Muistatko vielä sen ajan, kun pelkän jäätelön kanssa kaupan kassajonossa asioiva pääsi pienen kantamuksensa kanssa ohi, kun ei muilla niin kiirettä kärryllisineen ollut? Tai kun radiota kuunneltiin hiirenhiljaa sormi REC-napilla odottaen juuri sitä tiettyä biisiä, minkä päälle juontaja ei toivottavasti puhuisi?
Tai sen, kun tuo aika oli jo takanapäin ja ensimmäisellä lankapuhelinmodeemilla etsittiin Napsterista HIMin juuri julkaistua Join Me:tä, jonka latautuminen kesti yli kaksikymmentä minuuttia? Vertaisverkkojen kehittyessä alkoi yhtyeiltä löytyä myös harvinaisempaa materiaalia, jota kuullessaan nuori rocksukupolvi äimisteli ja innostus syveni.
Tämä ajanjakso on bootleg-tallenteiden ja ympäri palloa lähetettyjen rock-kasettien, sekä minidisk-sukupolven välissä.
Mitä siitä sitten oikeastaan jäi käteen?
Nykyaikana musiikki on kertakäyttötavaraa. CD-levyjä ei enää hankita kaupasta hyllyjen välissä tuntitolkulla empimällä, vaan juutuupi ja spotifai jakavat väsymättä kuluttajille soittolistojen kavalkadin, jota yksikään levyliike ei voi oviensa taakse kätkeä.
Radion voimasoitossa kuulee artistilta yhden tai kaksi kappaletta ja kun Free Bird ja Sweet Home Alabama alkavat kyllästyttää, leimataan helposti muutkin bändin 130 kappaletta huonoiksi ja yhtye pitkästyttäväksi.
Tämän kesän kesähitissä Lee Cooperit Ratkeavat, mutta kuka muistaa kyseistä naisartistia ensikesänä? Lieneekö Sinillä edes muita kappaleita esitettäväksi?
Mikä silloin teki musiikista niin suurta ja joistain tietyistä kappaleista niin haluttuja, että niitä jaksoi odottaa, kuin viimeistä bussia sateessa?
Availen asiaa lisää ensiviikolla...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin olohuonedemoäänitysten (pitkähkö yhdyssana, muuten) välissä]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti