K_v_t?

Istun huoltamon kahvilan pöytään edessäni ylihinnoiteltua papu-uutetta ja äärimakea amerikkalaistyylinen leivonnainen. Taustalla soi jokin mauton radiokanava ja viereisen ruokaryhmän hiljaa hörppivä asentajakaksikko tuoksahtaa lievästi vanhalle voiteluöljylle.

Matalavoimakkuuksinen puheensorina kaikuu ruskeista seinäpaneeleista kylmäkaappien jäähdyttimien sirinän säestämänä. Sohvaryhmien yli kuulen lomalla olevan ulkomaalaisperheen iloisen rupattelun ja vaikken sanaakan keskustelusta käännä käy äänenpainoista ilmi rehellinen riemu arjen paosta.

Elli kertoo ämyrissä olevansa maailman toisella puolen ja kaipa sinne moni muukin mielisi.

Juro suomalainen luonne käy hyvin ilmi juuri näissä paikoissa. Bensisten kahvilat, joihin pysähdytään tankkaamaan ajoneuvo ja kuljettaja ovat toinen toistaan halvemmin sisustettuja ja palvelu sanan lievimmässäkin määrin kuvailtavissa samaisella adjektiivilla.

Olemmeko me jo syntyjään oman polkumme vaitonaisia kulkijoita, jotka jakavat tunteensa vain hämärässä saunan lauteilla uskotuimmille? Ja tietysti ainoastaan juovuksissa. Muutoin ollaan vaiti ja ähkitään höyryissä.

Saunomisen jälkeen pohjolan synkkä metallikansa velloo keikkapaikoille mustiin verhoutuneena pääkallokoristeet korvista riippuen. Lavalla pitkät tukat pyörivät ja pohkeettomat kintut polkevat tahtia mustissa, rikkinäisissä pillifarkuissa. Jos huudoltaan ehtii lausuu solisti riimejä pohjoisesta pimeydestä, rujosta maailmankuvasta ja viinasta.

Tai ehkäpä se on vain tämä keväinen kura-aika, joka ahdistaa ja purkautuu auton soittimesta Sentencedinä. Ehkäpä luonto kohta herää nupustaan ja Yakuzi Pato soi joka nurkalla. Ehkäpä jonkun on se aloite tehtävä ja asetettava Extra Fyllning levylautaselle, avattava ikkunat ja jaettava kevät kaikille kuuleville ikään, säätyyn tai paidan bändilogoon katsomatta.

Tilulii!

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin myös synkän parkkihallin perimmäisessä nurkassa hiljaa ja visusti]

Sanomishaluista...

Laitoin tälläviikkoa anomuksen turkulaiselle koululaitokselle oppilaaksi pääsystä. Vielä on edessä ennakkotehtävät ja pääsykoe ennen kuin opettajat pääsevät taas kehumaan vastuunväistelytaitojani ja poissaoloselityksiäni. Niin ainakin oli viime koulussa, jota kävin vajaa vuosikymmen sitten.

Tulevassa opinahjossa kuulemma yhtenä suurena kysymyksenä on 'Mitä sä tolla oikein haluat sanoa?'. Jos tuotos olisikin päällisin puolin mukiinmenevä, pitää toki olla se pohjimmainen tarkoitus kaikella lausutulla, kirjoitetulla tai muutoin esitetyllä.

Sanomattakin selvää, vaan ei lyriikassa.

Laulettu sana on rytmittelyä ja riimittelyä. Melodian ja asiatekstin vuoropuhelua. Jotkut panostavat sanottavaan enemmän, kuin toiset. Mitä olisikaan punk ilman paatosmaista vastarantaisuutta epäoikeudenmukaista maailmaa ja sen byrokraatteja kohtaan? Tai työväenlaulut ilman sortavasta porvaristosta kertovia tarinoita?

Päinvastaisessa ääripäässä löytyy kevyen linjan popmusiikki, jossa tyydytään joskus rallattelemaan oikean sanomisen sijaan. Tipitiit, rillumareit ja da-da-daat kertovat omaa tarinaansa niistä enempää tässä jupisematta.

Mitä siis halutaan sanoa musiikilla? Tekstittäjien joukosta löytyy omia suosikeita moneen lähtöön ja lopetukseen. Martikainen voi laulaa mistä tahansa, mutta jokaisesta alkuun hölmömmästäkin lyriikasta löytyy aina jotain hieman itse laulua suurempaa. Olkoon tämä itse tarkoitus tai ei.

Mitä sitten halutaan sanoa Nuotin Vieressä? Se jääköön lukijan löydettäväksi...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin koulusta kauhunsekaisen innostuksen vallassa]

Asiaa!

Yritin säästellä sanomisiani, mutten kuolemaksenikaan saa pidettyä tätä tietoa sisälläni. Eihän se mikään salaisuus ole, että Nuotin Vieressä on toisinaan kallistuttu suuntaan tai toiseen, mutta että näin suuresti. Pohjois-Koreassa tämän kaltaisen, näin vahvan mielipiteen omaavaa varten valmisteltaisiin jo mestauslavaa, sanoma kun ei ole vahvistettu diktatuurin ylimmillä elimillä. Kuivakkaa vitsiä lainatakseni: 'In North Korea we go left, because we have no rights...'

Ilman minkäänlaista mielipidettä kirjoitettaessa ei kai tekstistä jäisi lukijalle kaksisia makusteltavaksi. Liian karskit ja jopa provosoivat viestit saattavat olla silkkaa propagandaa, eivätkä jätä vastapuolen mielipiteelle sijaa. Ilmavaan ilmaisuun sopii joukkoon ajatuksia, jotka välittyvät vaivihkaa kuin tuhnu täydessä hississä.

Kun siis tätä julkilausumaani koetan valmistella, pitää minun valitseman sanani tarkoin. Jonkin tuotteen hyvien puolien liika korostus saattaa vaikuttaa maksetulta mainokselta. Keskitien varma kulku, siis kyseessä olevasta asiasta poliittisen vastauksen antaminen taas laimealta. Vähättelemällä ei pitkälle pötkitä, ellei vastapuoli jo valmiiksi ole tietoinen mistä on kyse ja tulkitse asiaa sarkasmiksi. Suomalaiselle sarkasmi taas on sen verran jäinen pala naposteltavaksi, etten kirjoitusmuodossa siihen tällä haavaa kajoa.

Kun jotain tuotetta tai asiaa pitää alkaa kehumaan, on syytä myös olla perustelut valmiina. Miksi kyseinen asia on juuri niiden superlatiivien arvoinen? Miksei tämä mielestäni vastaava ole mielestäsi vastaava, oi vastaava vastaava? Onko tämä korvamato korvaamaton?

Sanaleikit sikseen ja asiaan. Nyt se tulee:

Biffy Clyron tuore Opposites tupla-albumi on aivan perkeleen hyvä. Sanokaa, mitä sanotte, mutta kuulkaa se ensin.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin vihdoin taas mobiilisti myös mobiilissa]

Kotimaan turismia

Kirjoitan tätä ensikertaa taustamusiikin kanssa. Koska suollokseni useimmiten pyörivät nuottiviivastojen nurkilla tai painopisteillä luulisi ääninauhan olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tähän mennessä olen näpytellyt suurimman osan tuotoksistani älypuhelimella istumatta erikseen alas tointa varten. Rakkine on kuitenkin jo kolmatta viikkoa huollossa, joten koneella työpöydällä sormeni käyvät.

Näpsäytin ohelle soimaan DJ PIKKUMIKON Livemixtapen, joka kieltämättä saa kaltaiseni vannoutuneen särökitarankuuntelijankin rentouttamaan niskalihaksiaan hienoisen liikkeen tahdissa. Taustamusiikin poiketessa näin paljon normaalista levykuuntelutottumuksista en keskity yksityiskohtiin vaan annan tahdin viedä. Näinollen en pysähtele tarkastelemaan sanoituksia tai bassoriffejä. Kerrankin musiikki on vain musiikkia, eikä vaadi kaikkea keskittymiskykyä itselleen.

Muutoinkin on viikko mennyt uusia asioita tehdessä tai ainakin uudella tavalla maailmaa katsellessa.

Viime perjantaina vieraakseni saapui ensin japanialainen ja heti perään ranskalainen. Olemme ystävieni kanssa kierrelleet kaupunkia, nähtävyyksiä ja saaristoa Suomen talven äkkipikaa vaihtuvissa keleissä. Ruotsinlaivallekin ehdittiin ja huomenissa on ajatus suunnata puolijoukkueteltan kera Kurjenrahkan kansallispuistoon, Monsieur Bonjour kun telttailua kovastipaljon rakastaa.

Koko viikon sitä on katsellut maailmaa turistin silmin. Maistellut, haistellut maatamme ja maalaisiamme kuin suodattimen läpi. Mitä kaikkea me tuhansien järvien maan asukit oikein kutsumme suomalaisuudeksi?

Bussissa, pysäkillä, jonossa, kaupassa, jopa ravintolassakin annamme toisillemme neliömetrin verran omaa tilaa. Emme turhaan toisiamme tervehtiessä kättele, saati anna poskisuudelmia. Rehellistä ekstrovertismiäkin harrastamme lähinnä parin promillen sivumyötäisessä.

Luonto meillä on vertaansa vailla. Nytkin ulkona paistaa aurinko ja sataa taivaan täydeltä lunta. Aamulla pakkasta oli parikymmentä, nyt enää hädin tuskin.

Suomalaista musiikkia kuuntelin radiosta yrittämättä keskittyä sanoituksiin. Happoradiokin on oikeastaan ihan hyvää, kun unohtaa solistiherran hönkimiset ja keskinkertaisen lyriikan. Eilen olisi Kubilla ollut keikalla Ismo Alanko, mutten välttämättä olisi vielä vienyt vierastamme Vittukunvituttaa-miehen tulitettavaksi, vaikka tuore Maailmanlopun Sushibaari positivismiakin sisältää.

Lähdenpä tästä suodattamaan suomea verkkokalvoilleni vielä muutaman päivän ajaksi. Soundtrackina olkoon kaikki, mitä suomi minulle soittaa. Bussinpärinää, linnun liverrystä ja humalaista laulua lähikapakeissa. Siitä me kuitenkin pohjimmiltamme olemme rakennetut.

-Timmy

[Tätä kirjoittaessa alkaa loma häämöttää loppuaan]