Tarraa julisteeseen!

Joku viisas on joskus sanonut, että sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua. Entä luovissa töissä?

Itsensä mainostaminen ja myyminen, noin niinkuin hyvässä mielessä, on yllättävänkin vaikeaa. Monesti kuultu lause; 'Tää on hyvä bändi, käys kuuntelee!', ei aina tuota sanojalleen toivottua vastakaikua. Jälkeenpäin ajateltuna joidenkin yhtyeiden ensikehoituksella kuuntelematta jättäminen on ollut harmittavan huono valinta.

Moni saattaa tietää jo edesmenneen Molly Grows Upin. Allekirjoittanut ei yhtyettä päässyt koskaan näkemään, johtuen tosin usein päällekkäisistä keikoista, eikä kiinnostuksen puutteesta. Äänitteet eivät mielestäni kuitenkaan yleensä täysin vastaa aitoa livetilannetta, mikäli se vain on yhtyeelle eduksi. MGU:lla se kuulemma todellakin oli.

Nollabudjetin mainostaminen tapahtuu fakebookissa, mixerissä, meteli.netissä ja muissa mahdollisissa verkon ilmaisohjelmistoissa. Pari vuotta sitten ihmiset jaksoivat uutuudenviehätyksissään bongailla kutsuja erinäisiin tilaisuuksiin, mutta nykyinen ylitarjonta puuduttaa kiinnostuksen, kuin eteisen matolla nukkuminen humalaisen.

Minibudjetin mainostaminen sisältää ystäväpiirille lähetettyjä tekstiviestejä ja vaivihkaa työpaikan toimistossa tulostettuja, köyhähköjä aanelosmainoksia, joita sitten kylvetään lähikauppojen ilmoitustauluille ja kaupungin sähkönjakelukeskuksiin.

Radio- tai sanomalehti-ilmoittelu vaatiikin jo rockyhtyeen viisivuotisbudjetin verran kahisevaa, näköradiosta puhumattakaan. Esiintymislavojen omistajat hoitavat kyllä bändin nimen ilmaislehden mainokseen muiden kahdenkymmenen esiintyjän listaan, mutta sen huomaaminen Kuusysien ja Maikkelien joukosta vaatii jo lukijan harjaantuneisuutta.

Useat liimailevat tarroja ravintoloiden virtserioiden seiniin ja kulkevat bulgarianlomalla halpakirjailtu yhtyeensä paita päällään, kunnes kummatkin ovat eritteistä haalistuneet.

Ahkerimmat ja kekseliäimmät voittavat tässä kilvassa. Mikäli tapahtuman otsake tai sen ensimmäinen lause ei herätä mielenkiintoa, ei sitä kiireinen nykysapiens ehdi silmäillä ja vastaus kutsuun on helppo ehei, no tai never!

Ehkäpä vanhanaikainen plakaati päällä kulkeminen tai kakofoniin huutaminen torilla herättäisi nykyaikaisten ledvalomainosten sijaan.

Takaisin piirrustuspöydän ääreen sanoi, asioita helpottavaa kännykkäaplikaatiota suunnittelemaan..

-Timmy

[Tätä kirjoittaessa talvi yllätti bloggaajan]

Uutta korvilla ja huulilla

Nautin viime torstaina elävästä musiikista kahden yhtyetoverini ja erään ystäväni muodostaman trion keikalla Klubilla. Alunperäinen tarkoitukseni oli näpytellä valopöytää kuunnellessani, mutta illan järjestävä osapuoli hoitikin homman itse ja paljon komeammin ja sain keskittyä Play Or Pausen esiintymiseen, sekä pulloon olutta. Kumpikaan ei ollut laisinkaan pöllömpää.

Kevyt poptunnelma siivilöi ravintolan ilmaa silti temmaten mukaansa. Hauskat sävellykselliset koukut poimivat elämykselliseen kyytiin trion tulittaessa kohti valitettavan harvalukuista yleisöä. Esitettävistä biiseistä olin kuullut etukäteen yhden ja pidin kovasti muistakin.

Itselle uuden yhtyeen kokeminen ensimmäisen kerran tuntuu oleva aina hieman hankalaa. Tällä kertaa toivoin pitäväni bändistä jo ennalta, ovathan kaikki kolme muusikkoa hyviä ystäviäni. Toivominen osoittautui turhanpäiväiseksi, koska show oli omanlaisine välispiikkeineen erimainiota nautittavaa.

Uuden musiikin kuunteleminen on silti joskus vaikeaa. Pitäisi koettaa keskittyä kappaleisiin ja patistaa miksaajaa tuomaan lauletut tai lausutut sanat esille, mikäli signaali solistilta lähtiessään on sen mahdollistavaa. Helposti tulee vertailtua kuultua jo tuntemiinsa yhtyeisiin ja niiden tekeleisiin.

POPin kappaleissa olin tunnistavani riffejä, joita solisti-kitaristi Salovaara on joskus treenikämpällä kuusikielisestä venytellyt. Olin myös kuulevinani islantilaisen Diktan tyyliä kuljettaa ja lopettaa sävelmää. Asia, jota en laske kenellekään huonoksi, satunhan pitämään saarelaisten tuotoksista kovasti. Muistaakseni eräs heidän albuminsa oli jopa Salovaaralla lainassa levylaukustani.

Myönnettävä on, että kaikkea uutta tulee kuitenkin aina verrattua johonkin vanhaan ja tuttuun. Autoista, leffoista, kirjoista lähtien. Huomatessani kylmäkaapissa pullon Pöllöä, en epäröinyt nostaa maltaista huulilleni. Hyväähän se oli, vähän kuten Aura, mutta vähempihiilihappoinen. Aavistuksen tummahko, muttei kuitenkaan kuin makeahko Velko.

Ehkä vertailu onkin vain hyvä asia. Jos uusi kuulija vertaa yhtyettäni lempibändiinsä, en voi olla kuin otettu. Kun hyvään verrataan, on oltava mielissään, genrerajoista ja muista markkinatalouden keksimistä hömpötyksistä riippumatta.

Ei pöllömpää, sanoisin...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin pullollista Pöllöä {ei maksettu mainos} himoten]

Historian neulain rahinaa

Muistan kuunnelleeni lapsuudessani hyvinkin vaihtelevaa musiikkia. Ala-asteen alkuaikoina isälläni oli vanhassa Rekordissa aina c-kasetti, josta vaadin soimaan jommankumman puolen. Ensimmäisellä oli Blue Öyster Cultin  itseäni kolmisen vuotta iäkkäämpi Fire Of Unknown Origin, toisella Eppujen Kahdeksas Ihme. Muu kuunneltava ei pikkuherralle maittanut.

Paitsi se mixtape, jonka oli tällä hetkellä itselleni tuntematon naisihminen allekirjoittanutta varten väsännyt Hausmyllyineen, Alice Coopereineen päivineen kaikilla ajankohtaisilla kappaleilla. Mr Cooperin Myrkky oli Manserockin ja BÖC:n ohella parasta, mitä tiesin.

Muutamaa vuotta myöhemmin kantautui jostain käsiini Ressu Redfordin ja Anna Hanskin vinyylit, lienevät äitini laatikosta, ja eksyin sivuraiteelle. Mummoltani sain älpeesoittimen, jossa oli myös radiovastaanotin ja kasettipesä. Aikani yllämainittuja finnshitsejä ja Kiss FM:ää pyöriteltyäni aloin turtua, mutta onneksi ystäväni pelasti isoveljensä kasettien kanssa. Blur, Aerosmith ja Crash Test Dummies ohjasivat vesaa taas oikeaan suuntaan.

Yhdeksänkymmentäluvulta tutut äänitekerhot lähettivät aina kerran kuussa levyn kotiin, mikäli sitä ei erikseen postilapulla peruttu. Eräänä iltapäivänä avasin isäni moisen ja ihmettelin erikoista levynkantta. Olin tottuneesti jo raaputellut neulaa Zz Topin, Rainbown ja Dire Straitsin vinyyliurilla, mutta tämä vihreällä kaakelitaustalla oleva käärmeeseen kääritty tikari pääkalloineen, lepakonsiipineen päivineen oli jotain muuta. Takakannessa yhtyeen jäsenet irvistelivät pakkopaitoihin kiedottuina ja sex, drugs & rock 'n roll haisi.

Mötley Crüen Dr Feelgood alkoi ambulanssin, autokolarin ja sydämensykkeen tahdilla, joka sai sianlihalle. Niskakarvojen hangatessa kaulusta sai vanha kovaäänispari kyytiä varsinaisen levyn alkaessa. Kasetille taltioitu pitkäsoitto raikui Rymättylän metsässä Walkmanin ja pikkuruisten kaiuttimien siivittämänä sinä kesäleirinä. Asia, josta telttanaaputit eivät välttämättä olleet kanssani yhtä innoissaan.

Yläasteella tutustuin Limp Bizkitiin, Korniin, System Of A Downiin ja Deftonesiin. Kylän ensimmäisen ämpeekolmesoittimen omistajana kuuntelin musiikkia joka paikassa. Kovin paljoa ei ole noista ajoista muuttunut. Lataus ja osto ovat helpottuneet, mutta vanhat herkut soivat silti suhteellisen ahkerasti autossa ja kotona.

Ensimmäisen kunnon levyn sain sedältäni joululahjaksi. En ymmärtänyt sitä pyytää, mutta tiedostan sen tarpeellisuuden ja osaan arvostaa lahjaa nykypäivänä suuresti. Metallican Load on harjoiteltu rumpujen kanssa ala-asteella läpikotaisin. Reload myös. Puristit sanovat niitä kantrilevyiksi. Ainoaa oikeaa on Kill 'Em All ja Ride The Lightning, tiemmä. Rakastin Black-albumin jälkeisiä lättyjä, enkä käsittänyt alkupään tuotannon hypetystä. Enkä käsitä edelleenkään.

Siitä syystä ehkä aidointa ja parasta Deftonesia minulle on Adrenaline ja Around The Fur, eikä uutukainen No Yo Koi Mikälie, sanovat ystäväni ja kriitikot mitä hyvänsä.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin muistin pinnistyksestä punoittaen]

Ps. Marraskuu vetelee jo kovin kohti kristillistä kinkkujuhlaa, eikä kuukauden äänitteestä ole kirjoitettu tavuakaan. No nyt on! Mötley Crüe ja Dr Feelgood on kuuntelemisen arvoinen lätty. Ainakin Kickstart my heart on radiovastaanottimien äärellä päivystäville tuttu. Imaiskaa muutkin styget tietouteenne! (löytynee myös bändipiireissä Saatanaksi kutsutusta Spotifysta)

Aiheen vieressä

Yritin alkuviikosta kirjoittaa puolivakavasta aiheesta mukahauskaa sanaleikkiä, tuloksena omaa tapaani väkisinmakaamista muistuttava sana sanan perässä -tuotos. Aihealue pyöri laajalla skaalalla periytyvissä arvoissa ja lahjoissa, asioissa, joissa en ole minkäänlainen tuntija. Faktani olivat keksittyjä ja mutu-ajatuksia, joilla aliarvioin lukijaa vain oman mielipiteeni julkituomiseksi. Sellaisen, joka saattaa olla parempi pitää ihan itsellään.

Näitä tavuja dekryptaava varmasti nyt miettii, mistä oikein oli kyse. Äärioikeistolaista tai rasistia en myönnä itsestäni saavan kuvatun, vaikka lajismia välillä harrastankin. Misantropiankin olen yrittänyt haihduttaa, vaikka sitä joskus podenkin ja filantropiaa lisätä. Mytomaniaa harrastan joskus lievästi, mutta vain tilaisuuden sitä vaatiessa, koska kyllä kunnon tarina aina täyden toden voittaa.

Olen yrittänyt pysyä ylinnä kuvatussa aihealueessa, siinä suurimmilta osin onnistuen. Edellämainittu juttu olisi viistänyt sitä ohuelti, muttei laisinkaan tarpeeksi. Läheltä piti, ettei liki liipannut.

Mietiskelin erästä näkemääni nuorta naisihmistä, joka myi vartalonsa. Hän tälläytyy numeroa liian pieniin asusteisiin ja esiintyy milloin missäkin tarjoillen tilaajan esillepanemaa krääsää kuolaavalle miesjoukolle. Vieraillessani eräässä työkalu-, varaosa- ja oheistuotemyymälässä viime viikolla, oli kyseinen naisen esinellistämistä edistävä yksilö ovenpielessä tarjoamassa firman kynää ja arvontalipuketta.

En tiennyt, pitikö tuntea sääliä, vai ylpeyttä tästä itse itsensä työllistäneestä kuoresta. Tällaista tavan tehdastyöläistä kun aina hieman kadehduttaa henkilöt, jotka tulevat toimeen omasta luovuudestaan ja taidostaan. Eräs ystäväni värjää päätyökseen ihmisten nahkaa tai kynäruiskii materiaa. Toinen tekee laulukeikkaa ja levyä. Kolmas rakentaa taloja.

Tiedän, ettei yksikään heistä ole päässyt tilanteeseensa, ilman tarvittavaa ammattitaitoa tai ankaraa harjoitusta. He ovat paikkansa lunastaneet ja olen ylpeä heistä.

Katsellessani eilen Fear Factoryn livekeikkaa Tampereella, voin suoraan sydämestä todeta, että tiedän pelkästään Turusta monia parempia yhtyeitä ja live-esiintyjiä. Solisti kyllä huusi, kuten asiaan kuuluu, mutta puhdas laulu oli kuin blogini otsikko. Rumpalilla oli komea konttori, josta hän käytti noin 60%. Tylsää ja tasapaksua. Ihmettelen vain, miten miehet ovat päässeet rundaamaan Devin Townsend Projectin kanssa. Toki jos Iso D ajattelee asian niin, että kun eka bändi kuulostaa kuralta, on oma sitäkin parempi. Ja se myös oli.

Aasinsillasta toiseen, luin hiljattain haastattelua eräästä tuottajasta, joka toi julki asian, jonka kaikki pikkubändien jäsenet jo tietävät. Uusien bändien on vaikea saada ääntänsä kuuluviin. Ei ole foorumeita. Valivali, itku, vali, vali.

No, sisäistäkää juttu, niin tiedätte...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin sekalaisten tunteiden vallassa]

Korvaukseton puurtaminen

Ja niin sääti Nuotin Vieressä -blogi aurinkokellonsa talviaikaan, kuten suur'osa muustakin Euroopasta. Tiimalasin hiekkaan lisätty jäätymisenestoaine (E1520) ja paakkuuntumisenestoaine (E538) pitänevät santavirran soljuvana taas leskenlehden orastukseen saakka.

Ensilumet puuteroivat kaupunkia ankarasti viimejulkaisun aikaan ja vaikka sade ne jo veikin, on tullut hetki taittaa haihattelun rantavarjo naftaliiniin ja vaihtaa runoratsuniin talvipyörät. Ajatusten aallot alkavat jäätyä luistinradaksi, joten kynäilyn kaarnaveneen paikka olkoon telakalla. Inspiraation lentäessä etelään talvehtimaan suunnittelen seuraavaa siirtoa.

Minua on ystävieni toimesta useasti kehoitettu ottamaan yhteyttä musiikkialan julkaisuihin tai vastaaviin, ei niin vakaviin aviiseihin, tarjotakseni luettavaa tavaavalle kansalle. Kypsytellen ajatusta olen kynääni teroitellut ja punniskellut tasapainovaa'alla vaihtoehtoja. Alunperinhän aloitin jokaperjantaisen kirjoitusrupeamani juuri sitä silmälläpitäen, että olisi olemassa jokin deadline, joka pitäisi otteessaan. Kuristuspannan kiristyessä loppuviikkoa kohden olen huomannut onnistuneeni. Joka viikko ei ole monia aiheita, joista valita, mutta ihan kuraa en myöskään ole mielestäni paperille ulostanut.

Kirjoittamisessa, kuten niin monessa muussakin luovassa työssä, on päälimmäisenä tarpeena luominen. Sen jälkeen on sen esittäminen kolmannelle osapuolelle. Uskoisin kokevani suurta henkistä seksuaalista tyydytystä, mikäli lukijoita tälläkin aneemisella sananviljelyn ryytimaalla olisi sen jokaviikkoisen kymmenluvun perässä kolme nollaa. Seitsemästäkymmenestä tuhannesta kun voisi lohjeta jo mainostilaa ja ehkä jokunen ropo köyhän sananiekan lyijykynärahastoon.

Useat kirjailijat, sekä toimittajat kolumneeraavat iltapäivä- ja sanomalehdissä. Kiiltäväkantisten sisäsivuille ahkeroidaan kerran viidessä viikossa julkaisun pääaihetta sivuava juttu ja taas on lauantaimakkaraa lauantaikaljan kera. Summa tuskin huimaa päätä, sillä toimittajia harvemmin näkee miljoonatienestilööpeissä, mutta tällaista velaksi ahkeroivaa se kyllä kiehtoo. Saadapa pienikin korvaus, miettii hän.

Luen, kuin tunnustellen, lähes kaikki silmälumpioideni alle sattuvat kolumnit. Poissulkien vähintään kerran pitkästyttäviksi huomaamani poliitikkojen omaa häntää nostavat kirjoitelmat. Esko Valtaoja kuuluu erihyvien sanailijoiden kastiin mainioiden aiheidensa ja Juhani Brander taasen äärettömän lystikkäiden tarinoidensa takia. Molemmat, sanan asusta ja soljuvuudesta päätellen eivät tee sitä vain lompakkoaan täyttääkseen. Mainitsenpa vielä Riku Korhosen tässä kirjoittamisen ja asian julkituomisen palon kolmikossa, jonsen muuten, niin nostaakseni heidät jalustalle tuotantoaan lukemattomien tiedoksi.

Tekisinkö tätä siis rahasta? Kyllä. Huoraisin likaisena pitkin kulmakuppiloita repiäkseni juttuja joka kuudes viikko ilmestyvään viidentuhannen merkin ja yhtä monen centin korvauksella olevaan, takasivun senssimainosten välistä löytyvään kolumniini. Siihen, joka useasti huomataan saunan sytykkeenä toimivaksi.

Tekisinkö tätä ilman korvausta? Tietysti...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin rahankiilto silmissä unelmien aallonharjalla surffaten]