Meinas unehtua...

Hätistellessäni banaanikärpäslaumaa chiliviljelmältäni tajusin tänään olevan perjantai. Hyvänen aika sentään. Enkä ole uhrannut ajatustakaan tämänviikkoiseen kirjoitelmaani. Toisaalta, tästä kun ei makseta, ei myöskään velvoiteta.

Joulu, tuo pakanainkin suut lihavaan hymyyn saava kristillinen juhlapyhä on takana ja useimmat jo nojailevat toimipisteillään tai sorviensa äärissä. Allekirjoittaneella on ensimmäistä kertaa työuransa aikana välipäivät lomaa ja sehän näkyy laiskottelun, katsottujen elokuvien ja tyhjennettyjen konvehtirasioiden määrässä. Seuraavana onkin vuorossa kalenterivuoden vaihtuminen raketteineen päivineen, jonka jälkeen alkaa keskikesän juhlan odotus.

Takana on kolmekymmentäviisi viikkoa jokaperjantaista kirjoittelua parin poikkeuksin. Lystiä on näppäimistön ja puhelimen äärellä ollut, vaikka välillä aiheen keksiminen on ollut vaikeaa. Journalistin hommiin siis en aivan suoraan ilman pientä kurssittautumista lähtisi. Tyhjänpäiväistä kolumnia voisin jossain lehden nurkassa pitää, turhasta pälpättäminen kun kuuluu jo välispiikeissäkin toimenkuvaan.

Reilut kaksituhatta vilkaisijaa on jo käynyt Nuotin Vieressä. Täysin mainostamatta kai kohtuullinen lukema. Mihin jatkossa? Kuka tietää. Ensi perjantaina näemme, mitä kiero mielikuvitukseni on taas saanut aikaan.

Tai sitten jatkan samaa linjaa.

Hyvää loppuvuotta.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin kalsareisillaan, mutta ylpeästi]

Yhdessä monta...

Mitä enemmän paneutuu johonkin asiaan ajatuksella, sitä enemmän huomaa tarkastelevansa maailmaa eri silmin. Harrastusten vakavuus ja niihin uppoutuminen vie uusiin ulottuvuuksiin aistimaan vivahteita, joista ei ennen täysin ymmärtänyt.

Musiikin, elo- ja valokuvien, kirjojen ja lehtien, sekä muun taiteen nauttiminen on huoletonta siihen asti kunnes niitä alkaa itse tehdä. Moni musiikkia vain äänen takia kuunteleva aistii rytmin ja melodian, sekä joskus joitain sanoituksia, mikäli ne osuvat sisikunnassa joihinkin juuri niille asioille varattuihin elimiin. Toki basson kuuluu tuntua munaskuissa ja kirpeät kitarat päälaen sisäpuolella, mutta syvempien aistimusten saavuttaminen vaatii tunnetiloja ja tekijältä oikeanlaista hoksnokkaa.

Jokainen vähänkään bändissä soittanut kuuntelee musiikista paljon enemmän, kuin kokonaiskuvan. Helposti on erotettavissa jokainen instrumentti ja useasti myös lauluraitojen määrä. Rytmityksen tai tietynlaisen riffikuvion kulku huomataan ja niistä innostuttaessa mahdollisesti jäljitellään omissa soitteloissa.

Sama pätee kirjoitetun ja lausutun tekstin kanssa. Vivahteista otetaan onkeen. 'Tämä on se asia, mitä en tohtisi itse käyttää missään, tuo taas se, jonka toivoisin itse keksineeni.' Muistaakseni eräs erinomaisen viihdyttävä turkulainen prosaisti joskus tokaisi, että kirjailija varastaa kaiken kuulemansa ja kirjoittaa sen ylös ennenkuin kollegat ehtivät.

Kääntöpuoli kokonaiskuvaa lähemmästä nauttimisesta on se vaihe, kun pääsy asian ytimeen on jokahetkistä, eikä useinkaan valinnanvaraista.

Kun luen lehtiä tai romaaneja, huomaan jok'ikisen kirjoitusvirheen ja sanan puuttumisen. Kun katson live-esiintymisiä, imuroin kaiken mahdollisen esiintyvien maneereista, joita voisin itse käyttää tietyllä jalostuksella. Bändikeikoilta tulee myös suhteellisen tarkkaan huomioitua instrumenttivalinnat, -vahvistimet ja niihin liittyvät efektilaitteet, valo- ja äänentoistokalusto, sekä koko komeuden esillepano esiintyjät ja rekvisiitta mukaanlukien.

Elokuvaa tai televisiosarjaa katsoessa tulee kiinnitettyä huomiota kuvaukseen, ohjaukseen, kuvauspaikkoihin ja näyttelijäntyöhön. Jokin pikkuseikka saattaa pilata tai kruunata kokonaisuuden. Huippunäyttelijän kasvoilla oikein tehty vähäinenkin ilmeen vaihto merkitsee suuria tunteita, jotka saattavat puolikiinnostuneen tuijotuksella jäädä huomaamatta.

Kirjoissa ja varsinkin artikkeleissa käytetty ilmaisumuoto ja sanalla leikintä saa suuren huomion allekirjoittaneelta. Ehkäpä juuri lukemanne tekstiosion takia. Joskus jopa kummastelen ääneen sanoma- ja aikakauslehtien julkaisujen tasoa.

Silti useasti nautin lähes kaikesta näkemästäni.

Enkä lukisi itserakkaudeksi sitä, että mielessä käy joskus ajatus, jotta tuonkin minä olisin tehnyt paremmin. Ennemminkin ammattiylpeydeksi.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin Sweet Child Of Minen bassoraidan soidessa päässä]

Hakuammuntaa

Teroitin keihääni, pakkasin laukkuuni kuivamuonaa, jynssäsin naamiovärit kasvoihini ja läksin metsästämään uusia aiheita. Samoiltuani jo viikoilta tuntuvan ajan inspiraation aarniometsässä eksyin omilta jäljiltäni. Palasin samoja askelia huomatakseni kulkeneeni ympyrää jo pidemmän aikaa. Lenkki kiersi rotkoissa ja koivikoissa, kohti suurta sinistä järveä ja ylös tunturin laelle asti.

Laskeutuessani rakkaa ikijään sivuitse huomasin omat jälkeni jo viidennen kerran. Rakensin väijypaikan erään luolan suulle ja jäin odottamaan. Kuusi pitkää vuorokautta ja vähän seitsemättä vieri editseni tavalla, jolla pullataikina ei vieri. Viimeisenä kuulin askelia.

Yhytin ahavoituneen ja väsyneen kulkijan hänen taivaltaessaan puoliunessa pitkin jo poluksi muodostuneita askelmerkkejä. Kohdatessamme kysyin itseltäni, miksi etsiä jotain, jota ei löydä hakemalla?

Tuijotin kasvoja, jotka olivat tutut vain peilistä. Ulkoapäin kaikki näyttää erilaiselta. Katsoimme toisiamme pitkään. Sanaakaan sanomatta käännyimme omiin suuntiimme. Oli aika palata todellisuuteen.

Siellä huomasin istuvani kahvipöydässä, edessäni puoli kuppia haaleaa teetä ja matkapuhelin. Näytöllä oli kirjoitus, joka piti somistella lopulliseen asuunsa.

Inspiraation etsiminen on joskus turhauttavaa ja usein turhaa. Inspiraatiota odottava saattaa löytää itsensä. Vaikka kahvilusikan kuvajaisesta...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ihan muissa ajatuksissa]

Covermeininkiä

Musiikin kanssa pelaaminen alkaa useimmiten muiden yhtyeiden biisejä soitellen. Valitaan joitain helpon, mutta siistin kuuloisia kappaleita omilta suosikkiyhtyeiltä ja aletaan miettiä, mistä ihmeen kohdasta kitaran kaulaa saa moisen äänen tai miten kummassa on mahdollista lyödä kolmea rumpua samanaikaisesti.

Yhteensoittoa kavereiden kesken kasatun bändintekeleen kanssa on myös helpohko hioa tutuilla kappalevalinnoilla. Kaikkien tunteman biisin treenaminen onnistuu kotonakin nauhan päälle soitellessa ja kyseinen äänite toimii myös hyvänä mittarina onnistumiselle. Mitä lähemmäs originaalia treenikämpällä päästään, sitä paremmin on tavara hanskassa.

Kun omaa tuotantoa on kertynyt jo tarpeeksi, voidaan keikalle saapuvaa yleisöä ilahduttaa covereilla. Tuttu biisi tuntemattomampien joukossa tuo mukavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta salin ja lavan välille. Tunnelma tiivistyy ja sekä esiintyminen, että vastaanottaminen on tämän jälkeen välittömämpää. Kunnon coverilla saadaan aikaan se massahurmos, joka muutoin vaatisi parempaa tuntemusta yhtyeen kappaleista. Ensikuulijoiden kanssa mahdoton tilanne, mutta korjattavissa oikeilla kappalevalinnoilla.

Jotkut yhtyeet myös veistelevät laskelmoidusti covereita itsensä esiin tuomiseksi. Moniko olisi kuullut Alien Ant Farmista ilman Maikkelin kappaleesta väännettyä, väkisinkin pidettäväksi tehtyä tuotosta Pehmyestä Rosmosta. Toisessa ääripäässä tehdään itseä tunnetuksi kappaleella, toisessa kappaletta ja alkuperäistä esittäjää.

Myönnettäköön, etten ollut konsanaan kuullut Thin Lizzystä ennen Metallican Whiskey in the jaria tai Bad Companystä ennen Five Finger Death Punchia. Hyvä coveri tekee alkuperäisen kappaleen nostalgian kokemisen arvoiseksi kuitenkin tuoden yhtyeen omaa sielua esiin. Avenged Sevenfoldin vanhasta kunnon Panteran Walkista vääntämä liveversio on niin lähellä alkuperäistä, ettei sitä heti huomaa uudeksi äänitteeksi kuin aavistuksen paremmasta dynamiikasta soundissa. Asia, jota en miellä omaperäiseksi ja hyväksi.

Ja sitten niistä huonoista valinnoista. Miksi, oi miksi, Jouni, piti sinun mennä märisemään se helvetin Salmiakkia levylle? Kutsuisin sitä synniksi, mutten agnostikkona tiedä, mitä se on. Kamalaa kuultavaa tuotos joka tapauksessa on. Alkuperäinenkin olisi sietänyt jäädä säveltäjän kynän mustesäiliöön.

Ja kuka ihme teki George Michaelin hintahtavasta Careless Whisperistä metalliväännöksen? Hirteen sanon minä.

Se siitä sylkykuppiosastosta. Tätä voisi jatkaa loputtomiin.

Luntatessani muiden tekemiä listoja parhaista ja huonoista versioinneista osui moni kappale molemmille listoille. Jotkut pitävät Limp Bizkitin Behind Blue Eyesistä, toiset The Whon alkuperäisestä. Ring of Fire, jonka oikeasti luulin olevan Johnny Cashin, eikä Anita Carterin, on sanottu olevan paljon parempi Social Distortionin soittamana. Samaan satsiin kuulunevat vielä The Clashin Bobby Fuller Fourilta versioitu I Fought The Law, Faith No Moren Commodoresilta lainaama Easy, Anthraxin Joe Jackon cover Got The Time, sekä Jimi Hendrixin All Along The Watchtower, joka on Bob Dylanin kynästä.

Ilmeisesti olen liian nuori ja naivi tietääkseni näitä etukäteen. Netistäkin voi näemmä oppia jotain.

Ei muutakuin Fleetwood Macin Black Magic Woman soimaan taustalle ja vasenkätistä kitaraa harjoittelemaan.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ensikertaa tässä blogissa tietokoneelta]

Tarraa julisteeseen!

Joku viisas on joskus sanonut, että sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua. Entä luovissa töissä?

Itsensä mainostaminen ja myyminen, noin niinkuin hyvässä mielessä, on yllättävänkin vaikeaa. Monesti kuultu lause; 'Tää on hyvä bändi, käys kuuntelee!', ei aina tuota sanojalleen toivottua vastakaikua. Jälkeenpäin ajateltuna joidenkin yhtyeiden ensikehoituksella kuuntelematta jättäminen on ollut harmittavan huono valinta.

Moni saattaa tietää jo edesmenneen Molly Grows Upin. Allekirjoittanut ei yhtyettä päässyt koskaan näkemään, johtuen tosin usein päällekkäisistä keikoista, eikä kiinnostuksen puutteesta. Äänitteet eivät mielestäni kuitenkaan yleensä täysin vastaa aitoa livetilannetta, mikäli se vain on yhtyeelle eduksi. MGU:lla se kuulemma todellakin oli.

Nollabudjetin mainostaminen tapahtuu fakebookissa, mixerissä, meteli.netissä ja muissa mahdollisissa verkon ilmaisohjelmistoissa. Pari vuotta sitten ihmiset jaksoivat uutuudenviehätyksissään bongailla kutsuja erinäisiin tilaisuuksiin, mutta nykyinen ylitarjonta puuduttaa kiinnostuksen, kuin eteisen matolla nukkuminen humalaisen.

Minibudjetin mainostaminen sisältää ystäväpiirille lähetettyjä tekstiviestejä ja vaivihkaa työpaikan toimistossa tulostettuja, köyhähköjä aanelosmainoksia, joita sitten kylvetään lähikauppojen ilmoitustauluille ja kaupungin sähkönjakelukeskuksiin.

Radio- tai sanomalehti-ilmoittelu vaatiikin jo rockyhtyeen viisivuotisbudjetin verran kahisevaa, näköradiosta puhumattakaan. Esiintymislavojen omistajat hoitavat kyllä bändin nimen ilmaislehden mainokseen muiden kahdenkymmenen esiintyjän listaan, mutta sen huomaaminen Kuusysien ja Maikkelien joukosta vaatii jo lukijan harjaantuneisuutta.

Useat liimailevat tarroja ravintoloiden virtserioiden seiniin ja kulkevat bulgarianlomalla halpakirjailtu yhtyeensä paita päällään, kunnes kummatkin ovat eritteistä haalistuneet.

Ahkerimmat ja kekseliäimmät voittavat tässä kilvassa. Mikäli tapahtuman otsake tai sen ensimmäinen lause ei herätä mielenkiintoa, ei sitä kiireinen nykysapiens ehdi silmäillä ja vastaus kutsuun on helppo ehei, no tai never!

Ehkäpä vanhanaikainen plakaati päällä kulkeminen tai kakofoniin huutaminen torilla herättäisi nykyaikaisten ledvalomainosten sijaan.

Takaisin piirrustuspöydän ääreen sanoi, asioita helpottavaa kännykkäaplikaatiota suunnittelemaan..

-Timmy

[Tätä kirjoittaessa talvi yllätti bloggaajan]

Uutta korvilla ja huulilla

Nautin viime torstaina elävästä musiikista kahden yhtyetoverini ja erään ystäväni muodostaman trion keikalla Klubilla. Alunperäinen tarkoitukseni oli näpytellä valopöytää kuunnellessani, mutta illan järjestävä osapuoli hoitikin homman itse ja paljon komeammin ja sain keskittyä Play Or Pausen esiintymiseen, sekä pulloon olutta. Kumpikaan ei ollut laisinkaan pöllömpää.

Kevyt poptunnelma siivilöi ravintolan ilmaa silti temmaten mukaansa. Hauskat sävellykselliset koukut poimivat elämykselliseen kyytiin trion tulittaessa kohti valitettavan harvalukuista yleisöä. Esitettävistä biiseistä olin kuullut etukäteen yhden ja pidin kovasti muistakin.

Itselle uuden yhtyeen kokeminen ensimmäisen kerran tuntuu oleva aina hieman hankalaa. Tällä kertaa toivoin pitäväni bändistä jo ennalta, ovathan kaikki kolme muusikkoa hyviä ystäviäni. Toivominen osoittautui turhanpäiväiseksi, koska show oli omanlaisine välispiikkeineen erimainiota nautittavaa.

Uuden musiikin kuunteleminen on silti joskus vaikeaa. Pitäisi koettaa keskittyä kappaleisiin ja patistaa miksaajaa tuomaan lauletut tai lausutut sanat esille, mikäli signaali solistilta lähtiessään on sen mahdollistavaa. Helposti tulee vertailtua kuultua jo tuntemiinsa yhtyeisiin ja niiden tekeleisiin.

POPin kappaleissa olin tunnistavani riffejä, joita solisti-kitaristi Salovaara on joskus treenikämpällä kuusikielisestä venytellyt. Olin myös kuulevinani islantilaisen Diktan tyyliä kuljettaa ja lopettaa sävelmää. Asia, jota en laske kenellekään huonoksi, satunhan pitämään saarelaisten tuotoksista kovasti. Muistaakseni eräs heidän albuminsa oli jopa Salovaaralla lainassa levylaukustani.

Myönnettävä on, että kaikkea uutta tulee kuitenkin aina verrattua johonkin vanhaan ja tuttuun. Autoista, leffoista, kirjoista lähtien. Huomatessani kylmäkaapissa pullon Pöllöä, en epäröinyt nostaa maltaista huulilleni. Hyväähän se oli, vähän kuten Aura, mutta vähempihiilihappoinen. Aavistuksen tummahko, muttei kuitenkaan kuin makeahko Velko.

Ehkä vertailu onkin vain hyvä asia. Jos uusi kuulija vertaa yhtyettäni lempibändiinsä, en voi olla kuin otettu. Kun hyvään verrataan, on oltava mielissään, genrerajoista ja muista markkinatalouden keksimistä hömpötyksistä riippumatta.

Ei pöllömpää, sanoisin...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin pullollista Pöllöä {ei maksettu mainos} himoten]

Historian neulain rahinaa

Muistan kuunnelleeni lapsuudessani hyvinkin vaihtelevaa musiikkia. Ala-asteen alkuaikoina isälläni oli vanhassa Rekordissa aina c-kasetti, josta vaadin soimaan jommankumman puolen. Ensimmäisellä oli Blue Öyster Cultin  itseäni kolmisen vuotta iäkkäämpi Fire Of Unknown Origin, toisella Eppujen Kahdeksas Ihme. Muu kuunneltava ei pikkuherralle maittanut.

Paitsi se mixtape, jonka oli tällä hetkellä itselleni tuntematon naisihminen allekirjoittanutta varten väsännyt Hausmyllyineen, Alice Coopereineen päivineen kaikilla ajankohtaisilla kappaleilla. Mr Cooperin Myrkky oli Manserockin ja BÖC:n ohella parasta, mitä tiesin.

Muutamaa vuotta myöhemmin kantautui jostain käsiini Ressu Redfordin ja Anna Hanskin vinyylit, lienevät äitini laatikosta, ja eksyin sivuraiteelle. Mummoltani sain älpeesoittimen, jossa oli myös radiovastaanotin ja kasettipesä. Aikani yllämainittuja finnshitsejä ja Kiss FM:ää pyöriteltyäni aloin turtua, mutta onneksi ystäväni pelasti isoveljensä kasettien kanssa. Blur, Aerosmith ja Crash Test Dummies ohjasivat vesaa taas oikeaan suuntaan.

Yhdeksänkymmentäluvulta tutut äänitekerhot lähettivät aina kerran kuussa levyn kotiin, mikäli sitä ei erikseen postilapulla peruttu. Eräänä iltapäivänä avasin isäni moisen ja ihmettelin erikoista levynkantta. Olin tottuneesti jo raaputellut neulaa Zz Topin, Rainbown ja Dire Straitsin vinyyliurilla, mutta tämä vihreällä kaakelitaustalla oleva käärmeeseen kääritty tikari pääkalloineen, lepakonsiipineen päivineen oli jotain muuta. Takakannessa yhtyeen jäsenet irvistelivät pakkopaitoihin kiedottuina ja sex, drugs & rock 'n roll haisi.

Mötley Crüen Dr Feelgood alkoi ambulanssin, autokolarin ja sydämensykkeen tahdilla, joka sai sianlihalle. Niskakarvojen hangatessa kaulusta sai vanha kovaäänispari kyytiä varsinaisen levyn alkaessa. Kasetille taltioitu pitkäsoitto raikui Rymättylän metsässä Walkmanin ja pikkuruisten kaiuttimien siivittämänä sinä kesäleirinä. Asia, josta telttanaaputit eivät välttämättä olleet kanssani yhtä innoissaan.

Yläasteella tutustuin Limp Bizkitiin, Korniin, System Of A Downiin ja Deftonesiin. Kylän ensimmäisen ämpeekolmesoittimen omistajana kuuntelin musiikkia joka paikassa. Kovin paljoa ei ole noista ajoista muuttunut. Lataus ja osto ovat helpottuneet, mutta vanhat herkut soivat silti suhteellisen ahkerasti autossa ja kotona.

Ensimmäisen kunnon levyn sain sedältäni joululahjaksi. En ymmärtänyt sitä pyytää, mutta tiedostan sen tarpeellisuuden ja osaan arvostaa lahjaa nykypäivänä suuresti. Metallican Load on harjoiteltu rumpujen kanssa ala-asteella läpikotaisin. Reload myös. Puristit sanovat niitä kantrilevyiksi. Ainoaa oikeaa on Kill 'Em All ja Ride The Lightning, tiemmä. Rakastin Black-albumin jälkeisiä lättyjä, enkä käsittänyt alkupään tuotannon hypetystä. Enkä käsitä edelleenkään.

Siitä syystä ehkä aidointa ja parasta Deftonesia minulle on Adrenaline ja Around The Fur, eikä uutukainen No Yo Koi Mikälie, sanovat ystäväni ja kriitikot mitä hyvänsä.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin muistin pinnistyksestä punoittaen]

Ps. Marraskuu vetelee jo kovin kohti kristillistä kinkkujuhlaa, eikä kuukauden äänitteestä ole kirjoitettu tavuakaan. No nyt on! Mötley Crüe ja Dr Feelgood on kuuntelemisen arvoinen lätty. Ainakin Kickstart my heart on radiovastaanottimien äärellä päivystäville tuttu. Imaiskaa muutkin styget tietouteenne! (löytynee myös bändipiireissä Saatanaksi kutsutusta Spotifysta)

Aiheen vieressä

Yritin alkuviikosta kirjoittaa puolivakavasta aiheesta mukahauskaa sanaleikkiä, tuloksena omaa tapaani väkisinmakaamista muistuttava sana sanan perässä -tuotos. Aihealue pyöri laajalla skaalalla periytyvissä arvoissa ja lahjoissa, asioissa, joissa en ole minkäänlainen tuntija. Faktani olivat keksittyjä ja mutu-ajatuksia, joilla aliarvioin lukijaa vain oman mielipiteeni julkituomiseksi. Sellaisen, joka saattaa olla parempi pitää ihan itsellään.

Näitä tavuja dekryptaava varmasti nyt miettii, mistä oikein oli kyse. Äärioikeistolaista tai rasistia en myönnä itsestäni saavan kuvatun, vaikka lajismia välillä harrastankin. Misantropiankin olen yrittänyt haihduttaa, vaikka sitä joskus podenkin ja filantropiaa lisätä. Mytomaniaa harrastan joskus lievästi, mutta vain tilaisuuden sitä vaatiessa, koska kyllä kunnon tarina aina täyden toden voittaa.

Olen yrittänyt pysyä ylinnä kuvatussa aihealueessa, siinä suurimmilta osin onnistuen. Edellämainittu juttu olisi viistänyt sitä ohuelti, muttei laisinkaan tarpeeksi. Läheltä piti, ettei liki liipannut.

Mietiskelin erästä näkemääni nuorta naisihmistä, joka myi vartalonsa. Hän tälläytyy numeroa liian pieniin asusteisiin ja esiintyy milloin missäkin tarjoillen tilaajan esillepanemaa krääsää kuolaavalle miesjoukolle. Vieraillessani eräässä työkalu-, varaosa- ja oheistuotemyymälässä viime viikolla, oli kyseinen naisen esinellistämistä edistävä yksilö ovenpielessä tarjoamassa firman kynää ja arvontalipuketta.

En tiennyt, pitikö tuntea sääliä, vai ylpeyttä tästä itse itsensä työllistäneestä kuoresta. Tällaista tavan tehdastyöläistä kun aina hieman kadehduttaa henkilöt, jotka tulevat toimeen omasta luovuudestaan ja taidostaan. Eräs ystäväni värjää päätyökseen ihmisten nahkaa tai kynäruiskii materiaa. Toinen tekee laulukeikkaa ja levyä. Kolmas rakentaa taloja.

Tiedän, ettei yksikään heistä ole päässyt tilanteeseensa, ilman tarvittavaa ammattitaitoa tai ankaraa harjoitusta. He ovat paikkansa lunastaneet ja olen ylpeä heistä.

Katsellessani eilen Fear Factoryn livekeikkaa Tampereella, voin suoraan sydämestä todeta, että tiedän pelkästään Turusta monia parempia yhtyeitä ja live-esiintyjiä. Solisti kyllä huusi, kuten asiaan kuuluu, mutta puhdas laulu oli kuin blogini otsikko. Rumpalilla oli komea konttori, josta hän käytti noin 60%. Tylsää ja tasapaksua. Ihmettelen vain, miten miehet ovat päässeet rundaamaan Devin Townsend Projectin kanssa. Toki jos Iso D ajattelee asian niin, että kun eka bändi kuulostaa kuralta, on oma sitäkin parempi. Ja se myös oli.

Aasinsillasta toiseen, luin hiljattain haastattelua eräästä tuottajasta, joka toi julki asian, jonka kaikki pikkubändien jäsenet jo tietävät. Uusien bändien on vaikea saada ääntänsä kuuluviin. Ei ole foorumeita. Valivali, itku, vali, vali.

No, sisäistäkää juttu, niin tiedätte...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin sekalaisten tunteiden vallassa]

Korvaukseton puurtaminen

Ja niin sääti Nuotin Vieressä -blogi aurinkokellonsa talviaikaan, kuten suur'osa muustakin Euroopasta. Tiimalasin hiekkaan lisätty jäätymisenestoaine (E1520) ja paakkuuntumisenestoaine (E538) pitänevät santavirran soljuvana taas leskenlehden orastukseen saakka.

Ensilumet puuteroivat kaupunkia ankarasti viimejulkaisun aikaan ja vaikka sade ne jo veikin, on tullut hetki taittaa haihattelun rantavarjo naftaliiniin ja vaihtaa runoratsuniin talvipyörät. Ajatusten aallot alkavat jäätyä luistinradaksi, joten kynäilyn kaarnaveneen paikka olkoon telakalla. Inspiraation lentäessä etelään talvehtimaan suunnittelen seuraavaa siirtoa.

Minua on ystävieni toimesta useasti kehoitettu ottamaan yhteyttä musiikkialan julkaisuihin tai vastaaviin, ei niin vakaviin aviiseihin, tarjotakseni luettavaa tavaavalle kansalle. Kypsytellen ajatusta olen kynääni teroitellut ja punniskellut tasapainovaa'alla vaihtoehtoja. Alunperinhän aloitin jokaperjantaisen kirjoitusrupeamani juuri sitä silmälläpitäen, että olisi olemassa jokin deadline, joka pitäisi otteessaan. Kuristuspannan kiristyessä loppuviikkoa kohden olen huomannut onnistuneeni. Joka viikko ei ole monia aiheita, joista valita, mutta ihan kuraa en myöskään ole mielestäni paperille ulostanut.

Kirjoittamisessa, kuten niin monessa muussakin luovassa työssä, on päälimmäisenä tarpeena luominen. Sen jälkeen on sen esittäminen kolmannelle osapuolelle. Uskoisin kokevani suurta henkistä seksuaalista tyydytystä, mikäli lukijoita tälläkin aneemisella sananviljelyn ryytimaalla olisi sen jokaviikkoisen kymmenluvun perässä kolme nollaa. Seitsemästäkymmenestä tuhannesta kun voisi lohjeta jo mainostilaa ja ehkä jokunen ropo köyhän sananiekan lyijykynärahastoon.

Useat kirjailijat, sekä toimittajat kolumneeraavat iltapäivä- ja sanomalehdissä. Kiiltäväkantisten sisäsivuille ahkeroidaan kerran viidessä viikossa julkaisun pääaihetta sivuava juttu ja taas on lauantaimakkaraa lauantaikaljan kera. Summa tuskin huimaa päätä, sillä toimittajia harvemmin näkee miljoonatienestilööpeissä, mutta tällaista velaksi ahkeroivaa se kyllä kiehtoo. Saadapa pienikin korvaus, miettii hän.

Luen, kuin tunnustellen, lähes kaikki silmälumpioideni alle sattuvat kolumnit. Poissulkien vähintään kerran pitkästyttäviksi huomaamani poliitikkojen omaa häntää nostavat kirjoitelmat. Esko Valtaoja kuuluu erihyvien sanailijoiden kastiin mainioiden aiheidensa ja Juhani Brander taasen äärettömän lystikkäiden tarinoidensa takia. Molemmat, sanan asusta ja soljuvuudesta päätellen eivät tee sitä vain lompakkoaan täyttääkseen. Mainitsenpa vielä Riku Korhosen tässä kirjoittamisen ja asian julkituomisen palon kolmikossa, jonsen muuten, niin nostaakseni heidät jalustalle tuotantoaan lukemattomien tiedoksi.

Tekisinkö tätä siis rahasta? Kyllä. Huoraisin likaisena pitkin kulmakuppiloita repiäkseni juttuja joka kuudes viikko ilmestyvään viidentuhannen merkin ja yhtä monen centin korvauksella olevaan, takasivun senssimainosten välistä löytyvään kolumniini. Siihen, joka useasti huomataan saunan sytykkeenä toimivaksi.

Tekisinkö tätä ilman korvausta? Tietysti...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin rahankiilto silmissä unelmien aallonharjalla surffaten]

Keskinkertaisista valinnoista...

Radiossa soi äskettäin Top Gunin tunnari. Rauhallinen kitara vain hieman sieltä täältä venytettynä ja taustakomppi, joka antaa odotuttaa itseään kappaleen loppuun saakka. Tai siis hetkonen. Loppuuko se koskaan? Soiko se sama jo minuuteissa tylsäksi käyvä setti niin kauan, kuin jokainen youtubesta löytyvä kooste mistä tahansa suihkuhävittäjästä pyörii?

En ajatellut ottaa selvää asiasta, koska biisi jää joka tapauksessa korvanjuureen soimaan pitkin päivää.

Huomasin kuitenkin kappaleen leimaavan sävyn sen pyöriessä radiopersoona Heikelän vetämän keskustelun taustalla. Vakavastiotettava juttu saa väärän kuvan epätarkoituksenmukaisen taustanauhan viedessä kuulijan huomion pois sanottavasta. Pakko on tässä julkisesti myöntää, jotta ajatukseni ajoivat reilulla ylinopeudella radioäänen tarkoittaman risteyksen ohi. Mieleni liisi hatarilla perhosensiivillään (olinhan työmaalla) elokuvatunnarista muovikitarapelin palikkaversioon, itse pelin suosion hiipumisesta sen valtavaan nousuhurmokseen ja seuraavaan mahdolliseen vastaavaan aaltoon, unohtaen täysin juontajaparin tärkeäksi näkemänsä sanottavan.

Keskinkertaisilla kappalevalinnoilla saatetaan joskus sanoma aika vaikeaan tilanteeseen. Ainakin kuulijan kannalta. Radion keskusteluohjelmassa ei usein taustalla komppi kolise, joten tässä kyseisessä tilanteessa on kai haettu jonkin näköistä tunnelman nostatusta, tai painoarvoa sanottavalle. Musavalinnan tehneen kannalta tämä napsahti valitettavasti täysin ohisektoriin. Marginaaliin piirretty tuhru vei huomion päätekstiltä.

Sama pätee kaiketi myös musavideoissa. Toki saattaa olla tarkoituksellista laittaa pari numeroa liian pieneen asuun sonnustautunut nuori ja vetreä naisihminen keikuttamaan vihjailevasti konemusiikkikappaleen taustalle. Useasti koen epäuskoa kyseisten tanssijattarien laulukyvyistä, vakionopeudensäädin kun löytyy jo monen studion kojelaudasta.

Sovinistisesti yleistettynä, naisille senkaltainen kappale aistii tiettyä rytmiä ja saattaa tanssikengän liikkeeseen. Mikäli mieskuuntelija ei välitä boleron kierteistä voi hän keskittyä ahmimaan silmillään. Liekö tässä myös syy raskaamman musiikin piireissä tutulle soittajamiesten paidattomuudelle?

Ulkonäkökysymys saattaa vaikuttaa varsinkin nuoremman polven kuuntelijoissa. Onhan sen ihastuttavaäänisen nuoren miehen oltava kivaa katseltavaa oman huoneen seinäjulisteessa. Itse en välitä siitä, että Devin Townsend on joskus ollut erittäinkin häiriintyneen näköinen ilmestys pitkätukkaisena kaljuna tai onko Hyyrysellä hassu parta vai ei. Kuultu se on kaikkein tärkeimpänä.

Musiikki musiikkina, tissit pikseleinä kuvaputkelta.

Jatkanen epämääräisiä pohdintojani Maverickin Tomcatin kaartaessa kohti ajatusteni auringonlaskua.

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin ensilumen liukkailla kesähanskoin]

Rätei ja lumpui...

Lähdin äskettäin kotona migreenöivää tyttöystävääni häiritsemästä lähikauppakeskuksen kahvioon ylihintaisten ameriikanmunkkirinkilöiden pariin. Ah, kuinka tuo rasva voitelee pahan kahvin maun kieleltä. Yhdistelmä on silti väkevä ja omassa kategoriassaan pistämätön. Etenkin kun sen pohjustaa paakelssilla, jossa jalapeño hallitsee mausteiden armeijaa. Hyökkäys on ripeä, rintaman rynniessä kohti vatsalaukun hemmottelevaa happomerta. Nam, sanoo hän.

Se, mikä tekee tänkertaisesta kirjoituksesta toistaiseksi ainutlaatuisen, on sen tekemiseen kuluneen viikon aikana panostettu ajatusmäärä. Normaalisti julkaisen perjantaina pitkin viikkoa pakertamani tuotoksen, jonka aihealue saattaa liidellä tyhjän pääkopan käytävillä jo edellisen tekstin valmistuttua. Tähän mennessä en ole saanut minkäänlaista juonta punottua ajatusten kangaspuihin. Tabula rasa lähtökohtanani suunnistin tänään kahvilaan.

Tutkiskelin ohiviistävää nuorison kermaa syysvapaillaan. Lieninkö itse moinen vuosikymmen - puolitoista sitten? Bändipaitapukeutumista harrastetaan nykyään mukavasti. On laukkua, solmiota, sandaalia ja päähinettä jos jonkin laista. Ohikävelijöiden kuuntelumieltymykset voi päätellä kampauksista alkaen. Toki reilu puolikas käyttää silti kotona, töissä, opiskellessa ja vapaalla samoja, ameriikan opiskelupaikkain harmaita, lököttäviä kangashousuja. Ilmeisesti mukavuudenhalu vie muotitietoisuuden edelle. Asiasta lainkaan mitään ymmärtämättä voin todeta niiden olevan epämuodikkaan muodikkaita.

Muistan siirtyneeni kannattamaan vakituisemmin kuuntelemiani yhtyeitä heidän ihokkaat päälläni julkisesti esiintyen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen. Serkkupoikani kanssa tilailimme silloin vielä jännittävästä intternetin ihmemaasta vaatteita saksankielisiltä sivuilta. Kusti polki paketin lähipostiin ja rakas musiikkiharrastus sai tulla kanssaihmisten tietoisuuteen.

Ensimmäinen bändipaitani oli kuitenkin nuorna poikana tätini kanssa Hellsingin Itäkeskuksen pyörteistä äkätty rättikaupan painate. Muistan eläväisesti nähneeni sen jo kauempaa ja kaupathan siinä oli tehtävä. Pitkään rinnuksissani luki Megadeth, vaikken alakoululaisena ollut Mustainea ikuna kuullut.

Käytin paidan niin loppuun, ettei sitä enää trasselitehtaaseen olisi huolittu.

Nykyjään on edempänä mainittu nettikauppakin suomenkielinen ja kuvasto lävähtää harva se kausi luukusta. Mikäli mielii vielä tosissaan erottua, on tilattava räsynsä ulkomaisilta valmistajilta, jotka eivät härmään toimita. Sekään ei ole kovin vaikeata tai kallista, ennemminkin palkitsevaa...

-Timmy

[Loppuosa sanelutettiin sihteerikölle ajomatkalla Vaasaan]

Tämmöttii paita mul sillo nuarempan ol:

 

Muusikko ei ole jukeboksi

Joku on joskus sanonut, että yleisöllä on valta. Tai että se äänestää jaloillaan.

Ensinnä kyseenalaistaisin tuon valtakäsityksen. Lähdetäänpä aukomaan vyyhtiä soittajan näkökulmasta. Hän saapuu paikalle soittolistansa kera, jonka on tiettävästi harjoitellut kylliksi sen esittääkseen. Iltaa varten on varattu yhdestä kolmeen settiä vaihtelevin pituuksin, mitä nyt tilaaja on artistilta ymmärtänyt toivoa. Kappalevalintoja ja -järjestyksiä on ajateltu jo edeltä viihdyttävyyden maksimoimiseksi. Soitto soi ja laulu raikaa, oli kyseessä sitten trubaduuri tahi big band.

Yleisö käyttää valtaansa osoittaa suosiota tai ei. Usein sillä on myös uskomus bändin osaomistuksesta. Onhan tässä maksettu sisään, narikkaan ja tiskille, joten illan on oltava hyvä ja kaikki ovien sisäpuolella olevat ovat asiakkaiden palveluksessa.

Esimerkkiyhtye soittaa modernia rockmusiikkia kaksituhattaluvun tältä puolen, maustaen omansalaisilla näkemyksillään nykyradion soittolistoja poimien parhaimmiston asetille ja tarjolle. Etukäteen on harjoiteltu juuri kyseisiä kappaleita. Yleensä listassa tai mielessä on pari - kolme lisäbiisiä noin niinkuin varoiksi. Encorekin yllättää joskus.

Kesken biisinkin saattaa yleisön edustajia mennä kyselemään toivekappaleitaan. Onhan kuulijoissa monenmoista tyylilajin diggaajaa, joten sitä omaa olisi varmasti mieluisaa kuulla. Mitä väliä, jos yhtye soittaa vain tuoretta, ovathan he varmasti kuulleet Freetun biisin, jos toisenkin.

Sitäpaitsi kaikki kitaristit osaavat soittaa Päränöidin, Smouk on te waterin, Diip purplea, Metallikaa, Jimihenriksiä, Aaseedeeseetä ja Kanesia. Minkälainen yhtye se muka on, joka ei soita Kanesia? Ihmeen ylpiöitä jätkiä. Eivät ees pyynnöstä soita iskelmää, vaikka juuri Me sitä tahtoisimme kuulla.

Ja eikös se solistikin viime kesänä laulanut Sirkan tyttären häissä niin kauniisti sitä valssia? Eikös sen voisi kuulla uudestaan, kun se on sitten niin kaunis kappale?

Ymmärrän edellisten koskevan enemmän coverpumppuja, kuin eturivin artisteja, mutta kaikki me kuulemme jossain välissä kysymyksiä, joihin emme voi antaa kysyjää tyydyttävää vastausta. Useasti emme edes tahdo. Miksi en soittaisi Pallemiljoonaa setissäni, jos siitä kovasti pitäisin?

Toki tunnetummatkin yhtyeet saavat kuulla huutelua. Soita Everlong tai One tai Hero. Näitä pyytäjiä riittää ja tuskin monikaan esiintyjistä niitä kuuleviin korviinsa ottaa. Onnekkaita ovat ne, joilla kunnollinen korvamonitorointi blokkaa pyyntöjä.

Sitten on vielä se surkuhupaisin sakki, jotka tulevat pyytämään kappaletta soittoon, oli kyseessä sitten coverikeikka tai levynpyöritys, tietämättä kappaleen nimeä tai esittäjää. Hyräilemällä, viheltämällä tai epämääräisellä lyriikalla pitäisi kyllä arvon esiintyjän saada mieleensä juuri se kyseinen kappale. Olankohautukseen vastataan irvistämällä ja usein lähdetään mieli maassa mikserin ääreltä, kun ei se toive toteutunutkaan heti.

Entäs sitten se jaloilla äänestäminen? Jos biisi ei ole kuulijalle läpeensä tuttu, ei jalka käy tanssilattialla. Vaikea on miellyttää, mutta aniharva kuitenkaan poistuu, jollei esiintyjä soitakaan sitä gangstacrappia.

Patoutumiako? Ehkä. Jatkanko keikkailua? Kiusallanikin...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin eräitä Klubin keikkoja kaihoisasti muistellen]

Ps. No helvata, se on taas kuukauden äänitteen aika! Kuulkaapa kansalalaiset Sólstafirin lättyä Svartir Sandar!! Siinä vasta mainiota tavarata Islannista, hop!!! Nyt lomalle Jurmoon!!!!

Pps. 19.9 on lisättävä vielä laittomasti salakuvattu otos tuoreimmasta Soundista, joka niin makoisasti liittyy aiheeseen. Kas noin:

 

Monityydyttynyt harrastelija

Ihmisotuksen pääkopan sisäinen myllerrys on kyllä erikoinen soppa. Jotkin ajatukset pyörivät alituiseen korvienvälissä, usein tahtomattakin. Työmaan tilanne yyteineen, uusi auto, vanhan kulkineen myynti, isomman asunnon osto kahdelle, edellisten kauppaaminen, toisen bändin jämähtäminen paikalleen kiireiden vuoksi, toisen kesänmittainen tauko, uusi purjevene, kirjoitusprojektit, etc, etc...

Asioiden päällekkäisyys rassaa alitajunnassa, vaikkei niitä itselleen tahtoisi tunnustaa. Työkin ajatuttaa, vaikka hanskat putoavat kahdeksannen tunnin täytyttyä. Tottakai duuni on iso asia, sehän vaikuttaa kaikkeen muuhun elämiseen. Ilman tienestiä on hankala hankkia makkaraa saaressa venereisulla käristettäväksi. Ilman harrasteita elo on vain työn ja asunnon summa perjantain ja sunnuntain välisen yön alkoholijuhlan erottaessa kokonaisluvusta prosenttiyksiköitä. Vapaa-ajan tekemiset nostavat useasti viikonlopunkin toiselle potenssille.

Allekirjoittaneella intohimojen kohteet ovat vaihtuneet ajan myötä, mutta pohjimmillaan ajatus ja perimmäinen tarkoitus ovat kuitenkin pysyneet.

Harrastusmielessä on tullut pelattua paintballia, veneilty, ajettu offroadia, moottoripyöräilty ja matkustettu. Osa näistä harrasteista on jäänyt nykypäivänä vähemmälle, vaikkeivät mielenkiintoaan silti ole menettäneet. Edelleen kaapissa on pari kunnon merkkainta, maski ja maastopuku valmiina tetsaamiseen ja adrenaliinihuuruun, enkä vissisti kieltäydy maastosafarista kaksi- tai nelipyöräisellä. Jos aikaa on, menen mielelläni metsään ilman renkaitakin.

Soittohommien parissa taas on tullut leikittyä jo alun toistakymmentä vuotta. Bändin kasaaminenkin lähti pelkästä vitsistä koulupoikien kesken. Onneksi en valinnaiseksi ottanut kuvaamataidon kurssia, vaikka valööreistä ja vesiväreistä välitänkin.

Musiikkia voi harrastaa yhdestä tuhansien välillä olevan ihmismäärän kanssa sohvallaneppailusta stadionkonsertteihin. Voit esiintyä kadulla tai vaihtaa vuoronperään soittajaa puistossa. Soittopelin voi kantaa mukanaan keskelle metsää, vuoren huipulle tai merelle. Tietokone löytyy nykyään jo taskusta ja yhtä kaukana on lähin fruitiluupsi, garagebändi tai stainbergi. Bussia odotellessa, kassajonossa tai täysistunnolla voi säveltää aimo annoksen riffejä ja biittejä aromipesään myöhemmin maustettaviksi.

Musiikin harrastaminen on myöskin äärettömän monipuolista. Voit soittaa tai opettaa, kuunnella tai säveltää, katsella tai kuvata, sanoittaa tai lukea. Alalla voi sijoittaa rahansa instrumentteihin, soittimiin, kaiuttimiin, kotihifiin, kameroihin, mikrofoneihin, you name it! Tai sitten nauttia ilmaiskonserteista ja kuunnella lainaradiolla lähetyksiä.

Se kuitenkin on vienyt monet mukanaan ja uskon asianomaisten viihtyvän harrasteensa parissa hautaan saakka, mikäli esteitä ei tule kuurouden tai rampauden takia. Itse mietin taas uuden kitaran ostoa. Sen sunnittelu ja netistä vaihtoehtojen selaaminenkin tuo jo oman lystinsä asiaan. On se seuraava keppi sitten minkälainen hyvänsä, jatkaa se rakasta harrastusta vuosikausiksi eteenpäin ja tekee työssäjaksamisesta piirun verran helpompaa.

-Timmy

[tätä kirjoittaessa kävin läpi monia hyviä muistoja ja tunsin taas offikärpäsen puraisun]

Kohdeyleisönä peili?

Jotkut muusikot sanovat kliseisesti, vaikkakin varmasti osin totuudenmukaisesti, tekevänsä musiikkia itselleen. Että mukavaahan se, jos joku muukin siitä pitää.

En usko hetkeäkään, etteikö keikkailevan tai levyttävän artistin tarvitsisi miettiä edes hitusen tuotoksensa myyntiarvoa. Mikäli ihminen tekee taidetta vain itselleen, ei hänen tarvitse levittää sitä maailmalle. Itsehän ei voi olla jokaisen radiovastaanottimen, televiission tahi taskuämpeekolmesoittimen päässä vuorokauden jokaisena tuntina, kun sitä itselle tehtyä kappaletta soitetaan.

Jossain pisteessä biisin valmistusprosessia on ajateltava mahdollista vastaanottajaa, Cradle Of Filthin levylle kun ei valssi istu, tahtoisi yhtyeen säveltäjä sitten kuinka kovin hyvänsä sellaisen kynästään irroittaa. Vaikeaa olisi ostaa, varsinkin tosissaan, esimerkiksi Dannyn heavybiisiä tai Marita Kattilan räbäytystä.

Tietysti on muusikoita, jotka tekevät musiikkia, joka vaan sattuu yleisöön ja myy, kuin muumit. Samuli Putron uudempaa tuotantoa, muutamaa radiosinkkua lukuunottamatta, kuulematta uskallan sanoa sen kuulostavan juuri säveltäjältään. Toki levykokonaisuutta silmälläpitäen on huomioitava mahdolliset varastossa olevat kappaleet ja pohdittava, sopisiko puoliseksistinen kupletti Tavallisten Hautajaisten tematiikkaan.

Tätä varten on monella lauluntekijällä projektibändejä tai soolotuotantoa, joskus kun tulee kuin itsestään valmistettua kappaleita, jotka toimivat, soivat ja saavat tuntemaan, mutta eivät sovi millään minkään oman bändin ohjelmistoon. Osa artisteista saa myytyä ne eteenpäin muille, osalla ne jäävät demokasetteina pahvilaatikoihin vinteille.

Luovissa töissä joutuu ehdollistamaan itseään tahtomattaankin. Liian helppo olisi antaa tahdotun tason laskea laiskuuden tai inspiraatiokadon vallatessa ja suoltaa beelaatuista tavaraa vain tuotteliaisuuden säilymisen vuoksi. Kappaleita saa sävellettyä kitaralla tunneissa säkillisen, laatu vain ei usein tyydytä säveltäjää.

Ensikuulemalta jokin ajatus saattaa olla mahtava. Hetken sitä pyöriteltyään toteaa soittaja sen korkeintaan mainioksi. Ylihuomenna se on jo unohtunut.

Tahtoisin kirjoittaa tännekin laajoja ajatuksenkulkuja aihealueista, jotka eivät kuitenkaan sopisi yllä olevaan, etukäteen määrittelemääni osastoon. Pelkästä kirjoituksen ja sananhelinän taivuttelun nautinnosta voisin veistellä lyhyehköjä tuotoksiani enemmältikin. Kerran viikossa tapahtuva julkaisu tuottaa silti toisinaan päänvaivaa. Onhan sen oltava kiinnostava ja edes jollain tavalla aiheesta.

En siis kirjoita näitä itselleni, vaikka sanaleikit toimivatkin joskus henkisenä masturbaationa. Tämäkin, ystävät rakkaat, on teille.

-Timmy

[tätä kirjoittaessa lueskelin lehtiä, joihin toivoisin kolumnoivani]

Interhyperaktiivit

Kyllä tuo facebook on sitten mainio keksintö! Tänä päivänä sitä ei muuta mediaa juuri tarvitse, kuin facen. Miten me hauraat nykyihmiset oikein tulisimme enää toimeenkaan ilman faboa? Äfbeehen kun on yhdistetty niin mahdottomasti kaikkea kivaa ja tarpeellista. Välttämätöntäkin. Kyllä buukki on aivan ykkönen!

Enää ei tarvitse ennustaa säätä, meillä kun on ihan omat meteorologit feississä. Etusivulta pystyy lukemaan tulevat ja menneet säät ja mielipiteet niiden laadusta. Päivityksiä päivitellään ja jotkut ahkerat ilmoittavat jopa lämpötilatkin, ja ihan vielä asteen tarkkuudella. Jos mitään ei kuulu, jatkunee keli eilisen kaltaisena.

Big Brotheria tai urheilua on turha erikseen seurata, koska reaaliajassa päivittyvät tulokset, jäähyt, maalit, suihkut ja saunat lävähtävät ruutuihin vain sekunteja tapahtuneen jälkeen. Joskus uskaliaimmat jopa ennustavat tulevan voittajan, häviäjän, turpiin- tahi suihinottajan jo edeltävinä päivinä. Eikun tulosvedot tiskiin!

Kimblet ja uunot joutavat naftaliiniin, kun interaktiiviset MafiaVillet, FarmChefit ja Angry Simsit valtaavat elintilaa. Ei tarvitse enää kääntää tyhjiä nappuloita Cape Townista, kun voi viljellä pikseliporkkanaa bittiavaruuden ryytimaalla.

Seiska lienee piakkoin enää mummolaan  ja parturiin tilattava aviisi, koska ö-luokan nolot julkimot ilmaisevat alhaisen ÄO:nsa jo suoraan feispuukissa, vieläpä ihan itse. Ei tarvitse vaivata papparatsia tai toimittajia, kun BB-Jennat ja kaiken maailman Nykäs-Tapola-Tukiaiset möläyttelevät suoraan omilla sivuillaan. Näitä sitten tykkäillään ja jaellaan, kuin alakoulussa kiiltokuvia.

Kännissä eksälle soittelukin varmasti vähenee, kun voi stalkkailla profiilista sen kuvia ja todeta, kuinka huonosti silläkin nykyään ilman sinua menee. 'Se uushan on paljon huonomman näköinen ja varmasti ihan ääliökin kun ajelee tollasella autolla / käyttää tollasia vaatteita. Pitänee laittaa itsestä taas joku sikamagee uus foto, vaikka posekuva hauista pullistellen uuden biilin vierellä / yläviistosta huulet töröllään. Siinä saa sitten taas miettiä, mitä menettää.'

Ravintolaan on kohta jo turhanpäiväistä mennä itseänsä jonotuttamaan. Odotella saa sisään, narikkaan, tiskille, vessaan, tanssilattialle ja päinvastaisessa järjestyksessä ulos taksiin. Ahkerat baarikärpäset mainostavat paikallisia juottoloita joka tapauksessa kuvin ja julkaisuin. Kotona koneen äärellä törpötellen, muiden kuvia katsellen olo on kuin mukana. Vielä kun tahmaa lattian, laittaa paskaa musiikkia liian kovalle ja kusee ohi pöntön, on ravintolasimulaattori jo lähellä autenttisuutta.

Kalenterikin pärstiksestä löytyy. Näkee tapahtumat, synttärit, kavereiden tapahtumat, nimpparit, kavereiden kavereiden tapahtumat, pirskeet, kavereiden tykkäysten tapahtumat, häät, tapahtumien tapahtumat ja kaikki tämä vielä päivittyy vähä-älypuhelimeen, joka piippaa vimmatusti milloin minkäkin kissanristiäisen vuoksi.

Radionkorvaajaksikin se kohta käy, kun kaikki kotonaan edes vähänkin instrumentin näköistä laitetta hivelevät artistit voivat piraattilahdelta saatavien ilmaisohjelmien avulla äänittää musiikintapaista taidettaan aamuyöstä pikkusievässä. Tämän jälkeen pitää keksiä nimi, joku kiva kuva ja laittaa jakoon, vaikka Hitlantikseen. Ja eikun spämmäämään kappaleita seinille ja ruinaamaan tykkääjiä. 'Nyt on jo seitsemän! Jos saadaan neljätoista, Alati Hilseilevä Sieni-infektio² julkaisee uuden biisin!! Jakakaa kaikille!!! IhQ!!!!'

Kymmenen vuotta sitten se, joka nörtteili koneella päivästä toiseen, ei käynyt iltaisin ulkona ja kotona tuijotteli näyttöpäätettään, oli hylkiö ja eristynyt yhteiskunnasta. Tänä päivänä, jos et omaa profiilia naamakirjassa, tviittaa tai plussaa, olet erilainen nuori ja poissa kaveripiirisi keskiöstä, etkä omaa todellista kosketuspintaa nykymaailmaan.

Missä mentiin vikaan, vai mentiinkö?

-Timmy

[tätä kirjoittaessa jouduin keksimään osan FB-synonyymeistä]

Sanaa sanassa...

Olen tässä viimeisen viikon aikana kuunnellut pelkästään suomalaista musiikkia. Autontekeleen magnetofonista on pauhannut etupäässä Stam1naa, mutta myös Mokomaa, vanhaa Zen Cafeta, Eppuja, Pauli Hanhiniemeä, YUP:tä ja Juicea. Pitäisi varmaan vielä koettaa jostain kuunnella Mauri Anteroakin, mutten herran omintakeisesta äännähtelystä liiemmin perusta. Huomioni kiinnittyy edellisissäkin suurimmaksi osaksi oivaltaviin sanoituksiin.

Tiedän, että tästä asiasta on tällä sivustolla jauhettu jo roimasti, mutta menköön nyt vielä. Josko vaikka saisin aiheen suristua loppuun ja siirryttyä vehreämmille palstoille imeskelemään mettä muiden aiheiden kukinnoilta.

"Löysin kasetin

Soimaan asetin

Ei se ollut Who

Eikä Susie Q

Eikä Velvetti

Mietin, mikä helvetti"

[Eppu Normaali]

Kysyin bändin poikien kanssa palaveeratessani ajatuksesta vaihtaa sanoituskieli sille ensimmäiselle kotimaiselle. Bassotaiteilija Lundgren tyrmäsi aloitteeni oikealla suoralla ja loihe lausumahan: 'Kuulostaa ripulilta. Kamalaa on suomenkielinen laulu!'

Vastaheittona tiedustelin nelikielistin mieltymyksestä Pariisin Kevääseen ja tivasin, ovatko Hyyrysenkin lyriikat ripulia? (Vanhaa Paskaa -kokoelmalla se tosin saattaa olla tarkoituksellista) 'Voi kai sitä kokeilla.' sain vastaukseksi hetken muiden tuijoteltua kenkiensä kuluneita kärkiä. Ja niin aionkin.

"Herätkää, mikä on tuo muuri tuossa?

Purkakaa! On kylämme suoja suossa

Kuolee virta, karja, maa ja pian kasvaa pelloilla vain kyyt

Kertokaa, rakentajat, missä muuriin ovat syyt?"

[Stam1na]

Olen hakenut innoitusta äidinkielen vääntelyyn vanhoilta taitureilta. Leskinen-Hanhiniemi-Syrjä -osasto laittaa aapiskukonkin munimaan kultaa. Yksinkertaisista sanoista simppelisti, mutta taidolla taotut lyriikan vaunut kiidättävät kuulijan artistin tahtomaan osoitteeseen sulavasti. Laulun sanoma läsähtää aivokuoreen voimalla, mutta pehmeästi, kuten pieni sammakko aamun kastaman pikitien ja Kumhon välissä.

Jotkut teistä ovat todennäköisesti kuulleet sanan säiläni kilahteluita esimerkiksi kesäbiisissä, jonka taoin toissa juhannuksen tienoilla. Aion saada siitä jonkinnäköisen demon väsättyä tulevina aikoina ja julkistaa tuotoksen ensiksi täällä. Biisistä tekee erikoisen sen sanoitus, jonka kaikki sanat alkavat kirjaimella k.

"Kasperi komppaa kitaralla,

kielistä kynsii kappaleen,

kuuman kaupungin kaduilla,

kaikuu kuoro kaihoinen."

[Antero Kurki]

Kynä on oleva miekkaa terävämpi, jahka pääsen kynänteroittimeni ääreen. Siihen asti kuunnelkaa kuukauden levyä! Se on For The Imperiumin debyytti ja komea sellainen!! Tuosta viteolinkkiä...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin nostalgiahuuruissa Valkoisen Kuplan soidessa taustalla]

Paluu arkeen

Ajatusten kasaan parsiminen on viheliäisen hankalaa puuhaa, kun lomanjälkeinen töihinpaluumasennus huohottaa niskavilloihin Pamplonan härkien voimalla. Vapaan kohokohtia muistellen ajoin aamuhämärässä työmaalle vuoroin haukotellen ja kyynelehtien. Onneksi säästössä on vielä viikko, jonka toivon käyttäväni koreasti.

Arjen tuttu poljento alkaa ensimmäisenä maanantaina rutiininomaisesti. Sama herätysaika kahdesta neljään tuntia haluttua aiemmin. Sama tylsä työmatka. Sama vanha romu kulkineena. Sama levy auton soittimessa. Svartir Sandarista osaan jo sanat, vaikken islannista pihaustakaan tulkkaa. Jotain muuta totuttuun tuo radiosurffaus.

Turun päässä taivalta ainakin on valinnanvaraa kanavamäärien riittäen alun kolmannelle kymmenelle. Uskonnollisen kanavan hartaus saa kaltaiseni ilkipakanan virnuun ja tanssimusiikkikanavan jytke karvaan maun kurkunpäähän. Pahansuopia katseita ropisee sivulaseihin varhaisen skeittijengin tuijotellessa valoissa, kun ruosteenkirjomasta japanialaisesta raikaa klassinen naisäänen hivuttautuessa koirapillin taajuuskorkeuksille.

Tarjonnan käydessä pitkäveteiseksi pukkaan seuraavan kanavan silmään. Saatan kuunnella tovin keskustelua kauppatorin pulujen henkisestä pahoinvoinnista tulevan toriparkin remontin aikaan, hypätä toiselle kanavalle todistaakseni ruotsalaisen kansanmusiikin olevan auttamattomasti käsityskykyni tavoittamattomissa ja hukkua paikalliskanavan afrikkateemaisen päivälähetyksen pitkäkarvaiseen rumpumattoon.

Iskelmien kornit sanoitukset jaksaisivat naurattaa päivä toisensa jälkeen, mikäli kykenisin niitä minuuttia kauemmin kuuntelemaan. Bassoradio taitaa olla ainoa, jonka passaan lähes poikkeuksetta, crap-osasto kun ei laiskoine biitteineen ja epävireisine kertosäkeineen saa sormea napsumaan ohjauspyörällä.

Lyriikka on yllättäen kirjoittajalle tärkeää. Köyhä sanavarasto ja mielikuvitukseton kielenkäyttö tuntuu leimaavan nykypäivän kevyen musiikin sanansaattajia. Samaa lausetta toistetaan kymmeniä kertoja tai veistellään väkisin puolityhmiä riimejä töistä, öistä ja myymälöistä.

Sitten on vielä se laulun sanoma. Miksi laulaa tosiasioista? Useat meistä ei haluu kuolla tänä yönä. Yhtälailla kukaan ei halua pakastimensa rikkoutuvan tai hampaidensa putoavan. Joo-o, kesällä katu saattaa olla kuuma, kun juo liian paljon, on kankkunen ja muita ilmiselvyyksiä.

Hyviä sanoituksia saa oivaltaa joskus useammin. Kuullunymmärtämistä kiusaavat lyriikat ovat mielestäni parhaimpia ja toki taiteilijoille on annettava vapaus kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Leskisen Paulikin kirjoitti taannoin samaan kappaleeseen kolmet eri sanat, kai pitkästyttyään, kuinkas muuten. Einarin polkupyörästä, Tarzanin kalsareista ja Napoleonin moposta löytyy sanaleikkiä, jota en usko Jaren edes ymmärtävän.

Toivoisinkin nykykuuntelijan vaativan enemmän artisteilta. Siihen asti siirryn radioaalloilla joko Robinhoodin (91.5 MHz) tai Zoomin (99.0 MHz) taajuuksille etsimään uusia maailmoja rakastettavaksi.

-Timmy

[lomankaipuuta liotellessa]

Musaa pallon laidoilta

Maailmalla tapaa erilaisia ihmisiä rikkaasta köyhään ja hipistä snobiin aina merkillisimpiä ihmetyksiä myöden. Parhaat ovat usein muita reissareita ympäri palloa.

Samankaltainen ajatusmaailma, maailmankatsomus ja kokemus muista kulttuureista yhdistää ja lähentää eripuolelta palloa karanneita sieluja kuin kynttilä koita. Yhteisiä asioita löytyy kummallisista yhteyksistä. Ranskalainen tilailee armeijaylijäämää Varustelekasta, Ukrainalainen rakastaa kanssani Regina Spektoria ja Japanilainen saunoo.

Yhteinen ajatuksenkulku seuraa samaa polkua pitkin uuden ja vielä toistaiseksi tuntemattoman kaupungin kujia. Huonoimmillaankin tutustutaan hostellin parvekkeella, parhaimmillaan jaetaan yhteisiä uusia kokemuksia ja muistoja. Saunotaan ensimmäistä kertaa, nautitaan päivistä, illoista ja öistä, ja itketään yhdessä pitkäaikaisen haaveen epäonnistumista.

Mielettömistä tapahtumista saa rakkaita muistoja, joita ei videoilla, saati kuvilla voi muille välittää. Uusia ystäviä toivoo näkevänsä vielä joskus elämässään uudestaan muuallakin, kuin facebookin tilapäivityksissä. Nekin vielä yleensä itselle täysin tuntemattomalla kielellä.

Parasta antia kaiken muun äärimmäisen hienon päälle on vaihtaa listoja oman maan musiikin parhaimmistosta. Genrerajoista välittämättä uusi bändituttavuus on aina kotimaan radiosoittolistoilla kuulumatonta tavaraa ja toiselle tärkeä, joten sen on oltava väkisinkin edes osapuilleen viihdyttävää sorttia.

Ostin kotiintuomisiksi kolme levyä ja kasetillisen paikallista musiikkia Ukrainasta. Löysinpä vielä sporapysäkiltä vääntyneen vinyylikiekon jo valmiiksi pullottavaa reppuani täyttämään. Tätä kirjoittaessa en ole vielä päässyt makustelemaan uusia tuttavuuksia, mutta piakkoin Turku jo raikaa kasakkamusiikista.

Lärväkirjan kautta pitää vielä vaihtaa listaa ranskaan ja japaniin, jotta pitkän talven varalle on tuoretta kuuntelemista.

Uutta reisua suunnitellessa siirryn youtuben hämyisille kujille väijymään seuraavan kohteen parhaimmistoa, mikäli en satu saamaan paikallista apua. Siihen asti; Будьмо, Salut ja Kampai!!

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin vain ravintoloissa]

Reissatessa rentoutuu

Kolmas päivä Ukrainassa on vasta aluillaan, mutta retkueemme on jo aika lungisti tottunut elon verkkaiseen tahtiin. Paikallisilla tuntuu olevan kiire milloin minnekin. Autot kulkevat keskustassa lähemmäs sataa ja ihmismassa tungeksii metrossa ja juoksee pitkissä liukuportaissa.

Istumme parhaillaan aamiaisella hostellimme alaoven vieressä olevassa viinibaarissa jo kolmatta tuntia. Aamukahvi vaihtui omeletin jälkeen aamusangriaan ja taustalla soi länsimainen, lähes jokaisesta Turunkin ravintolasta tuttu konemusiikin, puhelaulun ja autotune-äänisen naisartistin yhdistelmästä koottu soittolista.

Eilen illalla viihdyimme rock-klubilla paikallisen coverbändin veistellessä lastuja kuuskymmen- ja seitsemänkymmenluvun parhaimmistosta. Yhtyeen tauotellessa kuulimme muutaman paikallisen ska-biisin ja erään rock-pop-dance-plörinän haitarilla ja viululla höystettynä.

Toisen maailmansodan museon pihamaalla kaikui paikallinen Reijo Taipale, mutta kovinkaan paljon muutoin emme ole lokaalin musakulttuurin kanssa päässeet tekemään tuttavuutta. Illan päätavoitteena onkin päästä kuulemaan periukrainalaista soitantaa, jollei livenä, niin ainakin levyltä. Käytännössähän emme ole lainkaan tietoisia Kiovan lahjoista musiikkitähtitaivaalle, emmehän ole törmänneet vielä ensimmäiseenkään levykauppaan.

Etsinnät jatkuvat 27-asteen helteessä, välittämättä allekirjoittaneen shortsittomuudesta.

Miehet, asemiin!!

-Timmy

[lauantain Chernobyltouria odotellessa]

Siispä rokki soi...

Taas on maisteltu pohjoisen tunturipurojen raikkautta, enkä suinkaan tarkoita mallasta tummansinisestä tölkistä, vaan ehdasti sitä itseään Suomen korkeimman tunturin puroista. Rakkaa on tallattu ja  kivikasaa ylitetty kolmena eri vuorokautena.

Lapin karun luonnon hiljaisuus pysäyttää Turun tohinaan tottuneen. Kun tuulen valitus autiotuvan nurkissa vaimenee, on niin hiljaista, että koskee. Aikansa kuunneltuani totesin silti jukeboksin pyörivän vanhaan tuttuun tapaan.

Pään sisällä vaihtuu biisi edellisen kyllästyttäessä tai jäädessä junnaamaan paikalleen. Tiedättehän sen kappaleen, josta muistaa alun muutamat riimit, mutta se puuttuva linkki säkeistön ja kertosäkeen välillä on nimensä veroinen. Toinen vaihtoehto tilanteelle on usein korvamadoksi jäävä tuttu kertsi, joka lyhyenä toistaa itseään uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja......

Silti koko maastossaoloaikani sisäinen radio jatkoi soittolistojensa pyöritystä. Välillä piti oikein yrittää olla kuuntelematta mitään, mutta laihoin tuloksin.

Minkäpä teet. Musiikki on joskus läsnä  oikein vaivaksi asti. Tälläkin hetkellä kasaan eilisestä samoilla silmillä aloitettua pakettia Laitilan Tehdas-festivaaliin. Ja päässä soi Dropkick Murphys, joka oli pakkorako toverini laulettua kappaletta, jossa voittopokaalia saunotetaan. Lempibiisit auttavat usein huonojen kappaleiden jäädessä soimaan. Kuulemma Smoke on the water on niin tuttu ja turvallinen, jotta sillä lähtee sitkeämpikin liero käytävästä.

Tuleville iltapäivänokosilleni toivon jotain erittäin kevyttä...

-Timmy

[Tätä kirjoitettiin erittäin väsyneenä lavan reunalla tauolla haukotellen.]

Ääniteturisti

Matkustus, tuo elämän aromisuola, joka janottaa hetkittäin raskaan arjen duunaria milloin kavereiden reissukuvina feispuukissa, milloin lehtien matkailutoimittajien maksetuissa mainoksissa. Kaipuu poies on monella suuri. Ruohon on oltava vehreämpää raja-aidan tuolla puolen.

Lomilta palatessa on allekirjoittaneella ollut monasti jo seuraava reisu mietittynä. Joskus jopa maksettuna. Tänä vuonna kohteina on kotimaan huippumatkailua ja vuosikymmen sitten vielä extreme-osastoon kuuluva, joskin nykypäivän mittapuulla tarkasteltuna jo arkisempaa reissaamista lähennyt kahdeksankymmenluvun katastrofiydinvoimala. Julkaisuhetkellä julkaisija kapuaa jo kohti Haltin lakipistettä toivottavasti auringonpaisteessa.

Kumpaisestakaan kohteesta tuskin suoranaisesti löytyy matkamuistoja, kuvia ja olotiloja lukuunottamatta. Kiviä voi kantaa rinkassaan korkealta, mutta tuskin ylimääräinen paino selällä houkuttaa. Saastuneelta alueelta ei ilkeä muassaan mitään tuoda järkisyihin vedoten, vaikka erikoisuudentavoittelun nimissä palanen vanhaa Pripyatia kiinnostaisikin.

Lähikylistä ja -kaupungeista sen sijaan aion kotiintuomisia tonkia. Mikä onkaan autenttisempi matkamuisto, kuin se juuri sillä tietyllä paikalla sävelletty ja kaiverrettu äänituotos. Tallenteita olen raahannut levykaupalla matkoiltani jo aiemminkin. Jotkut ovat hyviä ja toiset keskinkertaisia tuotoksia, mutta varmaa on, ettet kotimaan äänitemyymälästä Dublinin pikkubändin ensilevyä löydä. Portugalilaisen fadomusiikin ystäviä tuskin tunnen ensimmäistäkään, mutta kuultuani keikan Bairro Altossa eräänä maaliskuisena lauantaina sijoitin osan oluisiin varaamistani lanteista solistin tuotantoon.

Mikäli joskus ikävöin takaisin Venezuelaan, riittää silmiensulkemisen saundträkiksi Luis Silvan kappale Ella o el, ja taas tunnen Karibianmeren auringon punoittavalla hipiälläni. Islannin keskimaan tuulten kutsuessa on paikallaan pyöräyttää levylautasella Mugisonia, jonka satuin myös näkemään ilmaiskonsertissa Westfjordseilla. Sloveniasta muistan pienen, mutta sitäkin asiallisemman levykaupan, jonka kaltaisen tahtoisin joskus itse perustaa. Siellä soi Carnaval. Tätä listaa voisi jatkaa pitkään. Tukholman kirpputorilöydöistä siihen yhteen Lissabonilaisen yhtyeen levyyn, jota en ole vieläkään saanut omakseni ankarasta haluamisesta huolimatta.

Uusia löytöjä voi toki tehdä siitä lähikaupastakin. Siis musiikkisellaisesta. Kyllä ne sieltä neuvovat paikallisuudet esiin, jonseivät nimet ole vielä tuttuja. Mielestäni jokaisessa liikkeessä saisi olla yksi Local-nimikkeen alla oleva laatikko juuri näitä varten.

Ostatpa tuliaisesi sitten fillarimatkan päästä tai pallon toiselta puolen, tuet paikallista ääniteteollisuutta ja parhaimmillaan sekä autat pientä aloittelevaa pumppua nousukiitoon, että saat omaan kokoelmaasi helmiä, jotka tuovat kaikki ne ihmisaistein tunnistettavat fiilikset lähelle pelkällä play-napin painalluksella.

-Timmy

[Tämä kirjoitettiin viimeisen työpäivän aikana odottaen seuraavan aamun valkenemista lomaan]

Muotia ja musiikkia

Jokaperjantainen hajatelmani on kokenut jo kaksi karilleajoa. Viikon yleensä parhaalle päivälle määräämäni deadline on ylitetty siis toistamiseen. Toissaviikolla olin niin kiireinen festarijärjestelyjen keskellä, etten ymmärtänyt julkaista lainkaan oikeana päivänä. Viimeviikon makasin kuumeessa sängynpohjalla. Selityksiäkö? Mahdollisesti.

Turtana vällyissä vuoroin hioten ja palellen yritin saada ajatusta kasaan kirjoittamiseen asti. Turhien taistelujen jälkeen Lentsu sai luovutusvoiton. Kuumeen noustessa huomaan älykkyysosamäärän laskevan samaa tahtia. Maallisen tomumajani keskuslämmityksen säätyessä vajaaseen neljäänkymmeneen asteeseen ei kiinteistöautomaation koneisto enää jaksa pyöriä kuin säästöliekillä.

Jopa eräs rakkaimmista harrastuksistani, syöminen, jää valitettavan vähälle. Muista askareista puhumattakaan. Kun nälkä sitten sairauden laannuttua palaa, saapuu mukana moni muukin tahto. Ulos on päästävä, vaikka Bonanzasta olisi vielä katsomattomia tuotantokausia jäljellä ja Silmarillion alkutekijöissään. Ystäviä olisi mukava ta-va-ta, nyt kun alkaa taas nähdä väreissä ja näyttää elävältä. Mikäli olisin täydenkuun aikaan vieraillut kuumeisena lähihuoltoasemalla, olisi pippurisuihkekuorrutus ollut varmaa, vaarnoista ja hopealuodeista puhumattakaan. Peilistä katsoi otus kuin haudasta lomalla.

Yritin tarttua kuulakynään muutamaan otteeseen. Ruutupaperillle sain loihdittua muutaman ristinollan ja otsalta valuvia hikitippoja. Manuaalisen työn unohdettuani yritin hoitaa samaa ajatuksellisesti. Pyörittelin aihealueita mielessäni todeten tovin kuluttua oleva yhtä kykeneväinen ajatustyöhön kuin ujo päästäinen karhunkaatoon. Unta kaaliin ja uutta yritystä seuraavana päivänä.

Valitettavasti herätessäni taas aamukahdeltatoista vointi oli edelleen hutera. Se niistä blogikirjoituksista, niistä ja tuhise.

Jälkeenpäin ajatellen olisi härskillä tavalla mielenkiintoista lukea kuumeisena kirjoitettua tekstiä. Tuskin siitä moni lukija olisi kostunut turhautumishaukotuksia kummempaa, mutta itse olisin voinut löytää uusia ulottuvuuksia sanailuistani. Mukahauskaa tekstiä kun tulee väännettyä välillä ruuvipenkissä asti, jos ei tunnu muutoin asettuvan.

Olen mielenkiinnosta käynyt selailemassa suuria ja tunnettuja blogeja. Useimmat koskevat muotia, osa chilin tai muun marjan kasvatusta, jotkut glamourintäyteistä seiskajulkkiselämää. Omaa kissanhäntää nostaakseni on pakko mainita, jottei niistä kovin lennokasta tekstiä löydy ja vitsiosastokin on enemmän jokapäiväisen kaduntallaajan 'Älä helvetissä, Komisario Palmu!' -tyylistä, kuin tämä aavistuksen kierolla hienovireellä laulava huumorin banjoni.

Kuvia niissä tuntuu olevan tekstiä enemmän ja julkaisutiheys joskus ennemminkin tunteja, kuin päiviä.

Käsittelin itse blogia ja bloggaamista eräässä aiemmassa 'postissani', kuten yleisesti näyttää olevan näissä piireissä tapana mainita. Weblog, nettiloki ei todellakaan näytä kollegoillani olevan kovinkaan kaukana todellisuudesta. Ensin kuvataan aamiaista seitsemällä eri kuvalla. Muutaman tunnin päästä ystävän kanssa maistellaan trendikkäässä ravintolassa lounasta, iltapäivästä kommentoidaan sen erään BB-tyypin asukokonaisuutta ja iltamyöhästä julkistetaan kuvia uusimmasta kenkäostoksesta. Materiaalia siis riittämiin, kuin innokkaimmilla FB:n käyttäjillä.

Tosiasiassa näissä blogeissa keskitytään silti pitkälti aiheeseen. Chiliä kuvataan eri kasvuvaiheissa, kellohameet heilahtelevat kaupungilla ja kenkiä venytetään kostein sukin. Tekstipuoli on toisinaan köyhää, mutta kuvia julkaisuista löytyy kyllin.

Otetaanpa täälläkin siis vaari ajatuksesta ja lopetetaan tämä turhanpäiväinen jaarittelu. Aiheeseen siitä! Musiikki on hienoa! Ostin levykaupan alesta Queens of the stone agen Songs for the deafin. Siinäpä vasta mainio lätty. Ai ai. Pannaanpa oikein kuva tästä kuukauden äänitteestä työmaan ratiossa, niin tulee suuren maailman tuntua.

Jatkossakin aion tyytyä pakinoimaan. Mutta aiheesta.

-Timmy

[Tätäkin kirjoitettiin kipeänä, mutta eri paikasta. Kantapäästä.]

Entä jos sataa tuhatta?

Ah autuutta, Suomen kesää. Viileää ja kosteaa piisaa, verenimijähyönteisistä puhumattakaan. Alkanut festarikausi on saanut kävijät rämpimään liejussa kainaloitaan myöden.

Henkilökohtaisesti en ole vielä ulkoilmatapahtumissa vieraillut, mutta Lärväkirjassa levitettyjen kuvien perusteella on monilta menneet virsut vaihtoon pesukelvottomina. Kuraisten kuvien tunnelmista voi huomata, kuinka Risurockin sunnuntaipäivä on ollut yhtä läskiä ja lotinaa.

Tänään perjantaina alkava Karjurock-festivaali näyttäytyy allekirjoittaneelle erilaisena aiemmin vierailemiini tapahtumiin nähden. Paikalle on saavuttu jo torstaina ja alettu hivuttaa lavarakennelmia pystyyn. Uusi äänentoisto oli ensikäytössä Axl Smithillä Vähätorilla viikko sitten, joten koeponnistus on siitäkin suoritettu onnistuneesti.

Kaukokaapelit on rullattu auki ja valot aseteltu paikoilleen. S-Osiksen vanha mikseri loistaa puhtaana toverin käytettyä liuottimenhuuruisen iltansa sen kimpussa tops-puikkojen keskellä. Omana bäkkärinä, yösijana ja varastona toimivan kuorma-auton takaosaan on levitelty sohvakalustot ja riippumatot. Jääkaappi ja kahvinkeitin on valmiina ja ladattuina. Kaiken pitäisi olla testattuna ja koestettuna ainakin kahdesti.

Portit voidaan siis puolestamme avata. Kebabkioskeilla jo muurikat lämpeävät, huusit tuoksuvat puhtauttaan ja paitamyynnit on pystytetty. Oluthanatkin on jo allekirjoittaneen ja muun Tapahtumaturku-Crew:n puolesta testatut.

Nyt siis vain väkeä sisään ja koko joukolla rukoilua sateenjumala Esteriltä, ettei sataisi sieltä. Kaiken muun olemme jo varmistaneet.

Hyviä festareita! Tulkaa moikkaamaan pikkulavan miksausteltalle!

-Timmy

[tätä kirjoitettiin bäkkärirekan riippumatolla muiden vielä kuorsatessa]

Keikoille esitanssijat?

Keikka. Bändi on harjoitellut viikkoja. Ajanut tunteja. Roudannut. Valmistellut. Odottanut esiintymisvuoroaan. Bäkkärillä on nostettu henkeä. Maljaakin. Showtime! Ja yleisössä kymmenen kaveria.

Tuttua? Liiankin.

Nykyajan keikkakulttuuri on näivettynyttä ja jäyhää. Keikkapaikan lavanvastaista seinustaa kiertää rivi kädet puuhkassa seisoskelevia ihmisiä. Pää saattaa hieman heilua tai jalka naputtaa lattiaa, mutta suurempaan menoon ei tarkkailija taivu. Yksi tai kaksi saattaa keskittyä älypuhelimen valossa omaan tuoppiinsa, joku seurustella väkisin huutaen ja pari seistä lähempänä esiintyjää peukalot pillifarkun taskuissa.

Silti keikan jälkeen tullaan kiittelemään ja taputtelemaan. Helvetin hyvä show ja flow ja go ja lisää tämmöstä, ootte mahtavia jätkiä. Tarjoillaan kylmää kättä ja lämmintä tuoppia.

Kaikki tämä toistuu jokaisella pikkubändillä. Kukaan ei voi aloittaa huipulta. Ja mitä siitäkin tulisi? Jotkut jaksavat vuosikausia, toiset kuukausia. Harva pääsee suureen suosioon massojen syleiltäväksi, saati tienaa sillä elantonsa.

Yleisön tavoittamisen vaikeus liittyy osaltaan myös ravintoloiden kulttuuriin ottaa esiintyjiä lauteilleen. Jos tarjoat vielä tuntemattomampaa yhtyettäsi soittamaan omia kappaleitaan, kieltäydytään joko heti, tai tarjotaan laihaa juomapalkkaa. Mikäli sama porukka saapuu soittamaan niitä iänikuisia AC/BC-, Led Ceppelin- ja Air-o-smith-covereita, pompsahtaa liksa välittömästi useampaan satalappuseen.

Ravintoloitsijoiden salaliittoa? Ei. Yleisön kiinnostuvuuden puutteesta johtuvaa valitettavaa totta.

Kun tuntematon yhtye alkaa soittaa, ei suomalainen uskalla laittaa itseään peliin, oli musiikki kuinka hyvää tahansa, sekun ei ole itselle tuttua. Kertaalleen aiemmin kuultu hyvä kappale laittaa jo jalan väpäjämään ja alkoholin vaikutuksen myötä uskaltautuu jurompikin maalainen tanssilattialle. Mitä enemmän lavan edessä on porukkaa, sitä helpommin sinne muitakin tulee. En kai minä nyt yksin uskalla tuonne heilumaan, kun ei muutkaan, vaikka toki mieli kovasti tekisi, ajattelee kuuntelija.

Keikkasetin alussa kappaleiden on oltava timanttia. Yhtyeen pitää myydä itsensä yleisölle. Muunkin soittolistan on oltava hyvää, mutta alun jälkeen voi uskaltautua hieman kokeellisemmille alueille. Lopussa kiitos seisoo ja juuri ennen sitä kovat rypistykset, jotta yleisölle saadaan pulssi korkealle ja fiilis vähintään yhtä ylös.

Tässä toivoisinkin nyt lukijoitani menemään tulevan kuukauden sisään yhdelle tuntemattoman yhtyeen keikalle ja huutamaan, aplodeeraamaan, viheltämään ynnä tanssimaan sielunsa kyllyydestä kuin lavalla olisi Foo Fighters tai (lisää tähän oma lempiyhtyeesi). Silloin te toimitte esitanssijoina ja saatte huomata, kuinka muut yhtyvät riemuunne, sillä ilman yleisöä, ei ole keikkaakaan.

-Timmy

[Klubin kuukausijulkaisusta seuraavaa seurattavaa etsiessä]

Keikasta keikalle.

Tilaisuus tekee varkain toisen. Keikasta poikii uusia. Huomaamatta nimi kiertää, jos on hoitanut hommansa sovitusti ja hieman päälle.

Kun emme NoPen kanssa 2000-luvun alkupuolella edes osanneet vielä kunnolla soittaa ja se ainoa live-esiintyminen oli haparoiva ja ujo kattaus tuttavan 40-vuotisjuhlissa, sai silloinen rumpalimme yllättävän puhelun.

-"Kalle.
-Möttönen (nimi muutettu) täällä. Kuulin Kepalta, että sulla on bändi.

-(varovainen) Joo-o.
-No kuule kun tuo Peltosen Tauski peruutti ja meitin pitäs saada lauantaiks yhtye soittamaan. Että tuutteko?

-Ööh. Tänäänhän on torstai!
-Juu-u. Meillä on junnufutiksen kauden avajaiset ja tuhannen henkeä tulossa. Saatte siitä liksankin..."

Ja niin oli yhtyeen pari seuraavaa keikkaa sovittu. Soitimme edelleen varovaisesti urheilukentän sadan metrin maaliviivan tuntumassa punaisella mondolla. Järjestysluvullaan toisen keikan tuhatpäinen yleisö sai äänen väpäjämään, mutta soitot soitettiin. Valitettavan vähän niistä näin kymmenen vuoden jälkeen enää muistaa.

Kun soitimme Klubilla Mädärin kanssa toisen keikkamme, pyydettiin meitä Kivestivaaleille jakamaan lavaa Kiveksien, Sydämien ja Quutamon kanssa. Se ylpeydentunne ja into oli bäkkärillä käsin kosketeltavissa.

Toissakesänä hissuttelimme NoPen akustisella setillä ystäväni häissä ja meidät kutsuttiin Karjurock-festareille. Kahtena päivänä pidimme VIP-telttaa käytännössä pystyssä musiikillisin viihdykkein sekä kitarasta, että levylautaselta.

2009 Halloweenkemuihin hankittu mikseri, valopöytä ja pari ledibarrea alkavat päästä eläkkeelle, kun tänä vuonna hoidamme Karjurockin pikkulavan äänentoiston, valot ja miksauksen. Ajan saatossa haalittu alati kasvava kalusto ja kokemus eskaloituvat uudelle tasolle Lokalahdella tänä heinäkuuna. Taidammepa soittaakin 'omalla' lavallamme.

Madhouse lähti kuukausi sitten avoimin mielin esiintymään partiolaisleirille keskelle metsää. Lavan edessä riehui reilusti yli kaksisataa solmukaulaa. Parin viikon päästä heilumme seuraavassa, pohjoismaiden välisessä partiotapahtumassa, jossa yleisömäärä pyörii tuhannen ja kahdentuhannen välimaastossa.

Tyvestä puuhun, maasta se on pienen ponnistettava, eikä lahjahevosen suuhun tai koiraa karvoihin katsominen, sanotaan. Tosia ovat, kaikki tyynni, mutta itse kai nojaisin tähän viimeiseen yhtyetoiminnassa. Parempi katsoa, kuin katua...

-Timmy

[harrastajateatterista elokuvamaailmaan kutsua odotellessa =P ]

Käännösrock?

Iskelmä, tuo kansantaiteen kevyt perimä, joka kuitenkin raskaana raastaa rocktyöläisen ja miksei tavan popkuluttajankin korvaa, soi tanssilavoilla ja radioissa. Haitarin, vaihtobasson ja rumpalin kynäotteen säestämänä laulaa reilulla vibratolla pehmyt mies- tahi naisääni kaihoisaa säveltä menetetystä rakkaasta, vastalöydetystä onnesta tai niiden kaipuusta.

Kun Tsingis khanin hetki lyö, lähdetään kolmatta linjaa takaisin Rööperiin tai Kalajoen hiekan kesäkaduille, tietävät kaikki sävelen jo ensitahtien jälkeen. Osa jopa laulaa häpeilemättä sheikki ali hassanin hopeisen kuun tai aikuisen naisen laivat -kappaleiden mukana.

Vaan monipa ei laula alkuperäisen sanoituksen mukaan. Aikuinen akka on alunperin italialainen sävelmä. Samoin alpakkainen kuu. Bad ding taasen versioi neukkukappaletta Parohody (Пароходы). Kaikki ne ovat kuitenkin suomeksi äänneltyinä suurmenestyksiä. Tuskin Bebe Vilperi on heittänyt montakaan keikkaa laulamatta Beatlesin Penny Lanesta versioitua Rödbergetiä.

Olen ystäväni idean pohjalta tässä viikon päivät sulatellut Islantilaisen, aiemmassa tekstissänikin mainitun Sólstafir-yhtyeen, mainiota kappaletta Fjara ja tutkinut analyyttisen kovan silmän kanssa sen tekstityksiä käännöstä tavoitellen. Löysinpä verkon perukoilta jonkun, toivomani mukaan pätevän, islantilaisen kääntäjän tekemän luonnehdinnan sanoitusten merkityksestä englanniksi. Ilman sitä olisin kai hukassa.

Käännösiskelmä on suomen valtaväestölle jo niin tuttu ilmiö, ettei sitä aina saata edes muistaa jonkun suuren ulkomaisen nimen levyttäneen täkäläisissä radioissa soivat renkutukset jo aiemmin. Ja usein paljon parempina. Käännösrock sen sijaan on jäänyt viimeisen puolen vuosisadan aikana käyttämättä. Kovin vähän ainakin olen aiheesta kuullut. Onhan vanhoista äänitteistä sorvattu särökitaroin ja isoin äänivallein nopeatempoisempia ja suurieleisempiä versioita jo maailman sivu, mutta käännöksiin eivät taida muut kuin Eläkeläiset nojata. Enkä sitäkään luonnehtisi rockiksi.

Laulu- ja soitinyhtye Mokoma on urallaan sanoittanut uusiksi kaksi Deathin kappaletta, joista jälkimmäinen löytyy Viides Vuodenaika -EP:ltä. Niissä on säilytetty alkuperäistä ideaa reilulla kädellä, mutta kuitenkin taivuteltu riimit suomalaisen korvalle kelpaavaksi.

Ajatushan on vallan mainio! Mokoma ei olisi mokoma ilman Annalan kotimaista tekstitystä. Lontoon murteella laulettaessa tutut kappaleet menettäisivät sen oman hehkunsa. Toki The Red Rooster toimisi kappaleellisesti, mutta tuskin monikaan huutaisi kertosäkeen mukana keikoilla 'the devils rooster!'

Pallomme on täynnään erinomaisia sävellyksiä. Enkä suinkaan tarkoita suuren veden takana olevaa Yhdysvaltain onnenmaata, vaan kotomaasta käsin katsottuna tuntemattomampia musiikin valtioita.

Kiitos nykypäivän interaktiivisen yhteiskunnan ja youtuben, olen saanut nauttia erinomaisesta rock-musiikista vielä suuren yleisön tietoisuuteen kartoittamattomista maista. Tahtoisikin kuulla erinomaisten suomalaisten sanoittajien, kuten Martikaisen, Hyyrysen, Rahikaisen tai edellä mainitun Annalan, lyyrisiä suorituksia esimerkiksi seuraavista kappaleista:
-Difonia: El Himno (Chile)
-Mundo Cao: Ordena Que Te Ame (Portugali)
-Mucc: Libra (Japani)
-Slot: 2Voiny (Venäjä)

Toistaiseksi saanen tyytyä sulattelemaan ideaa käännösrocklevyn tekemisestä joskus tulevaisuudessa ja koettaa saattaa Fjaran suomennoksen julkaisukelpoiseen kuntoon. Everlongin käännöstä odotellessa.

-Timmy

[tätä kirjoittaessa valitettavasti soivat päässä juuri nuo aiemmin luetellut iskelmät]

Jännittääkö?

Se tunne, kun vatsassa koit mellastavat, korvia kuumottaa, kieli on kuin santapaperia, kainalot kostuvat ja ääni väpäjää tuntuu olevan monelle vaikea paikka. Jo alakoulusta asti eteemme lasketaan tilanteita, joissa meidän on pakko olla esiintyjinä, eivätkä vanhemmat tai ystävät ole mukana laskostamassa jännittävää tilannetta rypyttömäksi.

Ravintolassa tarjoilijalta tilaaminen ja hammaslääkäriajan soittaminen itse ovat mukulana punastuttavan hankalia. Teini-ikäisenä sitä ollaan jo kuolemattomia ja maailmaa nähneitä sonneja ja daameja, muttei kyetä puhumaan luokalliselle oppilaita, saati kommentoimaan  ensimmäisen kesätyöpaikan kahvihuoneessa vanhempien asentajien juttuja. Edes kysyessä.

Parinkympin jälkeen alkaa toisten ihmisten kanssa yhteiselo olla enemmistölle jo rutiinia. Hississä rupatellaan jo tuntemattomillekin ja sille sievälle kassaneidille uskaltaa hymyillä ja kysellä Juhannuksen suunnitelmista. Ei meitä enää jännitä katsastusasemalla käydessämme itse asiointi, vaan lopputulos.

Musikantin henkinen matka jännityksen kanssa vastaa lapsen kasvua aikuisuuteen. Ensimmäiset omat biisikyhäelmät pitää uskaltaa näyttää kavereille, joiden kanssa bändiä alettiin kasaamaan. Pian tämän jälkeen alkaa itsensä mainostaminen, vaikkei muuta, niin ammattikoulun tupakkipaikalla. Ennenpitkää pitää olla kaikkien katseltavana lavalla samalla esiintyen sekä itsevarmana tilanteen, tapahtuman ja väen hallintaansa ottavana artistina, että nöyränä yleisönpalvelijana.

Siihen iänikuiseen Paranoid-huutoonkin on totuttava. Se kun saa yleisön tuntemaan itsensä yhtä viisaaksi ja vitsikkääksi, kuin kassaneidin sujautellessa sitä ryppyistä avomaankurkkua laserlukulaitteen läpi yhä uudestaan tilannetta sanoilla 'seon varmaan ilmanen' -kommentoivan keski-ikäisen ja -älykkyysosamääräisen kaljuuntuvan taksikuskinkin.

Jännitys on kuitenkin läsnä vasta ennen varsinaista esiintymistä ja allekirjoittaneen keikkamäärällä jo vähenemään päin. Yllättävissä tilanteissa saattaa tulla vielä hermostuttava olo, mutta niitäkin on vain kaksi tilannetta sadasta. Esimerkkinä mainitsisin humalaisen idean pyytää päästä soittamaan eräässä saksalaisessa ravintolassa Geiselwindin pikkukylässä yli kaksisataapäisen yleisön eteen bändin keikkatauolla. Duetoimme ystäväni kanssa harjoittelematta Foo Fightersia, Kings of Leonia ja J Karjalaista. Ja meille hurrattiin. Tai saman toistuessa puolta vuotta myöhemmin Ljubljanalaisessa ulkoilmaravintolassa.

Edes viime perjantain teatteriensi-illassa en kokenut mainittavan erilaisia tuntemuksia ennen alkumusiikin ensitahteja. Sama odottamisen tylsyys vaivasi, kuin keikoillakin, jolloin lähes poikkeuksetta roudaus ja sound check tapahtuvat tunteja ennen varsinaista esiintymistä.

Fiiliksen kuitenkin nosti kattoon täysi katsomo. Mikä onkaan sen mahtavampaa, kuin jakaa samoja tunteita väkijoukon kanssa. Nauraa ja itkeä yhdessä. Ja kun parituntinen on saatettu päätökseen on molemmilla osapuolilla hyvä olla. Artisti on antanut kaikkensa ja yleisö on sen ottanut lämmöllä vastaan. Elämyksiä varten näitä tehdään ja jännityksestä, oli se sitten kuinka pieni tahansa, tietää panostavansa kaikkensa maksavan yleisön edessä.

-Timmy

[tätä kirjoitettiin illan esitystä odotellessa]

Ennakkoluulotauti

Tässä kohta viikon päivät naamalleni putoamisen jälkeen silmänalus mustana, puolet silmälumpiosta (niinhän se meni?) verenpunaisena ja silmäkulma tikattuna kulkeneena joudun toteamaan, että ruhjeettomat saavat parempaa palvelua! Kaupan hennot kesäkassat, kaikennähneet kioskin myyjät, pikaruokalan karvaiset sedät ja jopa se puolituttu huoltoaseman täti olivat vaitonaisia piestynnäköisen habitukseni kohdatessaan.

Laskin leikkiä, kuten aina, mikäli tilanteeseen vain huumoria mahtui. Hymyilin, tervehdin ja kiitin, niinkuin tähänkin asti. Silti ei uskallettu katsoa silmiin. Tai no. Silmään. Välteltiin aihetta. Kaikkialla muualla, paitsi levykaupassa.

Paikallisessa äänitemyymälässä asiointi  sujui täysin tavallisesti. Marssin sisään, maleksin hyllyillä heräteostoksia etsien, pyysin asiakaspalvelijalta neuvoa erään pitkäsoiton paikallistamisessa, sain hakemani, maksoin, kiitin ja poistuin hymyillen uusia ääniaarteita kainalossani. Ilmeisesti laajan kirjon musiikin spektristä omaavalla kaupalla käy muutoinkin jos jonkinnäköistä asiakasta ja totta puhuakseni ovathan nuo levyillä esiintyvät artistitkin usein peruskuluttajasta ulkoisesti poikkeavia.

Edes lauantain keikalla ei allekirjoittanut saanut sen pidempiä katseita yli kaksisataapäiseltä yleisöltä kuin yleensäkään. Madhouse esiintyi ja yleisö kuunteli, hyppi, sekä riemuitsi. Erilaisen keikasta teki sekä sijainti, että vastaan ottava osapuoli.

Metelöimme Sauvossa keskellä metsää olevan leirikeskuksen pihalla. Telttakatoksen alle oli kasattu kotoisasti trukkilavoista estradi, ja yleisö velloi kosketusetäisyydellä. Äkkiarviolta kahdensadan neliön teltassa luulisi kaikuvan tyhjyyttään Johtoportaan asellessa paikalle, mutta vielä mitä! Tunkua oli kuin Hannikaisen ovella lauantaiaamusta. Paitsi että kaikki olivat selvin päin. Olimmehan partioleirillä.

Kovin vähän tiesimme tulevasta, kun kitaristin kanssa aamusta noudimme pakua lainaan. Ruosteenraiskaamaan kulkineeseen tavaroita lastatessaan loppuyhtye tuskin aavisti illan fiiliksiä. Allekirjoittaneella riitti kiirusta aamusta asti ensin teatterilla ja sen jälkeen miksauskeikalla, josta irtauduin tovin ennen iltayhtätoista.

Yllätyksekseni perillä ei harjoiteltu solmuja tahi halstrattu omatekoisilla onkivehkeillä pyydettyjä säynäviä, vaan pirskeet olivat ylimmillään ja koko bilekansa yhtä hymyä.
Ennen puoliltaöin alkavaa keikkaamme nautimme salaa auton sikaosaston bäkkärillä maltaiset ja toivoimme, ettemme pilaisi DJ:n villitsemän väen mieltä metelöinnillämme.

Yleisöstä lähti lopulta lähes enemmän äänisaastetta, kuin yhtyeestä. Yhdessä hypittiin ja huudettiin. Saatiinpa pikku pittikin etualalle. Encorea emme keikalle lähtiessämme ajatelleet tarvitsevamme, mutta toisin kävi. Yleisön reaktioista päätellen lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla Negative tai Atreyu.

Se niistä ennakkoluuloista.

-Timmy

[tämän kirjoittaja on aina valmis yhtä loistokkaisiin keikkoihin]

Ps. Tänään on muuten ensi-ilta!
www.liedonkesateatteri.com

Leffasävellykset

Keitä ovat nykyaikamme suuret säveltäjät? Robinin Goofy-Backflipin tekijät? Thrillexit? Lady Gogot? En suoranaisesti ilkeäisi verrata Petri Nyströmiä Sibeliukseen. Onhan meillä toki Dave Grohlit ja Bonot ja sensellaiset, mutteivät ne oikein sovi samaan pöytään Beethovenin ja Mozartin kanssa.

Jos Chopin, Schumann ja Bach ovat sitä parhainta ranskan ylänköjen viintä, haisee Janne Härmeessä, Taukki Peltosessa ja Yök-yhtyeessä eltaantunut piimä.

Entisajan säveltäjien rinnalle nostaisin Danny Elfmanin, Hans Zimmerin ja John Williamsin. Ai keitä he ovat? Sanooko mitään Mission Impossible, Pirates of the Caribbean tai Star Wars? Nämä mahtavat ja mahtipontiset tunnarit siivittävät tunnelmia koko elokuvan ajan tapahtumien taustalla.

Mitä olisikaan The Rockin suihkuhuoneammuskelu ilman sitä silmiä vetistävää torvisektiota? Tai Gladiaattorin henkiinjäämiskamppailut ilman pulssin kohottavaa rumpujen jytkettä? Nigthmare Before Christmas ilman Danny Elfmania? No way! Tappajahain hampaat tuntuvat pohkeessa ja Sithin kuristus kaulalla juuri sen tietyn musiikin kohottaessa pulssia.

Elokuvamusiikilla luodaan lähes yhtä suuria tunteita, kuin itse elokuvalla. Jo edelläkin mainitun The Rockin seitsenminuuttisen tunnarin kuunnellessaan näkee sielunsa silmin koko leffan juonenkäänteet alusta mahtipontiseen kliimaksiin asti. Siinä missä dialogi tekee näyttelijöistä katsojalle inhimillisiä ja koskettavia tai tunteettomia tappajia, pohjustaa taustamusiikki mielikuvaa huomaamattakin.

Ohjaaja kelpuuttaa lavastajan kuvauspaikalle hoitamat puitteet, kuvaajan kameranliikkeet, valaisijan heijastuspinnat, maskeeraajan ripsirasvat, evästäjän makkarasämpylät, äänitarkkailijan kuulokkeet ja hela hoidon, mutta musiikki harvemmin soi kuvaustilanteessa.

Säveltäjä taasen pyörittää sulkakynäänsä nuottiviivastolla saamansa käsiksen perusteella. Hakee tuntoja ja ajatusmaailmoja sointukulkujen kautta. Sukeltaa ja polskii ääniaalloissa roiskien musiikkia maisemaan. Verkot nuottimereen, yöksi pohtimaan sävelen kuljettaman purren haluttua kulkusuuntaa ja aamusta saalis kannelle.

Kun sitten koko paketti kursitaan viimeisessä leikkauksessa kasaan, käy julki se, mitä ohjaaja ja säveltäjä ovat yhdessä saaneet aikaan. Joskus se on elämää suurempaa taidetta. Ja joskus taidetta suurempaa elämää.

-Timmy

[tämän kirjoittaja osaa ulkoa kappaleita Nightmare Before Christmas-teoksesta]

Putkiradioamatööri

Sain toissaviikonloppuna hyppysiini kuusikymmenluvun taitteesta olevan putkiradion. Ensimmäiseltä omistajaltaan perua oleva laite on ulkopinnaltaan lähes priimakunnossa ja löytyypä päälikannen alta ehta vinyylisoitinkin. Ja vielä tuplaneulalla!

Kapine koristaa nyt olohuonettani kunniapaikalla. Sillä, millä kuka tahansa muu säilyttäisi nykypäivänä näköradiotaan.

Radion luonne on muuttunut huimasti sen jälkeen, kun tämä nykyjään minun Philipsini on valmistettu. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Yleisradion toimesta paria vuotta aiemmin, 1957, ja reilussa kymmenessä vuodessa oli liikkuvaa kuvaa vastaanottava koje lähes jokaisessa suomalaiskodissa. Sen eteen keräännyttiin ykköset päällä kuin alttarille tuijottamaan tätä etäkatselun ihmettä. Silloin istuivat perheen vanhemmat sohvilla ja lapset lattialla laatikon edessä. Ei syöty, juotu, saati puhuttu.

Muutama tunti illassa tuli mustavalkoista ohjelmaa kahdelta kanavalta. Kaukosäätimenä toimi pikku Virpi, joka käänsi vastaanottimen päälle alkuillasta ja sulki sen uutislähetyksen jälkeen.

Ennen näitä liikkuvan kuvan ihmelaatikoita kuunneltiin radiosta tarpeelliset uutiset, mahdolliset tärkeät tiedotteet, sekä musiikki. Olkoon se sitten virttä, iskelmää tai klassista, se kuunneltiin keskittymällä ja hiljaa. Joskus pyhälauantaisin saattoi isäntäväki innostua tanssimaan pakanallisesti musiikin tahtiin, mutta tätä tapahtui vain syrjäisemmillä seuduilla, jonne ei jumalan kaikennäkevä silmä katsonut.

Radioni kannen alla oli radioluvan maksusta kertovat tositteet vuosilta 1959 - 1963. Lapuissa kerrottiin säännöistä, jonka mukaan radion siirtämisestä toiseen osoitteeseen olisi ilmoitettava posti- ja lennätinhallitukselle kirjallisesti. Yhdellä radioluvalla saisi pitää maksajan hallinnoimassa kiinteistössä yhtä vastaanotinta. Ja mikäli ääniaalloilta sattuisi kuulemaan arveluttavaa tai maanpuolustuksen vaarantavaa salaiseksi tarkoitettua tietoa, ei sitä saisi missään tapauksessa kirjoittaa muistiin tai kertoa eteenpäin.

Nykyisen kertakäyttöyhteiskunnan elättiä tämänkaltaiset tiedot hymyilyttävät. Montako radiovastaanotinta esimerkiksi parilla kympillä saisi halpahallista? Ja että vinyylilevykin kuunneltiin useasti alusta loppuun, puoli kerrallaan. Kerrataanpa vielä nykyaikaan sopimattomia asioita yltä:
-Yli 50-vuotta vanha laite!
-Vain yksi televisio asunnossa!
-Vain kaksi kanavaa!!
-Ei kaukosäädintä?
-Radiolupa?
-Ei saa kirjoittaa kuulemaansa muistiin!?! Kirjoittaa!

Tämänhetkisessä maailmassa, jossa musiikistakin on tullut kertakäyttötavaraa kännyköiden soittoääninä ja hetken radion soittolistalla pyörivinä taustameteleinä aion vaalia tätä kaunista puista reliikkiä viime vuosisadan puolivaiheilta ylpeydellä ja esitellä sitä isällisellä rakkaudella kaikille, jotka asiasta ovat kiinnostuneita.

-Timmy

[tämän kirjoituksen taustamusiikiksi sopii Louis Armstrongin kappale A Kiss To Build A Dream On]

Bloggari?

Mikä on bloggaaja? Paremminkin, kuka on bloggaaja? Tai kuka hän tahtoisi itsensä olevan?

Lähdetäänpä alusta. Wikipeedian mukaan "Sana blogi on lainasana englannin kielisestä sanasta blog, joka on typistymä sanasta weblog." Siis nettiloki?

Lokikirjaahan pidetään kauppa- ja sotalaivoissa pakollisena päiväkirjana, johon on jo vuosisatoja merkkailtu sijaintia, suuntimaa ja miehistön jäseniä jonkun luettavaksi esimerkiksi jäävuoreen ajaessa. Huviveneiden loki on pääpiirteittäin samanmoinen, mutta siihen yleensä raapustellaan lisäksi matkalla sattuneita erittäin tärkeitä tapahtumia, kuten Marjatan löytämä sienisato tai pikku Jonnen saama auringonpistos-ripuli-nokkosihottuma.

Tuo kirjanen vastaa arjen päiväkirjaa. Tämäkö on siis minun ajatukseni Nuotin Vieressä -blogista? Henkilökohtainen päiväkirjako?

Varmasti lukijoita kiinnostaisi kuulla peräpukamieni voinnista tai siitä, kuinka se Esko taas työmaalla etuili kahvijonossa ja vei viimeisen maksamakkarasämpylän, vaikkei siitä edes niin kovin pidä, kuin graavilohileivästä, että varmasti ihan minun kiusakseni ja ja ja...... Aivan.

Sanoisin, että yhtäläisyyksiä lokikirjaan löytyy vain laivaston käyttämästä jätelokista, sillä tämä on se paikka, jonne tyhjään henkistä septitankkiani.

Jos perusbloggaaja kirjaa ylös elämänsä tapahtumia, keskityn itse enemmän niihin asioihin, joita ei tosielämässä tapahdu, mutta jotka ylivilkas mielikuvitukseni elvyttää ajatusten tunkiolta henkiin.

Osin asiatekstiä, mikäli sitä alkuunkaan sivulta löytyy, vääristellen ja liioitellen kirjoittaessani sanoisin näiden turhanpäiväisten jorinoiden lähentelevän ennemminkin pakinoita. Päiväkirjamaiseen tyyliin en näe itseäni tänne purkamassa, mutta mielivaltaisesti keksittyä tutkittua faktaa saan kirjoitettua vaikka silmät selkään sidottuina.

Miksi sitten teen tätä? Miksi tuhlaan aikaani kahdentuhannen merkin tekstiin, jonka tähdellisen sanoman saisi tiivistettyä virkkeesen - pariin? Samasta syystä, kuin sinä, armahin lukija, tätä selaat. Koska sinulla ei ole mitään parempaakaan tekemistä.

-Timmy

[tämä kirjoitettiin erittäin tylsistyneessä mielentilassa]

Muusikoiden ilveilystä...

Oletteko panneet merkille soittajien ilveilyn livetilanteissa? Kun kitaristi kääntää soolon päälle ja antaa tunteen viedä? Tai kun rumpali tuplaa kompin ja kaataa siihen päälle aimo kerroksen filliä?

Johtuuko naamanvääntö niin uskomattomasta keskittymisestä, ettei ihmisaivo enää kykene jännittämään kasvojen lihaksia, jolloin naama valuu väkisin rinnuksille? Vai onko se sittenkin opeteltu maneeri? Koska tämäkin huippukitaristi rullasi pärstänsä aina sooloissa rusetille, tahdon minäkin ajaa samaa asiaa saamalla kasvohalvauksen aina ajankohtaisin väliajoin keikan aikana.

Väärin. Kasvot vaan unohtuvat vapaalle.

Ihmisotuksen keskittymiskyky riittää yleensä vain muutamaan asiaan simultaanisti. Kun ajaa partaa ja kuorii sipulia samanaikaisesti on hyvin vaikeaa seurata viittomakielistä paneelikeskustelua. Multitaskaus onnistuu vain keskinkertaista ajatusta vaativissa toimissa. Pureksiminen, lehdenluku ja lusikan pyörittäminen kahvikupissa samanikaisesti naapuripöydän juoruja kuunnellen on mahdollista vähäisellä harjoittelulla.

Kun nykyihminen pukeutuu talveen farmarihousuin ja nahkatakein unohtaen eläintentaljat ja villahousut naftaliiniin, voidaan todeta ajattelumallin olevan kohtuullisen ulkonäköpainotteinen energiansäästön ja mukavuuden kustannuksella. Sama ajatus toimii kasvoissa.

Tekohymyllä tarjoillaan, myydään, otetaan vastaan ja annetaan päivästä ja ammatista toiseen. Kun sitten odotat pysäkillä bussia ja mieleesi muistuu se kappale, jonka kuulit joskus viime vuosituhannen loppuvaiheilla ystäväsi kannettavasta CD-soittimesta, eivät kasvosi enää jaksa pitää yllä sitä haluttua naamaria, vaan vääntyvät tahtomattakin sumuiseen ilmeeseen ajatuksen harhaillessa muiston pitkospuilla. Siinä tekohymyn käyttämä energia suunnataan enemmän ponnistuksia vieviin prosesseihin.

Bussipysäkit, stop-merkein varustetut risteykset, huoltoasemien ikkunapöydät ja kassajonot ovat täynnä toinen toistaan ilmeikkäämpiä ihmisiä. Nämä kasvot ovat aitoja. Väkisin vääntämällä taivutettujen missihymyjen kavalkadia saamme nähdä jokapäiväisen polkumme varrella aamusta iltaan. Kasvojen todellisen luonteen huomaa edellämainituissa tilanteissa. Aitoa hymyä ei pidä silti väheksyä. Sen hienompaan harvemmin ihmisnaamio kykenee.

Ensikerralla siis kun näette bassosooloonsa uppoutuneen nelikielitaiturin, voitte lyödä itsenne kanssa vetoa siitä, ettei kyseinen pelimanni ole liian vaikeaa osaa itselleen livetilanteeseen ottanut, vaan hyvin harjoitellun soolon lomassa soittoniekka miettii seuraavan päivän kauppalistaa ja unohti kasvojensa vaihteen vapaalle.

-Timmy

[näitä tieteellisiä faktoja keksiessä tuijoteltiin kaukaisuuteen roimasti]

Maanantaikeikka

(Julkaistu 11.4.2012)

18:25 Sateisen maanantain iltana istun hybridibussin keskivaiheilla ja tuijotan ohiviistävää harmautta. Nuoriso keskustelee vilkkaasti äskeisistä jalkapallotreeneistään, pitkän päivän painaneet duunarit matkaavat koteihinsa ja muutama eläkeläinen tuijottaa kauhuissaan kanssani samalta pysäkiltä noussutta vanhan liiton punkkaria.

Allekirjoittanut on viettänyt ansaitsemaansa vapaapäivää kiireisen DJ- ja rockkeikkojen, teatterin ja roudauksen täyttämän viikonlopun jälkimainingeissa. Toveri J odottanee jo pöydässä pitkä huurteinen hyppysissään. Kohta Rock'n Wings-ravintolan oven saranat narahtavat.

19:40 Yliopistonkadulla on hiljaista. Muutama kiireinen harppoo lätäköitä väistellen. Me käyskentelemme ystäväni kanssa äskeisestä ateriasta kylläisenä, naureskellen milloin millekin matkalla kohti Klubia. Sade on lakannut hiljan ja ilma on niin raikas, kuin se nyt Turun kokoisen pitäjän ytimessä voi olla.

20:00 Hexvessel- nimellä lyöty oktetti kapuaa lavalle sankan savuverhon lomitse ja alkaa rauhallisen soittonsa akustisen 12-kielisen tahdeilla. Laulajan säyseä tulkinta keinuttaa kehdon omaisesti kohti syvien järvien ja tummien laaksojen mielikuvamaata, jonka kedoilla yksisarvinen on pikemminkin sääntö, kuin poikkeus. Toki itse en aivan täysin ymmärrä moisen otuksen ihmeellisyyttä. Onhan sekin vain lopulta hevonen, joka on toisesta päästä terävä.

21:30 Islantilaiset Sólstafir-karvanaamat aloittavat debyyttilevynsä ensisoinnuilla ja Klubilla tunnelma tiivistyy. Melodioita sumujen saarelta, välissä kliseisesti huikka Jack Danielsia kiertueen viimeisen Suomen keikan kunniaksi ja lisää räimettä tuplabasariin. Kun solisti laulaa islanniksi sielunsa riutumisesta, saattaa sen tällä kertaa todella aistia äänenvärissä ja hoikassa olemuksessa. Yleensä meikattujen rockkukkojen hoilatessa vastaavista aiheista jäävät moiset vuodatukset vain sananhelinäksi nahkabyysien ja wifebeatereiden venyessä ja paukkuessa.

22:45 Keikka loppuu hyvissä ajoin ennen iltayhtätoista. Koska seuraavana päivänä joudun leipätyöni ääreen vasta reilusti puolen päivän jälkeen, suuntaamme vielä Lehmään yksille sulattelemaan äskeistä settiä. Miellyttävässä atmosfäärissä sitä viihtyisi pidempäänkin, mutta ystäväni on aika rientää.

23:15 Hodarin jälkeen bussilla himaan ja tyytyväisenä erittäin hyvästä maanantaista pehkuihin.

Eräs toinen ystäväni, töistä palattuaan, vietti maanantai-illan tylsistyneenä sohvalla, väijyen ruudusta jotain kiinnostavaa. Illan mittaan sitä ei löytynyt. Kuitenkaan hän ei petiin päässyt ennen puolta yötä. Taas yksi paska maanantai.

-Timmy

[elämä on valintoja, maanantaikin on yksi niistä]