Maailma muuttuu, vai muuttuuko? - Osa 2

Tämä kirjoitus on jatkoa viimeviikkoiselle, joka löytyy täältä...

Muistan keskustelleeni monien kanssa nuoruusajan levykaupoissa notkumisesta. Itse kasvoin maalla, josta oli lähimpään oikeaan levykauppaan parin tunnin bussimatka, eikä Kanessa tullut koulun jälkeen aikaa tapettua. Ikäiseni kaupunkilaislapset kantoivat viikkorahoistaan levyhyllyihinsä täytettä.

Itse olen nauttinut isäni mainiosta musiikkimausta nuoruusaikani. Faijan älpeehyllystä nostin räkin ylimpänä olevalle lautaselle mustaa kultaa ja laskin neulan rahisuttamaan raitaa. Oli ZZ Topia, Dire Straitsia, Rainbowta, Queeniä, Eppuja ja Hectoria muutamia mainitakseni. Elämä oli helppoa.

Ystäväni isoveljeltä saimme kasettikopioita Blurin, Crash Test Dummiesin ja Aerosmithin tuotannosta. Niitä rullattiin Walkmaneissa lukemattomat kerrat.

Nykypäivän tukehduttava ylitarjonta taas näkyy aivan joka paikassa. Kaupassa on tarjolla viittätoista eri maitoa, kymmeniä juustoja, kahdeksaa erilaista vessapaperia, ja niin edelleen. Ainoa, missä valikoima on tasaisen tylsää ja valitseminen helppoa, on hedelmäosaston muovipussit. Joko otat tai et.

Kun viime vuosisadan puolivälissä kuunneltiin radiosta klassisia, oli jo kahdeksankymmentäluvulla valikoimaa muutaman kaupallisen verran. Tänä päivänä asemia riittää yli puolen sataa ympäri maata.

Ennen vanhaan kaupassa ei ollut kiire. Liha- ja leipätiskillä sinua palveltiin ja mestari osasi suositella juuri sinun tarpeisiisi sopivan tuotteen. Kun radiosta sitten viimein tuli se toivottu kappale vähin juontajan puhein, kuunneltiin sitä kyseistä kasettia nauhan katkeamiseen tahi biisiin kyllästymiseen asti.

Sillä aikaa, kun seuraavaa kappaletta Napsterista ladattiin, ehti Join Me:n kuunnella neljästi. Vähäinen musiikkimäärä pani kuuntelemaan kaiken monesti. Sanoja ei saanut suoraan verkosta, vaan ne piti itse kuunnella ja kirjoittaa ylös. Levyjen kansissa usein lyriikat oli, mutta kopiokasetilla jouduit tyytymään paperiin, kynään ja pakkotoistoon.

Osattiinko asioista sitten ihan oikeasti nauttia nykyistä enemmän?

Katsokaapa nuorison villiintymistä, kun Reckless Love hyppää festarilavalle. Tai kun Psy kajahtaa Marilynissä. Tai Pantera Rokbarissa.

Ehkäpä silmäilemme asioita vain nostalgian punaviherkolmedeelasien läpi...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin vanhaa mopoa ja lapsuuden kesiä haikaillen]

Maailma muuttuu, vai muuttuuko? - Osa 1

Muistatko vielä sen ajan, kun pelkän jäätelön kanssa kaupan kassajonossa asioiva pääsi pienen kantamuksensa kanssa ohi, kun ei muilla niin kiirettä kärryllisineen ollut? Tai kun radiota kuunneltiin  hiirenhiljaa sormi REC-napilla odottaen juuri sitä tiettyä biisiä, minkä päälle juontaja ei toivottavasti puhuisi?

Tai sen, kun tuo aika oli jo takanapäin ja ensimmäisellä lankapuhelinmodeemilla etsittiin Napsterista HIMin juuri julkaistua Join Me:tä, jonka latautuminen kesti yli kaksikymmentä minuuttia? Vertaisverkkojen kehittyessä alkoi yhtyeiltä löytyä myös harvinaisempaa materiaalia, jota kuullessaan nuori rocksukupolvi äimisteli ja innostus syveni.

Tämä ajanjakso on bootleg-tallenteiden ja ympäri palloa lähetettyjen rock-kasettien, sekä minidisk-sukupolven välissä.

Mitä siitä sitten oikeastaan jäi käteen?

Nykyaikana musiikki on kertakäyttötavaraa. CD-levyjä ei enää hankita kaupasta hyllyjen välissä tuntitolkulla empimällä, vaan juutuupi ja spotifai jakavat väsymättä kuluttajille soittolistojen kavalkadin, jota yksikään levyliike ei voi oviensa taakse kätkeä.

Radion voimasoitossa kuulee artistilta yhden tai kaksi kappaletta ja kun Free Bird ja Sweet Home Alabama alkavat kyllästyttää, leimataan helposti muutkin bändin 130 kappaletta huonoiksi ja yhtye pitkästyttäväksi.

Tämän kesän kesähitissä Lee Cooperit Ratkeavat, mutta kuka muistaa kyseistä naisartistia ensikesänä? Lieneekö Sinillä edes muita kappaleita esitettäväksi?

Mikä silloin teki musiikista niin suurta ja joistain tietyistä kappaleista niin haluttuja, että niitä jaksoi odottaa, kuin viimeistä bussia sateessa?

Availen asiaa lisää ensiviikolla...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin olohuonedemoäänitysten (pitkähkö yhdyssana, muuten) välissä]

Porukassa festarit paranee...

Viikkoja on vierähtänyt siitä kun viimeksi otin alleni tämän kuluneen jakkaran pölyisen ajatusten työpöytäni äärellä. Inhottava tosiasia on se, ettei nykyään enää saa töissä rauhassa ahkeroida kirjoitustyön parissa, vaan pitää oikeasti paneutua määrättyihin tehtäviin. Onneksi se kaikki on taas kesäksi takanapäin ja saan viljellä turhanpäiväisyyksiäni pitkin bitiavaruuden vehmaita ketoja.

Selittelyt sikseen.

Festarikausi on alkanut rajulla kädellä ja tänään kasaantuvat Ruissalon kansanpuistoon taas tuhannet viettämään viikonloppuaan parhaaksi näkemällään tavalla. Viime viikonloppuna pidettiinn turussa ensi kertaa Turku Acoustic Festivalia, joka tarjosi mukavan määrän erilaisia esiintyjiä perinteisten Hallon Helsingin, PeeÄmÄmÄmPeiden ja ihan joka helvetin paikassa nähtävän Poski-Jaren tilalle. Oli Peitsamoa, Takaloa, Servoa, Hakulista ja etunimillään esiintyvät Tero-Petri ja Risto. 

Eikä tässä vielä kaikki.

Tänä vuonna - ainakin järjestävän tahon kertoman mukaan - ainoilla akustisilla, niin sanotuilla unplugged-keikoilla nähtiin vanha, juopunut punk-ruuna Appendix ja nätti, meikattu Reckless Love.

Yleisöä oli tekniikan poikien laskujen mukaan alun kolmatta sataa. Molempina päivinä yhteensä.

Ja sitten valitetaan, ettei täälläpäin kuule vaihtoehtomusiikkia.

Menkää ruisrockiin, siellä on tutun tasaista radiosoittokamaa tarjolla. Ei tarvitse pelätä uusia tuttavuuksia. Siellä ei kukaan hauku yleisöä tai visko tuoleja esityksen lopuksi lavalta. Kunnelkaa kävellessänne kohti aluetta pirkkasiiderit hölskyen YleX:ää, niin muistatte illan keikoilla sanat, kun samat kappaleet painautuvat taas tärykalvoillenne.

Ruisrockissa on toki yksi hyvä puoli verrattuna ensimmäistä ja viimeistä kertaa järjestettyihin Turku Acoustic Festareihin. Sitä mainostetaan...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin kesälomaviikolla 1 / 8]