Yritin alkuviikosta kirjoittaa puolivakavasta aiheesta mukahauskaa sanaleikkiä, tuloksena omaa tapaani väkisinmakaamista muistuttava sana sanan perässä -tuotos. Aihealue pyöri laajalla skaalalla periytyvissä arvoissa ja lahjoissa, asioissa, joissa en ole minkäänlainen tuntija. Faktani olivat keksittyjä ja mutu-ajatuksia, joilla aliarvioin lukijaa vain oman mielipiteeni julkituomiseksi. Sellaisen, joka saattaa olla parempi pitää ihan itsellään.
Näitä tavuja dekryptaava varmasti nyt miettii, mistä oikein oli kyse. Äärioikeistolaista tai rasistia en myönnä itsestäni saavan kuvatun, vaikka lajismia välillä harrastankin. Misantropiankin olen yrittänyt haihduttaa, vaikka sitä joskus podenkin ja filantropiaa lisätä. Mytomaniaa harrastan joskus lievästi, mutta vain tilaisuuden sitä vaatiessa, koska kyllä kunnon tarina aina täyden toden voittaa.
Olen yrittänyt pysyä ylinnä kuvatussa aihealueessa, siinä suurimmilta osin onnistuen. Edellämainittu juttu olisi viistänyt sitä ohuelti, muttei laisinkaan tarpeeksi. Läheltä piti, ettei liki liipannut.
Mietiskelin erästä näkemääni nuorta naisihmistä, joka myi vartalonsa. Hän tälläytyy numeroa liian pieniin asusteisiin ja esiintyy milloin missäkin tarjoillen tilaajan esillepanemaa krääsää kuolaavalle miesjoukolle. Vieraillessani eräässä työkalu-, varaosa- ja oheistuotemyymälässä viime viikolla, oli kyseinen naisen esinellistämistä edistävä yksilö ovenpielessä tarjoamassa firman kynää ja arvontalipuketta.
En tiennyt, pitikö tuntea sääliä, vai ylpeyttä tästä itse itsensä työllistäneestä kuoresta. Tällaista tavan tehdastyöläistä kun aina hieman kadehduttaa henkilöt, jotka tulevat toimeen omasta luovuudestaan ja taidostaan. Eräs ystäväni värjää päätyökseen ihmisten nahkaa tai kynäruiskii materiaa. Toinen tekee laulukeikkaa ja levyä. Kolmas rakentaa taloja.
Tiedän, ettei yksikään heistä ole päässyt tilanteeseensa, ilman tarvittavaa ammattitaitoa tai ankaraa harjoitusta. He ovat paikkansa lunastaneet ja olen ylpeä heistä.
Katsellessani eilen Fear Factoryn livekeikkaa Tampereella, voin suoraan sydämestä todeta, että tiedän pelkästään Turusta monia parempia yhtyeitä ja live-esiintyjiä. Solisti kyllä huusi, kuten asiaan kuuluu, mutta puhdas laulu oli kuin blogini otsikko. Rumpalilla oli komea konttori, josta hän käytti noin 60%. Tylsää ja tasapaksua. Ihmettelen vain, miten miehet ovat päässeet rundaamaan Devin Townsend Projectin kanssa. Toki jos Iso D ajattelee asian niin, että kun eka bändi kuulostaa kuralta, on oma sitäkin parempi. Ja se myös oli.
Aasinsillasta toiseen, luin hiljattain haastattelua eräästä tuottajasta, joka toi julki asian, jonka kaikki pikkubändien jäsenet jo tietävät. Uusien bändien on vaikea saada ääntänsä kuuluviin. Ei ole foorumeita. Valivali, itku, vali, vali.
No, sisäistäkää juttu, niin tiedätte...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin sekalaisten tunteiden vallassa]
Näitä tavuja dekryptaava varmasti nyt miettii, mistä oikein oli kyse. Äärioikeistolaista tai rasistia en myönnä itsestäni saavan kuvatun, vaikka lajismia välillä harrastankin. Misantropiankin olen yrittänyt haihduttaa, vaikka sitä joskus podenkin ja filantropiaa lisätä. Mytomaniaa harrastan joskus lievästi, mutta vain tilaisuuden sitä vaatiessa, koska kyllä kunnon tarina aina täyden toden voittaa.
Olen yrittänyt pysyä ylinnä kuvatussa aihealueessa, siinä suurimmilta osin onnistuen. Edellämainittu juttu olisi viistänyt sitä ohuelti, muttei laisinkaan tarpeeksi. Läheltä piti, ettei liki liipannut.
Mietiskelin erästä näkemääni nuorta naisihmistä, joka myi vartalonsa. Hän tälläytyy numeroa liian pieniin asusteisiin ja esiintyy milloin missäkin tarjoillen tilaajan esillepanemaa krääsää kuolaavalle miesjoukolle. Vieraillessani eräässä työkalu-, varaosa- ja oheistuotemyymälässä viime viikolla, oli kyseinen naisen esinellistämistä edistävä yksilö ovenpielessä tarjoamassa firman kynää ja arvontalipuketta.
En tiennyt, pitikö tuntea sääliä, vai ylpeyttä tästä itse itsensä työllistäneestä kuoresta. Tällaista tavan tehdastyöläistä kun aina hieman kadehduttaa henkilöt, jotka tulevat toimeen omasta luovuudestaan ja taidostaan. Eräs ystäväni värjää päätyökseen ihmisten nahkaa tai kynäruiskii materiaa. Toinen tekee laulukeikkaa ja levyä. Kolmas rakentaa taloja.
Tiedän, ettei yksikään heistä ole päässyt tilanteeseensa, ilman tarvittavaa ammattitaitoa tai ankaraa harjoitusta. He ovat paikkansa lunastaneet ja olen ylpeä heistä.
Katsellessani eilen Fear Factoryn livekeikkaa Tampereella, voin suoraan sydämestä todeta, että tiedän pelkästään Turusta monia parempia yhtyeitä ja live-esiintyjiä. Solisti kyllä huusi, kuten asiaan kuuluu, mutta puhdas laulu oli kuin blogini otsikko. Rumpalilla oli komea konttori, josta hän käytti noin 60%. Tylsää ja tasapaksua. Ihmettelen vain, miten miehet ovat päässeet rundaamaan Devin Townsend Projectin kanssa. Toki jos Iso D ajattelee asian niin, että kun eka bändi kuulostaa kuralta, on oma sitäkin parempi. Ja se myös oli.
Aasinsillasta toiseen, luin hiljattain haastattelua eräästä tuottajasta, joka toi julki asian, jonka kaikki pikkubändien jäsenet jo tietävät. Uusien bändien on vaikea saada ääntänsä kuuluviin. Ei ole foorumeita. Valivali, itku, vali, vali.
No, sisäistäkää juttu, niin tiedätte...
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin sekalaisten tunteiden vallassa]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti