella neljästi. Vähäinen musiikkimäärä pani kuuntelemaan kaiken monesti. Sanoja ei saanut suoraan verkosta, vaan ne piti itse kuunnella ja kirjoittaa ylös. Levyjen kansissa usein lyriikat oli, mutta kopiokasetilla jouduit tyytymään paperiin, kynään ja pakkotoistoon.
Osattiinko asioista sitten ihan oikeasti nauttia nykyistä enemmän?
Katsokaapa nuorison villiintymistä, kun Reckless Love hyppää festarilavalle. Tai kun Psy kajahtaa Marilynissä. Tai Pantera Rokbarissa.
Ehkäpä silmäilemme asioita vain nostalgian punaviherkolmedeelasien läpi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vanhaa mopoa ja lapsuuden kesiä haikaillen]
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Maailma muuttuu, vai muuttuuko? - Osa 1
Muistatko vielä sen ajan, kun pelkän jäätelön kanssa kaupan kassajonossa asioiva pääsi pienen kantamuksensa kanssa ohi, kun ei muilla niin kiirettä kärryllisineen ollut? Tai kun radiota kuunneltiin hiirenhiljaa sormi REC-napilla odottaen juuri sitä tiettyä biisiä, minkä päälle juontaja ei toivottavasti puhuisi?
Tai sen, kun tuo aika oli jo takanapäin ja ensimmäisellä lankapuhelinmodeemilla etsittiin Napsterista HIMin juuri julkaistua Join Me:tä, jonka latautuminen kesti yli kaksikymmentä minuuttia? Vertaisverkkojen kehittyessä alkoi yhtyeiltä löytyä myös harvinaisempaa materiaalia, jota kuullessaan nuori rocksukupolvi äimisteli ja innostus syveni.
Tämä ajanjakso on bootleg-tallenteiden ja ympäri palloa lähetettyjen rock-kasettien, sekä minidisk-sukupolven välissä.
Mitä siitä sitten oikeastaan jäi käteen?
Nykyaikana musiikki on kertakäyttötavaraa. CD-levyjä ei enää hankita kaupasta hyllyjen välissä tuntitolkulla empimällä, vaan juutuupi ja spotifai jakavat väsymättä kuluttajille soittolistojen kavalkadin, jota yksikään levyliike ei voi oviensa taakse kätkeä.
Radion voimasoitossa kuulee artistilta yhden tai kaksi kappaletta ja kun Free Bird ja Sweet Home Alabama alkavat kyllästyttää, leimataan helposti muutkin bändin 130 kappaletta huonoiksi ja yhtye pitkästyttäväksi.
Tämän kesän kesähitissä Lee Cooperit Ratkeavat, mutta kuka muistaa kyseistä naisartistia ensikesänä? Lieneekö Sinillä edes muita kappaleita esitettäväksi?
Mikä silloin teki musiikista niin suurta ja joistain tietyistä kappaleista niin haluttuja, että niitä jaksoi odottaa, kuin viimeistä bussia sateessa?
Availen asiaa lisää ensiviikolla...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin olohuonedemoäänitysten (pitkähkö yhdyssana, muuten) välissä]
Tai sen, kun tuo aika oli jo takanapäin ja ensimmäisellä lankapuhelinmodeemilla etsittiin Napsterista HIMin juuri julkaistua Join Me:tä, jonka latautuminen kesti yli kaksikymmentä minuuttia? Vertaisverkkojen kehittyessä alkoi yhtyeiltä löytyä myös harvinaisempaa materiaalia, jota kuullessaan nuori rocksukupolvi äimisteli ja innostus syveni.
Tämä ajanjakso on bootleg-tallenteiden ja ympäri palloa lähetettyjen rock-kasettien, sekä minidisk-sukupolven välissä.
Mitä siitä sitten oikeastaan jäi käteen?
Nykyaikana musiikki on kertakäyttötavaraa. CD-levyjä ei enää hankita kaupasta hyllyjen välissä tuntitolkulla empimällä, vaan juutuupi ja spotifai jakavat väsymättä kuluttajille soittolistojen kavalkadin, jota yksikään levyliike ei voi oviensa taakse kätkeä.
Radion voimasoitossa kuulee artistilta yhden tai kaksi kappaletta ja kun Free Bird ja Sweet Home Alabama alkavat kyllästyttää, leimataan helposti muutkin bändin 130 kappaletta huonoiksi ja yhtye pitkästyttäväksi.
Tämän kesän kesähitissä Lee Cooperit Ratkeavat, mutta kuka muistaa kyseistä naisartistia ensikesänä? Lieneekö Sinillä edes muita kappaleita esitettäväksi?
Mikä silloin teki musiikista niin suurta ja joistain tietyistä kappaleista niin haluttuja, että niitä jaksoi odottaa, kuin viimeistä bussia sateessa?
Availen asiaa lisää ensiviikolla...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin olohuonedemoäänitysten (pitkähkö yhdyssana, muuten) välissä]
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Porukassa festarit paranee...
Viikkoja on vierähtänyt siitä kun viimeksi otin alleni tämän kuluneen jakkaran pölyisen ajatusten työpöytäni äärellä. Inhottava tosiasia on se, ettei nykyään enää saa töissä rauhassa ahkeroida kirjoitustyön parissa, vaan pitää oikeasti paneutua määrättyihin tehtäviin. Onneksi se kaikki on taas kesäksi takanapäin ja saan viljellä turhanpäiväisyyksiäni pitkin bitiavaruuden vehmaita ketoja.
Selittelyt sikseen.
Festarikausi on alkanut rajulla kädellä ja tänään kasaantuvat Ruissalon kansanpuistoon taas tuhannet viettämään viikonloppuaan parhaaksi näkemällään tavalla. Viime viikonloppuna pidettiinn turussa ensi kertaa Turku Acoustic Festivalia, joka tarjosi mukavan määrän erilaisia esiintyjiä perinteisten Hallon Helsingin, PeeÄmÄmÄmPeiden ja ihan joka helvetin paikassa nähtävän Poski-Jaren tilalle. Oli Peitsamoa, Takaloa, Servoa, Hakulista ja etunimillään esiintyvät Tero-Petri ja Risto.
Eikä tässä vielä kaikki.
Tänä vuonna - ainakin järjestävän tahon kertoman mukaan - ainoilla akustisilla, niin sanotuilla unplugged-keikoilla nähtiin vanha, juopunut punk-ruuna Appendix ja nätti, meikattu Reckless Love.
Yleisöä oli tekniikan poikien laskujen mukaan alun kolmatta sataa. Molempina päivinä yhteensä.
Ja sitten valitetaan, ettei täälläpäin kuule vaihtoehtomusiikkia.
Menkää ruisrockiin, siellä on tutun tasaista radiosoittokamaa tarjolla. Ei tarvitse pelätä uusia tuttavuuksia. Siellä ei kukaan hauku yleisöä tai visko tuoleja esityksen lopuksi lavalta. Kunnelkaa kävellessänne kohti aluetta pirkkasiiderit hölskyen YleX:ää, niin muistatte illan keikoilla sanat, kun samat kappaleet painautuvat taas tärykalvoillenne.
Ruisrockissa on toki yksi hyvä puoli verrattuna ensimmäistä ja viimeistä kertaa järjestettyihin Turku Acoustic Festareihin. Sitä mainostetaan...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin kesälomaviikolla 1 / 8]
perjantai 31. toukokuuta 2013
Soittakaapa Ranoid!
Jotain erilaista tapahtui toissa sunnuntain keikalla, kun Madhouse Managementin pikapikaa kasattu kokoonpano ujellutti kuulijakunnan kuuloelimiä Rokbarissa Aurakadulla. Rehellisesti omalla rallilla aloitettu setti sisälsi kolme coveria ripoteltuina satunnaiseen järjestykseen pitkin soittolistaa. Oli Papa Roachia, Limp Bizkitiä ja meille tuoreimpana System Of A Downia.
Kuumaan ravintolaan oli ahtautunut sunnuntaista huolimatta mukavalti väkeä, jota ei tuntunut hikinen ja ääntä piukkanaan oleva tunnelma liiemmin häiritsevän. Ja saihan tiskiltä virvokkeita, jotka auttoivat kumpaankin vaivaan.
Vuoristoradan lailla niin ylä- kuin alamäkeäkin sisältävä rautaisannos Pöpilän Päälliköiden soitannallisen iloittelun näkemystä pitää kuulijan joko hereillä, tai poissa. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat sen verran suuresti, että valssina alkanut kappale huutokertosäkeineen ei suurensuurta aplodimyrskyä omituisuutensa takia saa. Vaikeahkot kappaleet vaativat keskittymistä, jota on joskus vaikea ravintolayleisöltä saada.
Keikan jälkeen eräs pitkän linjan musikko totesikin, jotta 'On teillä jätkät hyvä bändi, mut ei teillä voi olla perkele kaikkea!' Tämä rakentava kritiikki jätettäköön muiden kuulijoiden punnittavaksi. Yhtye sen otti vastaan hymyillen.
Se asia, joka laittoi oikeasti ajattelemaan keikan jälkeen oli rumputaiteilijan mietteliäs huomio. Kukaan ei huutanut 'Soittakaa Paranoid!' illan aikana. Tavallisesti jo setin kasausvaiheessa vitsikkäimpien ilmoille kajauttama huuli jäi tänä sunnuntaina kuulematta.
Amerikan Freebirdistä lähtenyt vitsi alkaa olla aika kulunut, mutta yleisön siltikin niin rakastama. Ehkä nuorempi kuulijakunta on jäänyt paitsi tästä Juntusen huumorin helmestä. Ehkäpä tämä pala sukupolvien rakastamaa rock-kliseetä on tullut tiensä päähän.
Ehkä tämä on toiveajattelua.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin parin viikon tauosta vahvistuneena ja pahoitellen]
perjantai 10. toukokuuta 2013
Parinkympin stiflat...
Työmaan kahvipöydässä ja lounasruokaloissa viuhuu kiekko, kun puheenaiheet liikkuvat moottoripyörien ja veneiden ohella jäähalleissa.
Kesä tekee tuloaan, mutta lätkä porskuttaa sulavesistä huolimatta ajankohtaisena lempipuheenaiheena. Allekirjoittanut katselee pelejä satunnaisesti lähinnä kanssaolioiden tunnelmanjakajana, jos silloinkaan. Яokbarissa viimeviikon ottelua seuratessa saatoin jopa antautua iloitsemaan onnistuneesta häkityksestä.
Kun yritin paria vuosikymmentä kokeeneemman asentajan kanssa iskeä tarinaa vastakuuntelemastani Tuomari Nurmion levystä jäi vastaus asteelle 'Vain niin.' Mikäli olisin tiedustellut mielipidettään maalivahti Raannan toimista, olisin todennäköisesti saanut syväluotaavan henkilö- ja pelitaktiikka-analyysin.
Raanta taitaakin olla ainoa nimi, jonka kykenen ulkoa muistamaan pelaajista. T Laaksokin taitaa vielä lätkiä SM-liigassa.
Dumari & Spuget -levystä taas voisin kertoa vuolaasti. Stadi on slangina aina kiehtonut. Kaupunkina ei niinkään. Rieskan aloittava Spiidi Pirinen on niin mainio kappale, että jouduin kuunteluttamaan itseäni sillä ainakin kolmasti ja vain siitä syystä, että se on timanttia.
Huono muukaan lätty ei ole, mutta aloitusraidan kielen terävyyttä ja soitannollista herkkua ei aivan päästä hipomaan.
Niin se menee. Kiinnostuksensa kullakin, sanoi. Onneksi osaan iloita musasta aina ja joka paikassa, enkä tarvitse siihen kausiluonteisia ämmämkisoja. Ajatella, jos sitä pääsisi nauttimaan soitosta vain joka neljäs vuosi muzlympialaisissa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin tietämättömänä illan matsin vastustajasta]
Kesä tekee tuloaan, mutta lätkä porskuttaa sulavesistä huolimatta ajankohtaisena lempipuheenaiheena. Allekirjoittanut katselee pelejä satunnaisesti lähinnä kanssaolioiden tunnelmanjakajana, jos silloinkaan. Яokbarissa viimeviikon ottelua seuratessa saatoin jopa antautua iloitsemaan onnistuneesta häkityksestä.
Kun yritin paria vuosikymmentä kokeeneemman asentajan kanssa iskeä tarinaa vastakuuntelemastani Tuomari Nurmion levystä jäi vastaus asteelle 'Vain niin.' Mikäli olisin tiedustellut mielipidettään maalivahti Raannan toimista, olisin todennäköisesti saanut syväluotaavan henkilö- ja pelitaktiikka-analyysin.
Raanta taitaakin olla ainoa nimi, jonka kykenen ulkoa muistamaan pelaajista. T Laaksokin taitaa vielä lätkiä SM-liigassa.
Dumari & Spuget -levystä taas voisin kertoa vuolaasti. Stadi on slangina aina kiehtonut. Kaupunkina ei niinkään. Rieskan aloittava Spiidi Pirinen on niin mainio kappale, että jouduin kuunteluttamaan itseäni sillä ainakin kolmasti ja vain siitä syystä, että se on timanttia.
Huono muukaan lätty ei ole, mutta aloitusraidan kielen terävyyttä ja soitannollista herkkua ei aivan päästä hipomaan.
Niin se menee. Kiinnostuksensa kullakin, sanoi. Onneksi osaan iloita musasta aina ja joka paikassa, enkä tarvitse siihen kausiluonteisia ämmämkisoja. Ajatella, jos sitä pääsisi nauttimaan soitosta vain joka neljäs vuosi muzlympialaisissa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin tietämättömänä illan matsin vastustajasta]
perjantai 3. toukokuuta 2013
Kylmää kyytiä Kaarinassa
Kevät, tuo koiranjätösten, tupakannatsojen, puolisulaneiden lumikasojen ja katupölyn nykytaideteos on vihdoin täällä. Leskenlehdet ja vanhat tojotat kukkivat ja ensimmäinen motoristikin on jo kuopattu. Talven selkään hylätyt moottoripyörät sulavat valkeasta viitastaan ja aamuinen auton ikkunain raapiminen vaihtuu pulunpaskan putsaamiseen.
Sinnikkäimmät ovat polkeneet konkeleillaan pitkin hyisiä katuja, mutta harraselevammat fillaroijat kaivavat pölyiset kulkineensa pihavajoista ja lähtevät ketjut nitisten muistelemaan ajotaitoa. Allekirjoittanutkin liittynee näinä päivinä tuohon joukkoon ketjunrasvaiseen tuoreella investoinnilla, vuoden 1953 Ruåtsalaisvalmisteisella polkumaraudalla.
Työväen juhla, jota opiskelijat viettävät viikkotolkulla, aloitti ulkoilmatapahtumat. Vaikka keli olikin kolea, oli osanottajajoukko kaupungilla lukumäärältään ketä tahansa tapahtumatuottajaa tyydyttävä.
Ensi keskiviikkona hommat jatkuvat Horivinnan rannassa Lahnabileissä. Lavalla on kaikkia kamaluuksia Takiaisesta ja Taukista Scandinavian Drunkseihin ja Cuntseihin. Ja kuka hitto on BB-Jarita?
Jussi ja Ressu, Basic Element sekä E-Rotic taitavat olla ainoita musiikilla itseään myyviä. Tästäkin kolmikosta ensimmäinen vain oikeasti muusikoita.
Tai mistäpä näistä tietää. Kummasti oli väkeä viime syksyn sikajuhlissakin. Ehkäpä nykyihmisen tasaisen harmaa arki kaipaa shokkihoitoa tämänkaltaisista tapahtumista...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin pelosta aavistuksen vapisten]
Sinnikkäimmät ovat polkeneet konkeleillaan pitkin hyisiä katuja, mutta harraselevammat fillaroijat kaivavat pölyiset kulkineensa pihavajoista ja lähtevät ketjut nitisten muistelemaan ajotaitoa. Allekirjoittanutkin liittynee näinä päivinä tuohon joukkoon ketjunrasvaiseen tuoreella investoinnilla, vuoden 1953 Ruåtsalaisvalmisteisella polkumaraudalla.
Työväen juhla, jota opiskelijat viettävät viikkotolkulla, aloitti ulkoilmatapahtumat. Vaikka keli olikin kolea, oli osanottajajoukko kaupungilla lukumäärältään ketä tahansa tapahtumatuottajaa tyydyttävä.
Ensi keskiviikkona hommat jatkuvat Horivinnan rannassa Lahnabileissä. Lavalla on kaikkia kamaluuksia Takiaisesta ja Taukista Scandinavian Drunkseihin ja Cuntseihin. Ja kuka hitto on BB-Jarita?
Jussi ja Ressu, Basic Element sekä E-Rotic taitavat olla ainoita musiikilla itseään myyviä. Tästäkin kolmikosta ensimmäinen vain oikeasti muusikoita.
Tai mistäpä näistä tietää. Kummasti oli väkeä viime syksyn sikajuhlissakin. Ehkäpä nykyihmisen tasaisen harmaa arki kaipaa shokkihoitoa tämänkaltaisista tapahtumista...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin pelosta aavistuksen vapisten]
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Lyhyestä hirsi kaunis...
Vaikka harmavasta Tšernobylin onnettomuuden vuosipäivän vesisateesta sitä ei äkisti mieltäisi, on aurinkoinen festarikesä saatettu eilen aluilleen. TapahtumaTurun vastainvestoitu rapian miljoonan rullattu Scania ristittiin Anjaksi ja täytettiin ääriään myöten tekniikalla. Kasitietä kolistelin Kivikyläareenalle toimitusjohtajan hoidellessa toimistotöitä kuorma-auton makuuhytin laverilla.
Tänään nousee jäähalliin Rauma Rock. Huomenna Koivuniemet, Tiihoset, Vesalat ja Lindholmit liihottavat lavalle villitsemään yleisönsä. Toivottavasti ainoa hallissa liitävä Luoti on Paulan kanssa molemmin puolin.
Ilta on oleva taas pitkä, mutta ikimuistoinen. Aina ne vuoden ensimmäiset isommat kemut jäävät hyvällä tai pahalla mieleen. Ei näitä festarin tekemisiä voi moneen muuhun touhuun verrata. Koettava ne on itse...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin pitkästä aikaa]
Tänään nousee jäähalliin Rauma Rock. Huomenna Koivuniemet, Tiihoset, Vesalat ja Lindholmit liihottavat lavalle villitsemään yleisönsä. Toivottavasti ainoa hallissa liitävä Luoti on Paulan kanssa molemmin puolin.
Ilta on oleva taas pitkä, mutta ikimuistoinen. Aina ne vuoden ensimmäiset isommat kemut jäävät hyvällä tai pahalla mieleen. Ei näitä festarin tekemisiä voi moneen muuhun touhuun verrata. Koettava ne on itse...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin pitkästä aikaa]
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Hear ye, hear ye!
Seonnääs Nuotin Vieressä niin nuotinvieressä seuraavatkin kaksi perjantaita, ettei tänne blogosfääriin juuri tätä ilmoitusta enempää ilmene. Vietän siis luovaa taukoa Ammattikorkean ennakkotehtävien ja Istanbulin parissa. Jos luon ja suollan, julkaisen. Jos en, en.
Lukekaa tuoreinta Soundia joutessanne. Siinä hyvää lehteä niimmaanperusteellisesti!
-Timmy
[Hermostuttaa]
Lukekaa tuoreinta Soundia joutessanne. Siinä hyvää lehteä niimmaanperusteellisesti!
-Timmy
[Hermostuttaa]
perjantai 29. maaliskuuta 2013
K_v_t?
Istun huoltamon kahvilan pöytään edessäni ylihinnoiteltua papu-uutetta ja äärimakea amerikkalaistyylinen leivonnainen. Taustalla soi jokin mauton radiokanava ja viereisen ruokaryhmän hiljaa hörppivä asentajakaksikko tuoksahtaa lievästi vanhalle voiteluöljylle.
Matalavoimakkuuksinen puheensorina kaikuu ruskeista seinäpaneeleista kylmäkaappien jäähdyttimien sirinän säestämänä. Sohvaryhmien yli kuulen lomalla olevan ulkomaalaisperheen iloisen rupattelun ja vaikken sanaakan keskustelusta käännä käy äänenpainoista ilmi rehellinen riemu arjen paosta.
Elli kertoo ämyrissä olevansa maailman toisella puolen ja kaipa sinne moni muukin mielisi.
Juro suomalainen luonne käy hyvin ilmi juuri näissä paikoissa. Bensisten kahvilat, joihin pysähdytään tankkaamaan ajoneuvo ja kuljettaja ovat toinen toistaan halvemmin sisustettuja ja palvelu sanan lievimmässäkin määrin kuvailtavissa samaisella adjektiivilla.
Olemmeko me jo syntyjään oman polkumme vaitonaisia kulkijoita, jotka jakavat tunteensa vain hämärässä saunan lauteilla uskotuimmille? Ja tietysti ainoastaan juovuksissa. Muutoin ollaan vaiti ja ähkitään höyryissä.
Saunomisen jälkeen pohjolan synkkä metallikansa velloo keikkapaikoille mustiin verhoutuneena pääkallokoristeet korvista riippuen. Lavalla pitkät tukat pyörivät ja pohkeettomat kintut polkevat tahtia mustissa, rikkinäisissä pillifarkuissa. Jos huudoltaan ehtii lausuu solisti riimejä pohjoisesta pimeydestä, rujosta maailmankuvasta ja viinasta.
Tai ehkäpä se on vain tämä keväinen kura-aika, joka ahdistaa ja purkautuu auton soittimesta Sentencedinä. Ehkäpä luonto kohta herää nupustaan ja Yakuzi Pato soi joka nurkalla. Ehkäpä jonkun on se aloite tehtävä ja asetettava Extra Fyllning levylautaselle, avattava ikkunat ja jaettava kevät kaikille kuuleville ikään, säätyyn tai paidan bändilogoon katsomatta.
Tilulii!
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin myös synkän parkkihallin perimmäisessä nurkassa hiljaa ja visusti]
Matalavoimakkuuksinen puheensorina kaikuu ruskeista seinäpaneeleista kylmäkaappien jäähdyttimien sirinän säestämänä. Sohvaryhmien yli kuulen lomalla olevan ulkomaalaisperheen iloisen rupattelun ja vaikken sanaakan keskustelusta käännä käy äänenpainoista ilmi rehellinen riemu arjen paosta.
Elli kertoo ämyrissä olevansa maailman toisella puolen ja kaipa sinne moni muukin mielisi.
Juro suomalainen luonne käy hyvin ilmi juuri näissä paikoissa. Bensisten kahvilat, joihin pysähdytään tankkaamaan ajoneuvo ja kuljettaja ovat toinen toistaan halvemmin sisustettuja ja palvelu sanan lievimmässäkin määrin kuvailtavissa samaisella adjektiivilla.
Olemmeko me jo syntyjään oman polkumme vaitonaisia kulkijoita, jotka jakavat tunteensa vain hämärässä saunan lauteilla uskotuimmille? Ja tietysti ainoastaan juovuksissa. Muutoin ollaan vaiti ja ähkitään höyryissä.
Saunomisen jälkeen pohjolan synkkä metallikansa velloo keikkapaikoille mustiin verhoutuneena pääkallokoristeet korvista riippuen. Lavalla pitkät tukat pyörivät ja pohkeettomat kintut polkevat tahtia mustissa, rikkinäisissä pillifarkuissa. Jos huudoltaan ehtii lausuu solisti riimejä pohjoisesta pimeydestä, rujosta maailmankuvasta ja viinasta.
Tai ehkäpä se on vain tämä keväinen kura-aika, joka ahdistaa ja purkautuu auton soittimesta Sentencedinä. Ehkäpä luonto kohta herää nupustaan ja Yakuzi Pato soi joka nurkalla. Ehkäpä jonkun on se aloite tehtävä ja asetettava Extra Fyllning levylautaselle, avattava ikkunat ja jaettava kevät kaikille kuuleville ikään, säätyyn tai paidan bändilogoon katsomatta.
Tilulii!
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin myös synkän parkkihallin perimmäisessä nurkassa hiljaa ja visusti]
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Sanomishaluista...
Laitoin tälläviikkoa anomuksen turkulaiselle koululaitokselle oppilaaksi pääsystä. Vielä on edessä ennakkotehtävät ja pääsykoe ennen kuin opettajat pääsevät taas kehumaan vastuunväistelytaitojani ja poissaoloselityksiäni. Niin ainakin oli viime koulussa, jota kävin vajaa vuosikymmen sitten.
Tulevassa opinahjossa kuulemma yhtenä suurena kysymyksenä on 'Mitä sä tolla oikein haluat sanoa?'. Jos tuotos olisikin päällisin puolin mukiinmenevä, pitää toki olla se pohjimmainen tarkoitus kaikella lausutulla, kirjoitetulla tai muutoin esitetyllä.
Sanomattakin selvää, vaan ei lyriikassa.
Laulettu sana on rytmittelyä ja riimittelyä. Melodian ja asiatekstin vuoropuhelua. Jotkut panostavat sanottavaan enemmän, kuin toiset. Mitä olisikaan punk ilman paatosmaista vastarantaisuutta epäoikeudenmukaista maailmaa ja sen byrokraatteja kohtaan? Tai työväenlaulut ilman sortavasta porvaristosta kertovia tarinoita?
Päinvastaisessa ääripäässä löytyy kevyen linjan popmusiikki, jossa tyydytään joskus rallattelemaan oikean sanomisen sijaan. Tipitiit, rillumareit ja da-da-daat kertovat omaa tarinaansa niistä enempää tässä jupisematta.
Mitä siis halutaan sanoa musiikilla? Tekstittäjien joukosta löytyy omia suosikeita moneen lähtöön ja lopetukseen. Martikainen voi laulaa mistä tahansa, mutta jokaisesta alkuun hölmömmästäkin lyriikasta löytyy aina jotain hieman itse laulua suurempaa. Olkoon tämä itse tarkoitus tai ei.
Mitä sitten halutaan sanoa Nuotin Vieressä? Se jääköön lukijan löydettäväksi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin koulusta kauhunsekaisen innostuksen vallassa]
Tulevassa opinahjossa kuulemma yhtenä suurena kysymyksenä on 'Mitä sä tolla oikein haluat sanoa?'. Jos tuotos olisikin päällisin puolin mukiinmenevä, pitää toki olla se pohjimmainen tarkoitus kaikella lausutulla, kirjoitetulla tai muutoin esitetyllä.
Sanomattakin selvää, vaan ei lyriikassa.
Laulettu sana on rytmittelyä ja riimittelyä. Melodian ja asiatekstin vuoropuhelua. Jotkut panostavat sanottavaan enemmän, kuin toiset. Mitä olisikaan punk ilman paatosmaista vastarantaisuutta epäoikeudenmukaista maailmaa ja sen byrokraatteja kohtaan? Tai työväenlaulut ilman sortavasta porvaristosta kertovia tarinoita?
Päinvastaisessa ääripäässä löytyy kevyen linjan popmusiikki, jossa tyydytään joskus rallattelemaan oikean sanomisen sijaan. Tipitiit, rillumareit ja da-da-daat kertovat omaa tarinaansa niistä enempää tässä jupisematta.
Mitä siis halutaan sanoa musiikilla? Tekstittäjien joukosta löytyy omia suosikeita moneen lähtöön ja lopetukseen. Martikainen voi laulaa mistä tahansa, mutta jokaisesta alkuun hölmömmästäkin lyriikasta löytyy aina jotain hieman itse laulua suurempaa. Olkoon tämä itse tarkoitus tai ei.
Mitä sitten halutaan sanoa Nuotin Vieressä? Se jääköön lukijan löydettäväksi...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin koulusta kauhunsekaisen innostuksen vallassa]
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Asiaa!
Yritin säästellä sanomisiani, mutten kuolemaksenikaan saa pidettyä tätä tietoa sisälläni. Eihän se mikään salaisuus ole, että Nuotin Vieressä on toisinaan kallistuttu suuntaan tai toiseen, mutta että näin suuresti. Pohjois-Koreassa tämän kaltaisen, näin vahvan mielipiteen omaavaa varten valmisteltaisiin jo mestauslavaa, sanoma kun ei ole vahvistettu diktatuurin ylimmillä elimillä. Kuivakkaa vitsiä lainatakseni: 'In North Korea we go left, because we have no rights...'
Ilman minkäänlaista mielipidettä kirjoitettaessa ei kai tekstistä jäisi lukijalle kaksisia makusteltavaksi. Liian karskit ja jopa provosoivat viestit saattavat olla silkkaa propagandaa, eivätkä jätä vastapuolen mielipiteelle sijaa. Ilmavaan ilmaisuun sopii joukkoon ajatuksia, jotka välittyvät vaivihkaa kuin tuhnu täydessä hississä.
Kun siis tätä julkilausumaani koetan valmistella, pitää minun valitseman sanani tarkoin. Jonkin tuotteen hyvien puolien liika korostus saattaa vaikuttaa maksetulta mainokselta. Keskitien varma kulku, siis kyseessä olevasta asiasta poliittisen vastauksen antaminen taas laimealta. Vähättelemällä ei pitkälle pötkitä, ellei vastapuoli jo valmiiksi ole tietoinen mistä on kyse ja tulkitse asiaa sarkasmiksi. Suomalaiselle sarkasmi taas on sen verran jäinen pala naposteltavaksi, etten kirjoitusmuodossa siihen tällä haavaa kajoa.
Kun jotain tuotetta tai asiaa pitää alkaa kehumaan, on syytä myös olla perustelut valmiina. Miksi kyseinen asia on juuri niiden superlatiivien arvoinen? Miksei tämä mielestäni vastaava ole mielestäsi vastaava, oi vastaava vastaava? Onko tämä korvamato korvaamaton?
Sanaleikit sikseen ja asiaan. Nyt se tulee:
Biffy Clyron tuore Opposites tupla-albumi on aivan perkeleen hyvä. Sanokaa, mitä sanotte, mutta kuulkaa se ensin.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vihdoin taas mobiilisti myös mobiilissa]
Ilman minkäänlaista mielipidettä kirjoitettaessa ei kai tekstistä jäisi lukijalle kaksisia makusteltavaksi. Liian karskit ja jopa provosoivat viestit saattavat olla silkkaa propagandaa, eivätkä jätä vastapuolen mielipiteelle sijaa. Ilmavaan ilmaisuun sopii joukkoon ajatuksia, jotka välittyvät vaivihkaa kuin tuhnu täydessä hississä.
Kun siis tätä julkilausumaani koetan valmistella, pitää minun valitseman sanani tarkoin. Jonkin tuotteen hyvien puolien liika korostus saattaa vaikuttaa maksetulta mainokselta. Keskitien varma kulku, siis kyseessä olevasta asiasta poliittisen vastauksen antaminen taas laimealta. Vähättelemällä ei pitkälle pötkitä, ellei vastapuoli jo valmiiksi ole tietoinen mistä on kyse ja tulkitse asiaa sarkasmiksi. Suomalaiselle sarkasmi taas on sen verran jäinen pala naposteltavaksi, etten kirjoitusmuodossa siihen tällä haavaa kajoa.
Kun jotain tuotetta tai asiaa pitää alkaa kehumaan, on syytä myös olla perustelut valmiina. Miksi kyseinen asia on juuri niiden superlatiivien arvoinen? Miksei tämä mielestäni vastaava ole mielestäsi vastaava, oi vastaava vastaava? Onko tämä korvamato korvaamaton?
Sanaleikit sikseen ja asiaan. Nyt se tulee:
Biffy Clyron tuore Opposites tupla-albumi on aivan perkeleen hyvä. Sanokaa, mitä sanotte, mutta kuulkaa se ensin.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin vihdoin taas mobiilisti myös mobiilissa]
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Kotimaan turismia
Kirjoitan tätä ensikertaa taustamusiikin kanssa. Koska suollokseni useimmiten pyörivät nuottiviivastojen nurkilla tai painopisteillä luulisi ääninauhan olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tähän mennessä olen näpytellyt suurimman osan tuotoksistani älypuhelimella istumatta erikseen alas tointa varten. Rakkine on kuitenkin jo kolmatta viikkoa huollossa, joten koneella työpöydällä sormeni käyvät.
Näpsäytin ohelle soimaan DJ PIKKUMIKON Livemixtapen, joka kieltämättä saa kaltaiseni vannoutuneen särökitarankuuntelijankin rentouttamaan niskalihaksiaan hienoisen liikkeen tahdissa. Taustamusiikin poiketessa näin paljon normaalista levykuuntelutottumuksista en keskity yksityiskohtiin vaan annan tahdin viedä. Näinollen en pysähtele tarkastelemaan sanoituksia tai bassoriffejä. Kerrankin musiikki on vain musiikkia, eikä vaadi kaikkea keskittymiskykyä itselleen.
Muutoinkin on viikko mennyt uusia asioita tehdessä tai ainakin uudella tavalla maailmaa katsellessa.
Viime perjantaina vieraakseni saapui ensin japanialainen ja heti perään ranskalainen. Olemme ystävieni kanssa kierrelleet kaupunkia, nähtävyyksiä ja saaristoa Suomen talven äkkipikaa vaihtuvissa keleissä. Ruotsinlaivallekin ehdittiin ja huomenissa on ajatus suunnata puolijoukkueteltan kera Kurjenrahkan kansallispuistoon, Monsieur Bonjour kun telttailua kovastipaljon rakastaa.
Koko viikon sitä on katsellut maailmaa turistin silmin. Maistellut, haistellut maatamme ja maalaisiamme kuin suodattimen läpi. Mitä kaikkea me tuhansien järvien maan asukit oikein kutsumme suomalaisuudeksi?
Bussissa, pysäkillä, jonossa, kaupassa, jopa ravintolassakin annamme toisillemme neliömetrin verran omaa tilaa. Emme turhaan toisiamme tervehtiessä kättele, saati anna poskisuudelmia. Rehellistä ekstrovertismiäkin harrastamme lähinnä parin promillen sivumyötäisessä.
Luonto meillä on vertaansa vailla. Nytkin ulkona paistaa aurinko ja sataa taivaan täydeltä lunta. Aamulla pakkasta oli parikymmentä, nyt enää hädin tuskin.
Suomalaista musiikkia kuuntelin radiosta yrittämättä keskittyä sanoituksiin. Happoradiokin on oikeastaan ihan hyvää, kun unohtaa solistiherran hönkimiset ja keskinkertaisen lyriikan. Eilen olisi Kubilla ollut keikalla Ismo Alanko, mutten välttämättä olisi vielä vienyt vierastamme Vittukunvituttaa-miehen tulitettavaksi, vaikka tuore Maailmanlopun Sushibaari positivismiakin sisältää.
Lähdenpä tästä suodattamaan suomea verkkokalvoilleni vielä muutaman päivän ajaksi. Soundtrackina olkoon kaikki, mitä suomi minulle soittaa. Bussinpärinää, linnun liverrystä ja humalaista laulua lähikapakeissa. Siitä me kuitenkin pohjimmiltamme olemme rakennetut.
-Timmy
[Tätä kirjoittaessa alkaa loma häämöttää loppuaan]
Näpsäytin ohelle soimaan DJ PIKKUMIKON Livemixtapen, joka kieltämättä saa kaltaiseni vannoutuneen särökitarankuuntelijankin rentouttamaan niskalihaksiaan hienoisen liikkeen tahdissa. Taustamusiikin poiketessa näin paljon normaalista levykuuntelutottumuksista en keskity yksityiskohtiin vaan annan tahdin viedä. Näinollen en pysähtele tarkastelemaan sanoituksia tai bassoriffejä. Kerrankin musiikki on vain musiikkia, eikä vaadi kaikkea keskittymiskykyä itselleen.
Muutoinkin on viikko mennyt uusia asioita tehdessä tai ainakin uudella tavalla maailmaa katsellessa.
Viime perjantaina vieraakseni saapui ensin japanialainen ja heti perään ranskalainen. Olemme ystävieni kanssa kierrelleet kaupunkia, nähtävyyksiä ja saaristoa Suomen talven äkkipikaa vaihtuvissa keleissä. Ruotsinlaivallekin ehdittiin ja huomenissa on ajatus suunnata puolijoukkueteltan kera Kurjenrahkan kansallispuistoon, Monsieur Bonjour kun telttailua kovastipaljon rakastaa.
Koko viikon sitä on katsellut maailmaa turistin silmin. Maistellut, haistellut maatamme ja maalaisiamme kuin suodattimen läpi. Mitä kaikkea me tuhansien järvien maan asukit oikein kutsumme suomalaisuudeksi?
Bussissa, pysäkillä, jonossa, kaupassa, jopa ravintolassakin annamme toisillemme neliömetrin verran omaa tilaa. Emme turhaan toisiamme tervehtiessä kättele, saati anna poskisuudelmia. Rehellistä ekstrovertismiäkin harrastamme lähinnä parin promillen sivumyötäisessä.
Luonto meillä on vertaansa vailla. Nytkin ulkona paistaa aurinko ja sataa taivaan täydeltä lunta. Aamulla pakkasta oli parikymmentä, nyt enää hädin tuskin.
Suomalaista musiikkia kuuntelin radiosta yrittämättä keskittyä sanoituksiin. Happoradiokin on oikeastaan ihan hyvää, kun unohtaa solistiherran hönkimiset ja keskinkertaisen lyriikan. Eilen olisi Kubilla ollut keikalla Ismo Alanko, mutten välttämättä olisi vielä vienyt vierastamme Vittukunvituttaa-miehen tulitettavaksi, vaikka tuore Maailmanlopun Sushibaari positivismiakin sisältää.
Lähdenpä tästä suodattamaan suomea verkkokalvoilleni vielä muutaman päivän ajaksi. Soundtrackina olkoon kaikki, mitä suomi minulle soittaa. Bussinpärinää, linnun liverrystä ja humalaista laulua lähikapakeissa. Siitä me kuitenkin pohjimmiltamme olemme rakennetut.
-Timmy
[Tätä kirjoittaessa alkaa loma häämöttää loppuaan]
torstai 28. helmikuuta 2013
Disconnecting me
Nykyajan kulutusyhteiskuntaan kuuluvana myönnän joutuneeni koneiden valtaan. Vähä-älypuhelimeni lakkasi näyttämästä reilut puolitoista viikkoa sitten ja kodinkoneliikkeen lainaluurilla kykenee juuri ja juuri soittamaan, sekä viestittämään. Paluu viimevuosituhannelle on ollut pakon sanelemana nöyristävä. Ei nettiä, sähköpostia, pelejä, foorumeita tai facepuukkeja. Ei edes blogia.
Kirjoittaminen vanhanaikaisella näppäintekniikalla on keskimäärin yhtä hidasta, kuin kivivasaralla vankilasta karkaaminen ja raastaa hermoja vähintään yhtä paljon. Kun työmaalla sattuu tauko vaikkapa rikkoessani jotain, ei simpukkamallista ole seuralaiseksi, jollei nyt jaksa itseään huvittaa alkeellisella nokialaisella laskukoneella.
Tympääntyminen rakkineeseen sai ajatukseni pyörimään taskusta aiemmin löytyneen multimediapalikan ympärillä. Se korvaa nykyjään kummallisen monta asiaa. Tai ainakin vastaa niitä missä tahansa.
Monellako esimerkiksi on enää oikea herätyskello? Se patterisyöppö raksuttaja, joka viheliäisesti vinkuu aamutuimaan yöpöydällä? Tai taskulaskin?
Moniko katsoo ajan ranteesta, oli siinä kello tahi ei? Toki vanha Rymättyläläinen kansanviisaus kertoo, että kello on homoille, tosimies katsoo ajan auringosta, mutta entäs sitten kalenteri? Vuorovetten kierrostako sitä tietää olevansa juuri helmi - maaliskuun taitteessa?
Kannettavia ämpeekolmesoittimia ja matkaradioita näkee vielä siellä täällä. Lenkkeilijät tuntuvat niitä ainakin suosivan keveyden, hinnan ja pienen koon takia. Monen matkapuhelin korvaa niitä kaikenkarvaisine musaohjelmineen ja eituupista saa loput lailliset ja laittomammatkin kuunteluun.
Autossa ei tarvita enää karttaa tai gaattoreita kapulan suunnistaessa puolestasi. Saunan sillä saa kaukolämpeämään varashälytysten ohella. Kun lähikaupan aukioloajoista tulee puhetta, voi sen tarkistaa taskusta ikkunasta kurkkaamisen sijaan. Taskulamppukin niistä löytyy.
Eniten tunnun kuitenkin kaipaavan muistikirjaa. Siellä on listaa vielä katsomattomista elokuvista, kuuntelemattomista yhtyeistä ja lukemattomista kirjoista. Sinne saa myös talteen ajatuksia. Yhdestä lauseesta jalostuu yleensä kokonainen julkaisu. Tällä hetkellä sekin lause jää kynän kärkeen.
Jotain hyötyä tästä monipuolisuuden sarvesta siis on. Kiireisempi kerkiää paljon useampaan paikkaan kaivamalla kuvettaan yhden insinööritaidonnäytteen verran. Mikäli akkua vielä piisaa, voipi tämänkin juuri lukemasi tekstin lähettää tiedon valtaväylälle näytintä hipaisemalla.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin tietokoneella]
Ps. Koska kuvat ovat kivoja ja sarjakuvat edellisiä eksponentiaalisesti mainiompia, niin:
Kirjoittaminen vanhanaikaisella näppäintekniikalla on keskimäärin yhtä hidasta, kuin kivivasaralla vankilasta karkaaminen ja raastaa hermoja vähintään yhtä paljon. Kun työmaalla sattuu tauko vaikkapa rikkoessani jotain, ei simpukkamallista ole seuralaiseksi, jollei nyt jaksa itseään huvittaa alkeellisella nokialaisella laskukoneella.
Tympääntyminen rakkineeseen sai ajatukseni pyörimään taskusta aiemmin löytyneen multimediapalikan ympärillä. Se korvaa nykyjään kummallisen monta asiaa. Tai ainakin vastaa niitä missä tahansa.
Monellako esimerkiksi on enää oikea herätyskello? Se patterisyöppö raksuttaja, joka viheliäisesti vinkuu aamutuimaan yöpöydällä? Tai taskulaskin?
Moniko katsoo ajan ranteesta, oli siinä kello tahi ei? Toki vanha Rymättyläläinen kansanviisaus kertoo, että kello on homoille, tosimies katsoo ajan auringosta, mutta entäs sitten kalenteri? Vuorovetten kierrostako sitä tietää olevansa juuri helmi - maaliskuun taitteessa?
Kannettavia ämpeekolmesoittimia ja matkaradioita näkee vielä siellä täällä. Lenkkeilijät tuntuvat niitä ainakin suosivan keveyden, hinnan ja pienen koon takia. Monen matkapuhelin korvaa niitä kaikenkarvaisine musaohjelmineen ja eituupista saa loput lailliset ja laittomammatkin kuunteluun.
Autossa ei tarvita enää karttaa tai gaattoreita kapulan suunnistaessa puolestasi. Saunan sillä saa kaukolämpeämään varashälytysten ohella. Kun lähikaupan aukioloajoista tulee puhetta, voi sen tarkistaa taskusta ikkunasta kurkkaamisen sijaan. Taskulamppukin niistä löytyy.
Eniten tunnun kuitenkin kaipaavan muistikirjaa. Siellä on listaa vielä katsomattomista elokuvista, kuuntelemattomista yhtyeistä ja lukemattomista kirjoista. Sinne saa myös talteen ajatuksia. Yhdestä lauseesta jalostuu yleensä kokonainen julkaisu. Tällä hetkellä sekin lause jää kynän kärkeen.
Jotain hyötyä tästä monipuolisuuden sarvesta siis on. Kiireisempi kerkiää paljon useampaan paikkaan kaivamalla kuvettaan yhden insinööritaidonnäytteen verran. Mikäli akkua vielä piisaa, voipi tämänkin juuri lukemasi tekstin lähettää tiedon valtaväylälle näytintä hipaisemalla.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin tietokoneella]
Ps. Koska kuvat ovat kivoja ja sarjakuvat edellisiä eksponentiaalisesti mainiompia, niin:
 |
| http://chanceofdoom.com/ |
perjantai 22. helmikuuta 2013
Après moi le déluge?
Even in the absence of my last weeks column I'm strongly trying to follow my previously decided rule of posting one every Friday. Apology to those who waited for it. And I thought I'd make this one in English so my foreign friends scattered around the globe might have a chance of knowing what the hell is going on on my fakebook wall every Friday.
The title translates Next to a Note and consists of a little play of words. In Fin we have a saying to a person who cannot keep a note in singing, that they should not worry because there's still much room next to the notes. This is a weekly blog which wants to grow up as a real column one day dealing with music, popular culture and everything in the effect of them.
Mostly I blabber on for rows and rows about something you could say in two sentences. But that's not the point. The point of my writings is to have a point of view to a subject in matter. The kind of point that the readers might have never even thought to try. I mostly do not underestimate my readers. Actually vice versa. I try to challenge them by playing with words and bully their thoughts on many different levels still keeping it simple and short enough.
For example I've been writing about the kind of music that I've found all over Europe on my trips or how I try to share and exchange bands and music with the people I meet. I've been laughing at myself thinking of the old records I used to listen when I was a kid or praising this new punk band that consist of four invalid rockers. I've been moaning on the way the music business treats new starting bands or purely loving some lyrics of a few totally different kind of bands.
I tried to google translate some of the above mentioned posts to english and the results were frightening and hilarious at the same time. As if you'd try to pantomime the way a Harley Davidson engine sounds. You might get the hang of it, but miss most of the fun.
So what am I trying to say here? Convince who and to what?
The idea of music is international. Music itself could easily be not only international but even intergalactical. Some studies say that the knowledge of music is inherited in blood and the way of composing is basicly similar for human, bird and whale.
In my modest wannabe column I try to push not only the readers but also their friends and the people they interact to pay some thought to music they hear or play. If I can make you stop for a moment and realize that the bubbling feeling in your ear is actually something someone somewhere purposely composed for you to hear I've made my point. By actually stopping for awhile and listening to a familiar song you might find a new different world.
I try to change the world little by little. Planting some small ideas here and there eventually could grow up to be an actual thought. With time a thought might become action. Action creates movement. And movement is what we need. Be it a movement in a speaker cone, audience or a queue at your local record shop.
-Timmy
[This was written struggling to make a point in a foreign language]
perjantai 8. helmikuuta 2013
Nojatuolihenkimatkailua
Toimettomuus on sillointällöin hyvästä. Esimerkiksi lomareisulla tai vapaapäivänä jalkojen nostaminen pöydälle ja ameriikantyylinen Kick back and enjoy -mentaliteetti saavat sykkeen verkkaiselle ja suun sivuilla olevat poskilihakset jännittymään kohti korvia. Tarkoituksellinen sluibailu ja huiniminen tuovat hektisen nykyihmisen päivään hetken helpotuksen.
Joillekin se on kaupungilla kahvilassa vanilijalatten takaa ihmisten ja eritoten ei-minkään -tuijottelu, toisille kirja ja iso kuppi rooibosta säkkituolissa, eräille paikallisen kolikkopeli huurteisen ohella ja monelle television fiktiiviset kuvauksen ihmiskunnan nykyisyydestä tai tulevaisuudesta juustoleivän höysteenä.
Eniten on kai tarve päästä pois siitä todellisuudesta, jonka käsikirjoituksesta moni meistä voi kiittää vain itseään. Kuskinahan tässä on kuitenkin elon erikoiskokeilla ollut jokainen, kartturin vaihdellessa vaimosta saatanaan.
Kitaraa näppäillessä päätyy usein köyhän miehen nirvanaan ja autuuteen soittopaikasta riippumatta. Ohessa voi tuijotella kohdentamattomin katsein televisio- tai ikkunaruutua ajatuksen harhaillessa valovuosien päässä. Sillointällöin havahtuu johonkin nuottien jonoon. Kun riffi tai melodiajatkumo herättää soittajan horroksesta, saattaa käsillä olla timanttia.
Useat biisinikkarit kirjoittavat hittinsä puolivahingossa tahtomattaan. Väkisin yrittäessä lankeaa helposti kulkemaan tuttuja polkuja. Eksymällä omiin ajatuksiinsa saattaa löytää itsensä inspiraation pohjattomalta lähteeltä. Ja se, jos jokin, palkitsee.
Oli keino mikä hyvänsä, suorittamisen ohella tarvitaan luovuutta ruokkivaa aikaa jossain ihan muualla, kuin Telluksella.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin henkisesti Malediiveilla, fyysisesti Pansiossa]
Joillekin se on kaupungilla kahvilassa vanilijalatten takaa ihmisten ja eritoten ei-minkään -tuijottelu, toisille kirja ja iso kuppi rooibosta säkkituolissa, eräille paikallisen kolikkopeli huurteisen ohella ja monelle television fiktiiviset kuvauksen ihmiskunnan nykyisyydestä tai tulevaisuudesta juustoleivän höysteenä.
Eniten on kai tarve päästä pois siitä todellisuudesta, jonka käsikirjoituksesta moni meistä voi kiittää vain itseään. Kuskinahan tässä on kuitenkin elon erikoiskokeilla ollut jokainen, kartturin vaihdellessa vaimosta saatanaan.
Kitaraa näppäillessä päätyy usein köyhän miehen nirvanaan ja autuuteen soittopaikasta riippumatta. Ohessa voi tuijotella kohdentamattomin katsein televisio- tai ikkunaruutua ajatuksen harhaillessa valovuosien päässä. Sillointällöin havahtuu johonkin nuottien jonoon. Kun riffi tai melodiajatkumo herättää soittajan horroksesta, saattaa käsillä olla timanttia.
Useat biisinikkarit kirjoittavat hittinsä puolivahingossa tahtomattaan. Väkisin yrittäessä lankeaa helposti kulkemaan tuttuja polkuja. Eksymällä omiin ajatuksiinsa saattaa löytää itsensä inspiraation pohjattomalta lähteeltä. Ja se, jos jokin, palkitsee.
Oli keino mikä hyvänsä, suorittamisen ohella tarvitaan luovuutta ruokkivaa aikaa jossain ihan muualla, kuin Telluksella.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin henkisesti Malediiveilla, fyysisesti Pansiossa]
perjantai 1. helmikuuta 2013
Paikalliskulttuurit vaihdossa
Törmään muutaman kerran vuodessa tilanteeseen, jossa keskustelen ulkomaalaisen ihmisen kanssa musiikista. Joskus entusiastit eri puolilta palloa päätyvät sattumalta samaan juottolaan ja saman sointinen sävel löytyy vaikkapa keskustelukumppanin bändipaidasta.
Usein yritetään löytää yhteisiä bändejä, oman maan yhtyeitä ja vastapelaajan paikallisradion soittolistan kärkiä. Saksalaiset tunnistavat Eläkeläisistä Finntrolliin, britit tietävät Hanoi Rocksin ja jenkkilässäkin tunnetaan ainakin Apocalyptica.
Kun tulee hetki vaihtaa listaa omien maiden parhaimmistosta, ei päätös olekaan niin helppo.
Pitääkö uusi tuttavuus suomenkielisestä musiikista? Entäpä vastaanottajan mieluisat genrealueet? Omalla listalla olisi kirkkaasti ykkösenä tänäänkin Turun Klubilla tulittava Stam1na. Mutta entä jos thrash ja suomi ei maita? Mitä tarjota ukrainalaiselle miekkoselle? Saati jos istuisin iltaa afrikkalaisen heimopäällikön, japanialaisen samurain ja islantilaisen lammasfarmarin kanssa?
Jostain on joka tapauksessa lähdettävä liikkeelle. Itse aloittaisin seuraavista.
Yakuzi Patoa biitsille etelän lämpimiin tuuliin, Kiveskives ladaan Siperian drive-iniin. Jenni Vartiaisen herkkä kuiskuttelu romanttiseen iltaan Itävaltalaiselle vuoristomajalle ja Lännen Jukan Polkabilly Rebels Arizonan paikalliskuppilaan.
Yournalistin Nigerian Girl trendikkääseen Lontoon kasvisravintolaan, Children of Bodomia Berliinin heviluoliin. Robinia ja Tuulia lastenkutsuille, The 5th of Aprilia Californian skeittiparkkiin. Ehkäpä Rähinää Harlemin kortteleihin ja Demoiselle Gossea Pariisin pikkukahvilaan.
Tätähän voisi jatkaa loputtomiin.
Lista on kaiketi juuri niin pitkä, kuin oman tietämyksen laajuus kotimaisesta musiikin kentästä. Paperin kääntöpuolelle voisi merkata lisäksi ympäri maailmaa olevia yhtyeitä, joista vastapelaaja ei vielä ole kuullut, mutta itse soisi hänen niihin tutustua.
Internetaikakaudellakin ihmiskontakti ja toisen henkilökohtaisen innostuksen kokeminen myy useasti paljon paremmin, kuin yksikään mainos.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin aikataulusta myöhässä]
PS. Mitä sinun listallasi lukisi?
Usein yritetään löytää yhteisiä bändejä, oman maan yhtyeitä ja vastapelaajan paikallisradion soittolistan kärkiä. Saksalaiset tunnistavat Eläkeläisistä Finntrolliin, britit tietävät Hanoi Rocksin ja jenkkilässäkin tunnetaan ainakin Apocalyptica.
Kun tulee hetki vaihtaa listaa omien maiden parhaimmistosta, ei päätös olekaan niin helppo.
Pitääkö uusi tuttavuus suomenkielisestä musiikista? Entäpä vastaanottajan mieluisat genrealueet? Omalla listalla olisi kirkkaasti ykkösenä tänäänkin Turun Klubilla tulittava Stam1na. Mutta entä jos thrash ja suomi ei maita? Mitä tarjota ukrainalaiselle miekkoselle? Saati jos istuisin iltaa afrikkalaisen heimopäällikön, japanialaisen samurain ja islantilaisen lammasfarmarin kanssa?
Jostain on joka tapauksessa lähdettävä liikkeelle. Itse aloittaisin seuraavista.
Yakuzi Patoa biitsille etelän lämpimiin tuuliin, Kiveskives ladaan Siperian drive-iniin. Jenni Vartiaisen herkkä kuiskuttelu romanttiseen iltaan Itävaltalaiselle vuoristomajalle ja Lännen Jukan Polkabilly Rebels Arizonan paikalliskuppilaan.
Yournalistin Nigerian Girl trendikkääseen Lontoon kasvisravintolaan, Children of Bodomia Berliinin heviluoliin. Robinia ja Tuulia lastenkutsuille, The 5th of Aprilia Californian skeittiparkkiin. Ehkäpä Rähinää Harlemin kortteleihin ja Demoiselle Gossea Pariisin pikkukahvilaan.
Tätähän voisi jatkaa loputtomiin.
Lista on kaiketi juuri niin pitkä, kuin oman tietämyksen laajuus kotimaisesta musiikin kentästä. Paperin kääntöpuolelle voisi merkata lisäksi ympäri maailmaa olevia yhtyeitä, joista vastapelaaja ei vielä ole kuullut, mutta itse soisi hänen niihin tutustua.
Internetaikakaudellakin ihmiskontakti ja toisen henkilökohtaisen innostuksen kokeminen myy useasti paljon paremmin, kuin yksikään mainos.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin aikataulusta myöhässä]
PS. Mitä sinun listallasi lukisi?
perjantai 25. tammikuuta 2013
Hail The Telemarketers!
Kävin perin erikoisen puhelun lehtikaupustelijan kanssa alkuviikosta. Myyjä (M) soitti minulle (T) juuri siinä vaiheessa, kun suoritin satasen aitoihin nopeudessaan ja näyttävyydessään verrattavaa työvaatteiden vaihtoa. Selkä märkänä revitetyn päivän jälkeen vapaalle siirtymiseen ei mielellään käytä yhtään sen enempää aikaa, kuin siihen on pakko. Poispääsyn odotus on kuin ala-asteen historiantunnilla silmät naulittuina matelevaan minuuttiviisariin.
Asiaan. Siis näin:
M: Lehtiväkisinmyyntifirma Nimettömästä Turo Tyrkyttäjä tässä hei! Olette osallistuneet lukijakyselyymme viime vuonna ja...
T: En muuten ole.
M: No siitä nyt on vuosi aikaa. Asia voi unohtua helposti, koska...
T: Kyllä aivan. Alle kolmekymppisillä on useasti nykyjään jo dementiaa.
M: Mutta kuitenkin asia on nyt niin, että kaikki 2760 vastannutta saavat kolmen kymmenen euron arvoisen edun tilatessaan meiltä jonkin näistä lehdistä, jotka...
T: Mulle tulee jo Soundi ja Helvetin Enkelien jäsenlehti. Ne ovat ainoat, joita luen ja aion lukea.
(Tässä vaiheessa aloin hiiltyä, vaikka kaupustelija pitikin rykäisytauon Enkeleistä valehdellessani.)
M: Soundi onkin erinomainen lehti. Mutta nyt olisi mahtava tarjous vain sinulle...
T: Kuule, mulla ois mahtava tarjous VAIN sinulle, koska soitit juuri tähän numeroon. Mä myyn sulle kunnon polkupyörän.
M: En minä tarvitse polkupyörää, minulla on...
T: No mutta sepä hyvä tässä fillarissa onkin, kun se ei maksa mitään, vaikka sitä seisottaisi pyöräkellarissa. Lisäksi saat tilaajalahjana rikkinäisen pumpun ja tavarakorin, joka tosin varastettiin toissa kesänä, mutta oli niin hyvä kori, ettei toista moista kuunaan löydä. Tämän lisäksi...
M: Kiitos hei.
Väkisinmyyntiä harrastetaan kuluttajalle jo alusvaatteiden, lehtien, kanavapakettien ja vaikka minkä myyntiartikkelin kanssa, mutta musiikkia ei kukaan puhelimitse vielä kauppaa. Kuvitelkaapa tilanne, jossa teille soitetaan ja kysellään, että oletteko kuulleet For The Imperiumin Sudden Death -kappaletta maaliskuun ensimmäisenä julkaistavalta Hail The Monsters -albumilta? Tässä olisi teille musiikkinäyte. Nyt levy kotiin toimitettuna vain sen ja sen verran.
Kuinka helppoa. Itsekin tahtoisin Biffy Clyron ja In Flamesin tuoreimmat, mutta kun sinne levykauppaan ei tunnu ikinä ehtivän.
Matkapuhelin kulkee taskussa kuitenkin jo lähes jokaisella. Monella siitä löytyy musiikkia tai suoratoistopalvelu. Miksei se toimisi myöskin levykauppana. Jos sama tuttu myyjä soittelisi minulle kolmen viikon välein suositellen edellisten ostosteni perusteella uutta kuunneltavaa, olisin kanta-asiakas mielelläni. Nettikaupasta kun ei hyvää ystävällistä palvelua saa, oli se kuinka nykyaikaa tahansa.
Puhelinsoittoa odotellessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Itämerellä Silja Linen typerän la-la-la-la-la la-la-la-la-la -tunnarin soidessa taustalla]
Asiaan. Siis näin:
M: Lehtiväkisinmyyntifirma Nimettömästä Turo Tyrkyttäjä tässä hei! Olette osallistuneet lukijakyselyymme viime vuonna ja...
T: En muuten ole.
M: No siitä nyt on vuosi aikaa. Asia voi unohtua helposti, koska...
T: Kyllä aivan. Alle kolmekymppisillä on useasti nykyjään jo dementiaa.
M: Mutta kuitenkin asia on nyt niin, että kaikki 2760 vastannutta saavat kolmen kymmenen euron arvoisen edun tilatessaan meiltä jonkin näistä lehdistä, jotka...
T: Mulle tulee jo Soundi ja Helvetin Enkelien jäsenlehti. Ne ovat ainoat, joita luen ja aion lukea.
(Tässä vaiheessa aloin hiiltyä, vaikka kaupustelija pitikin rykäisytauon Enkeleistä valehdellessani.)
M: Soundi onkin erinomainen lehti. Mutta nyt olisi mahtava tarjous vain sinulle...
T: Kuule, mulla ois mahtava tarjous VAIN sinulle, koska soitit juuri tähän numeroon. Mä myyn sulle kunnon polkupyörän.
M: En minä tarvitse polkupyörää, minulla on...
T: No mutta sepä hyvä tässä fillarissa onkin, kun se ei maksa mitään, vaikka sitä seisottaisi pyöräkellarissa. Lisäksi saat tilaajalahjana rikkinäisen pumpun ja tavarakorin, joka tosin varastettiin toissa kesänä, mutta oli niin hyvä kori, ettei toista moista kuunaan löydä. Tämän lisäksi...
M: Kiitos hei.
Väkisinmyyntiä harrastetaan kuluttajalle jo alusvaatteiden, lehtien, kanavapakettien ja vaikka minkä myyntiartikkelin kanssa, mutta musiikkia ei kukaan puhelimitse vielä kauppaa. Kuvitelkaapa tilanne, jossa teille soitetaan ja kysellään, että oletteko kuulleet For The Imperiumin Sudden Death -kappaletta maaliskuun ensimmäisenä julkaistavalta Hail The Monsters -albumilta? Tässä olisi teille musiikkinäyte. Nyt levy kotiin toimitettuna vain sen ja sen verran.
Kuinka helppoa. Itsekin tahtoisin Biffy Clyron ja In Flamesin tuoreimmat, mutta kun sinne levykauppaan ei tunnu ikinä ehtivän.
Matkapuhelin kulkee taskussa kuitenkin jo lähes jokaisella. Monella siitä löytyy musiikkia tai suoratoistopalvelu. Miksei se toimisi myöskin levykauppana. Jos sama tuttu myyjä soittelisi minulle kolmen viikon välein suositellen edellisten ostosteni perusteella uutta kuunneltavaa, olisin kanta-asiakas mielelläni. Nettikaupasta kun ei hyvää ystävällistä palvelua saa, oli se kuinka nykyaikaa tahansa.
Puhelinsoittoa odotellessa...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin Itämerellä Silja Linen typerän la-la-la-la-la la-la-la-la-la -tunnarin soidessa taustalla]
perjantai 18. tammikuuta 2013
Kohta loppuu sillit...
'Kaikki häipyy, on vain nyt', kirjoitti Martti Syrjä ruutuvihkonsa marginaaliin joskus vuoden -85 lopuilla. Saman vuoden, josta hän mainitsi toisaalla, että 'Kauan on aikaa siis'. Ristiriitaisin aatoksin päättyy myös tämänhetkinen työurani, joka täyttäisi seitsemän huhtikuussa. Päälimmäisenä on helpotus tiedosta, että en joudu jäämään seuraavaksi neljäksikymmeneksi vuodeksi odottamaan eläkkeellepääsyä harmaantuvana, tylsistyneenä duunarina elintarviketehtaan varjossa, vaan määrään itse seuraavat askeleeni elon poluilla. Tai ainakin välillisesti.
Ajatuksena on uusi suunta ja haku ammattikorkeaan linjalle, jolla mahdollistan itselleni tulevaisuudessa luovaa työtä olevan ammatin. Enää pitäisi päästä kokeeseen ja hyväksytyillä pistemäärillä läpi.
Realismi ja kyynisyys pahaa maailmaa kohtaa alkaa kai nostaa päätään iän karttuessa. Ei näillä bändin liksoilla paljon asuntoja ostella. Hyvä, jos edes retkitelttaa. Niinsanottua lopullista läpimurtoa voi joutua odottamaan teini-ikäisen naiivilla vilpittömyydellä saattohoitoon saakka. Toki yritettävä on, ettei ruostu.
Tekniikkapuolelta saattaa leipätyö löytyäkin, mutta vasta hiljattain perustettu ääni- ja valofirma kuolettanee investointejaan vielä kymmeniä kuukausia.
Ehkäpä kouluttautumalla työhön, jonka uskoisin sallivan suht vapaan työtahdin dedlainien välissä olisi oikea suunta. Voisi kesällä vietellä festivaaleja FOH-mikserin takana ja trusseissa kiikkuen, viikolla hoitaen muutaman työkeikan ja ehkä pari bändikeikkaakin.
Ja aina voi tarjoutua rundille, mikäli niin onnekkaaseen tilanteeseen sattuu. Ei suomenkiertueella kuukausia notku, kuin Sillanpää, Silmu ja kollegansa. Iskelmähommissa en tosin itseäni näkisi ennen varhaiseläkeikää.
Kuin Leonardo Titanicin kannella, katson ylväästi tulevaisuuteen, koska se on kuulemma juuri sitä, mitä siitä itse tekee. Allekirjoittaneella se on oleva kirkas joka tapauksessa, koska kyllä meillä aina sen verran valokalustoa riittää...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin viimeistä kertaa sillitehtaassa]
Ajatuksena on uusi suunta ja haku ammattikorkeaan linjalle, jolla mahdollistan itselleni tulevaisuudessa luovaa työtä olevan ammatin. Enää pitäisi päästä kokeeseen ja hyväksytyillä pistemäärillä läpi.
Realismi ja kyynisyys pahaa maailmaa kohtaa alkaa kai nostaa päätään iän karttuessa. Ei näillä bändin liksoilla paljon asuntoja ostella. Hyvä, jos edes retkitelttaa. Niinsanottua lopullista läpimurtoa voi joutua odottamaan teini-ikäisen naiivilla vilpittömyydellä saattohoitoon saakka. Toki yritettävä on, ettei ruostu.
Tekniikkapuolelta saattaa leipätyö löytyäkin, mutta vasta hiljattain perustettu ääni- ja valofirma kuolettanee investointejaan vielä kymmeniä kuukausia.
Ehkäpä kouluttautumalla työhön, jonka uskoisin sallivan suht vapaan työtahdin dedlainien välissä olisi oikea suunta. Voisi kesällä vietellä festivaaleja FOH-mikserin takana ja trusseissa kiikkuen, viikolla hoitaen muutaman työkeikan ja ehkä pari bändikeikkaakin.
Ja aina voi tarjoutua rundille, mikäli niin onnekkaaseen tilanteeseen sattuu. Ei suomenkiertueella kuukausia notku, kuin Sillanpää, Silmu ja kollegansa. Iskelmähommissa en tosin itseäni näkisi ennen varhaiseläkeikää.
Kuin Leonardo Titanicin kannella, katson ylväästi tulevaisuuteen, koska se on kuulemma juuri sitä, mitä siitä itse tekee. Allekirjoittaneella se on oleva kirkas joka tapauksessa, koska kyllä meillä aina sen verran valokalustoa riittää...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin viimeistä kertaa sillitehtaassa]
perjantai 11. tammikuuta 2013
Sikakova juttu!
Nyt kun valtamediaa on pakko seurata siitä maksettavan veron hyödyn maksimoimiseksi, parkkeerasin peräni tyttöystäväni sohvalle ja katsoin Kovasikajuttu-dokumentin veronmaksajien rahoittamalta teeveekanavalta. Todettakoon, että puolentoista tunnin aikana ei tullut ikävä vasta hankkimani kirjan ääreen, vaan seurasin mielenkiinnolla vammaisyhtyeen edesottamuksia harjoitustilastaan festarikeikalle saakka.
Asiallisesti toteutetun henkilökuvauksen ansiosta ei katsoja pääse tirskumaan kehitysvammaisuuden mukanaan tuomaa lapsenomaista näkemystä maailmasta, joka valitettavan usein tuntuu jäävän pieneksi kodin, palvelukeskuksen ja muutamien ulkomaailmassa käytävien harrasteiden piiriksi.
Myöskään nykytelevisiolle laulukilpailuista ja isoveljistä tuttua myötähäpeää ei katsoja joudu kokemaan siitä ainokaisesta syystä, etteivät punkkarit munanneet itseään maailman edessä, kuten monet itseään täynnä olevat tyrkyt monissa eri konsepteissa jo vuosien ajan.
Rehellisesti omina persooninaan Kari, Pertti, Toni ja Sami toteuttavat itseään jakaakseen harrastuksensa hedelmäkorin satoa kaikille sitä kuulemaan saapuville ikään, siviilisäätyyn tai vammaisuuden asteeseen katsomatta.
Vaikka en ammoisimman punk-aallon suomen yli pyyhkäistessä ollutkaan surffilauta tatuoiduissa sormissa valmiina ratsastamaan hyö'yn harjalla, saati toista aaltoa vastaanottamassa edes kellukkein, huomaan silti Pertti Kurikan Nimipäivän edustavan sitä alkukantaista hakaneulaposkimeininkiä, mihin kovin moni uusi genren yhtye ei kykene.
Mitä sanottavaa muka on pullamössösukupolven edustajalla, joka on saanut terveen lapsuuden, mahdollisuuden toisen tai jopa ylemmän asteen koulutukseen, työuraan ja käytännössä mihin tahansa asiaan, johon itse haluaa potentiaalinsa panostaa? 'Mummo tuijotti tukkaa pitkään bussissa', 'Kalja on liian kallista' tai 'Nakkijonon turpasaunavihta' tuskin toimivat yleisöön.
Kun nyt muukin kansa, kuin musiikkiin harrastuneet tuntevat yhtyeen, on helppo kunnioittaa PKN:ää ostamalla keikkalippu ja näyttämällä heille, että he ovat kaiken hypetyksen arvoisia, aitoja suomalaisia miehiä, jotka elävät unelmaansa. Sitä, jonka moni meistäkin tahtoisi joskus saavuttaa, unelman laadusta riippumatta.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin kunnioittaen]
Asiallisesti toteutetun henkilökuvauksen ansiosta ei katsoja pääse tirskumaan kehitysvammaisuuden mukanaan tuomaa lapsenomaista näkemystä maailmasta, joka valitettavan usein tuntuu jäävän pieneksi kodin, palvelukeskuksen ja muutamien ulkomaailmassa käytävien harrasteiden piiriksi.
Myöskään nykytelevisiolle laulukilpailuista ja isoveljistä tuttua myötähäpeää ei katsoja joudu kokemaan siitä ainokaisesta syystä, etteivät punkkarit munanneet itseään maailman edessä, kuten monet itseään täynnä olevat tyrkyt monissa eri konsepteissa jo vuosien ajan.
Rehellisesti omina persooninaan Kari, Pertti, Toni ja Sami toteuttavat itseään jakaakseen harrastuksensa hedelmäkorin satoa kaikille sitä kuulemaan saapuville ikään, siviilisäätyyn tai vammaisuuden asteeseen katsomatta.
Vaikka en ammoisimman punk-aallon suomen yli pyyhkäistessä ollutkaan surffilauta tatuoiduissa sormissa valmiina ratsastamaan hyö'yn harjalla, saati toista aaltoa vastaanottamassa edes kellukkein, huomaan silti Pertti Kurikan Nimipäivän edustavan sitä alkukantaista hakaneulaposkimeininkiä, mihin kovin moni uusi genren yhtye ei kykene.
Mitä sanottavaa muka on pullamössösukupolven edustajalla, joka on saanut terveen lapsuuden, mahdollisuuden toisen tai jopa ylemmän asteen koulutukseen, työuraan ja käytännössä mihin tahansa asiaan, johon itse haluaa potentiaalinsa panostaa? 'Mummo tuijotti tukkaa pitkään bussissa', 'Kalja on liian kallista' tai 'Nakkijonon turpasaunavihta' tuskin toimivat yleisöön.
Kun nyt muukin kansa, kuin musiikkiin harrastuneet tuntevat yhtyeen, on helppo kunnioittaa PKN:ää ostamalla keikkalippu ja näyttämällä heille, että he ovat kaiken hypetyksen arvoisia, aitoja suomalaisia miehiä, jotka elävät unelmaansa. Sitä, jonka moni meistäkin tahtoisi joskus saavuttaa, unelman laadusta riippumatta.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin kunnioittaen]
perjantai 4. tammikuuta 2013
REM-vaiheen settilista
Matkapuhelimen herätyskellon päräyttäessä ilmoille polyfonisen sinfoniansa tänä aamuna 4:55, havahduin tunteeseen, että kaikki ei ollut täysin kohdallaan. Peitto oli päällä, vaatteet ei, tyttöystäväkin vieressä oma. Mistä siis kiikasti? Sitten se iski.
Lähes joka kolmas, välillä jopa toinen aamu herätessäni soi korvienvälissä jokin kappale. Tänään se oli poskimies Tiihosen kappale Liekeissä.
Koska kyseisen artistin tuotokset eivät vieraile soittolistoillani, jouduin tarkistamaan kertosäkeessä laulettujen muutamien fraasien avulla kappaleen nimen. Ja kiitos Doctor Googlen, sain yhden merkinnän lisää muistikirjaani.
Olen mielenkiinnosta kerännyt pitkän listan niin kutsutuista herätysbiiseistä. Päivittäisen alitajuisen jukeboxin soittolistaa saa usein muokattua muistelemalla jotain tiettyä kappaletta. Öisin soi kuitenkin unien soundtrackit, joista viimeisenä äänessä ollut jatkuu herätessä.
Tämänhetkinen lista on järjestysnumerollaan kolmas edellisten jouduttua hukkaan puhelinten vaihtojen yhteydessä. Se sisältää rockradiossa soivien kappaleiden ohella otoksia esimerkiksi CeeÄmÄxältä, Happoradiolta, Dingolta, Popedalta ja viisuvoittaja Loreenilta. Erikoisia niistä tekee se, etten välitä yhdestäkään soineesta liiemmin. Silti ne ovat tarttuneet unimaailmaan ja heijastuneet sieltä korviin juuri viime hetkellä.
Eilinen vuoden vanhan juorulehden selailu työmaan kahviossa saattaisi selittää aamuisen kappaleen soinnin, kyseinen herrasmies kun esiintyi aviisin sivuilla ainakin kahdesti. Silti herätessä pyörivä biisi laittaa miettimään sen tarkoitusta.
Joskus on käynyt jopa niin, että päivän alkaessa soiva biisi tulee ensimmäisenä autoradiota avatessa. Etiäinenkö? Ehkä. Mystistä ja ajatuksia herättelevää? Ehdoitta.
Kertaakaan ei vielä ole sama kappale soinut kahta kertaa. Listaaminen jatkukoon siis.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin taasen hämmentyneenä]
Lähes joka kolmas, välillä jopa toinen aamu herätessäni soi korvienvälissä jokin kappale. Tänään se oli poskimies Tiihosen kappale Liekeissä.
Koska kyseisen artistin tuotokset eivät vieraile soittolistoillani, jouduin tarkistamaan kertosäkeessä laulettujen muutamien fraasien avulla kappaleen nimen. Ja kiitos Doctor Googlen, sain yhden merkinnän lisää muistikirjaani.
Olen mielenkiinnosta kerännyt pitkän listan niin kutsutuista herätysbiiseistä. Päivittäisen alitajuisen jukeboxin soittolistaa saa usein muokattua muistelemalla jotain tiettyä kappaletta. Öisin soi kuitenkin unien soundtrackit, joista viimeisenä äänessä ollut jatkuu herätessä.
Tämänhetkinen lista on järjestysnumerollaan kolmas edellisten jouduttua hukkaan puhelinten vaihtojen yhteydessä. Se sisältää rockradiossa soivien kappaleiden ohella otoksia esimerkiksi CeeÄmÄxältä, Happoradiolta, Dingolta, Popedalta ja viisuvoittaja Loreenilta. Erikoisia niistä tekee se, etten välitä yhdestäkään soineesta liiemmin. Silti ne ovat tarttuneet unimaailmaan ja heijastuneet sieltä korviin juuri viime hetkellä.
Eilinen vuoden vanhan juorulehden selailu työmaan kahviossa saattaisi selittää aamuisen kappaleen soinnin, kyseinen herrasmies kun esiintyi aviisin sivuilla ainakin kahdesti. Silti herätessä pyörivä biisi laittaa miettimään sen tarkoitusta.
Joskus on käynyt jopa niin, että päivän alkaessa soiva biisi tulee ensimmäisenä autoradiota avatessa. Etiäinenkö? Ehkä. Mystistä ja ajatuksia herättelevää? Ehdoitta.
Kertaakaan ei vielä ole sama kappale soinut kahta kertaa. Listaaminen jatkukoon siis.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin taasen hämmentyneenä]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)