Muistan kuunnelleeni lapsuudessani hyvinkin vaihtelevaa musiikkia. Ala-asteen alkuaikoina isälläni oli vanhassa Rekordissa aina c-kasetti, josta vaadin soimaan jommankumman puolen. Ensimmäisellä oli Blue Öyster Cultin itseäni kolmisen vuotta iäkkäämpi Fire Of Unknown Origin, toisella Eppujen Kahdeksas Ihme. Muu kuunneltava ei pikkuherralle maittanut.
Paitsi se mixtape, jonka oli tällä hetkellä itselleni tuntematon naisihminen allekirjoittanutta varten väsännyt Hausmyllyineen, Alice Coopereineen päivineen kaikilla ajankohtaisilla kappaleilla. Mr Cooperin Myrkky oli Manserockin ja BÖC:n ohella parasta, mitä tiesin.
Muutamaa vuotta myöhemmin kantautui jostain käsiini Ressu Redfordin ja Anna Hanskin vinyylit, lienevät äitini laatikosta, ja eksyin sivuraiteelle. Mummoltani sain älpeesoittimen, jossa oli myös radiovastaanotin ja kasettipesä. Aikani yllämainittuja finnshitsejä ja Kiss FM:ää pyöriteltyäni aloin turtua, mutta onneksi ystäväni pelasti isoveljensä kasettien kanssa. Blur, Aerosmith ja Crash Test Dummies ohjasivat vesaa taas oikeaan suuntaan.
Yhdeksänkymmentäluvulta tutut äänitekerhot lähettivät aina kerran kuussa levyn kotiin, mikäli sitä ei erikseen postilapulla peruttu. Eräänä iltapäivänä avasin isäni moisen ja ihmettelin erikoista levynkantta. Olin tottuneesti jo raaputellut neulaa Zz Topin, Rainbown ja Dire Straitsin vinyyliurilla, mutta tämä vihreällä kaakelitaustalla oleva käärmeeseen kääritty tikari pääkalloineen, lepakonsiipineen päivineen oli jotain muuta. Takakannessa yhtyeen jäsenet irvistelivät pakkopaitoihin kiedottuina ja sex, drugs & rock 'n roll haisi.
Mötley Crüen Dr Feelgood alkoi ambulanssin, autokolarin ja sydämensykkeen tahdilla, joka sai sianlihalle. Niskakarvojen hangatessa kaulusta sai vanha kovaäänispari kyytiä varsinaisen levyn alkaessa. Kasetille taltioitu pitkäsoitto raikui Rymättylän metsässä Walkmanin ja pikkuruisten kaiuttimien siivittämänä sinä kesäleirinä. Asia, josta telttanaaputit eivät välttämättä olleet kanssani yhtä innoissaan.
Yläasteella tutustuin Limp Bizkitiin, Korniin, System Of A Downiin ja Deftonesiin. Kylän ensimmäisen ämpeekolmesoittimen omistajana kuuntelin musiikkia joka paikassa. Kovin paljoa ei ole noista ajoista muuttunut. Lataus ja osto ovat helpottuneet, mutta vanhat herkut soivat silti suhteellisen ahkerasti autossa ja kotona.
Ensimmäisen kunnon levyn sain sedältäni joululahjaksi. En ymmärtänyt sitä pyytää, mutta tiedostan sen tarpeellisuuden ja osaan arvostaa lahjaa nykypäivänä suuresti. Metallican Load on harjoiteltu rumpujen kanssa ala-asteella läpikotaisin. Reload myös. Puristit sanovat niitä kantrilevyiksi. Ainoaa oikeaa on Kill 'Em All ja Ride The Lightning, tiemmä. Rakastin Black-albumin jälkeisiä lättyjä, enkä käsittänyt alkupään tuotannon hypetystä. Enkä käsitä edelleenkään.
Siitä syystä ehkä aidointa ja parasta Deftonesia minulle on Adrenaline ja Around The Fur, eikä uutukainen No Yo Koi Mikälie, sanovat ystäväni ja kriitikot mitä hyvänsä.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin muistin pinnistyksestä punoittaen]
Ps. Marraskuu vetelee jo kovin kohti kristillistä kinkkujuhlaa, eikä kuukauden äänitteestä ole kirjoitettu tavuakaan. No nyt on! Mötley Crüe ja Dr Feelgood on kuuntelemisen arvoinen lätty. Ainakin Kickstart my heart on radiovastaanottimien äärellä päivystäville tuttu. Imaiskaa muutkin styget tietouteenne! (löytynee myös bändipiireissä Saatanaksi kutsutusta Spotifysta)
Paitsi se mixtape, jonka oli tällä hetkellä itselleni tuntematon naisihminen allekirjoittanutta varten väsännyt Hausmyllyineen, Alice Coopereineen päivineen kaikilla ajankohtaisilla kappaleilla. Mr Cooperin Myrkky oli Manserockin ja BÖC:n ohella parasta, mitä tiesin.
Muutamaa vuotta myöhemmin kantautui jostain käsiini Ressu Redfordin ja Anna Hanskin vinyylit, lienevät äitini laatikosta, ja eksyin sivuraiteelle. Mummoltani sain älpeesoittimen, jossa oli myös radiovastaanotin ja kasettipesä. Aikani yllämainittuja finnshitsejä ja Kiss FM:ää pyöriteltyäni aloin turtua, mutta onneksi ystäväni pelasti isoveljensä kasettien kanssa. Blur, Aerosmith ja Crash Test Dummies ohjasivat vesaa taas oikeaan suuntaan.
Yhdeksänkymmentäluvulta tutut äänitekerhot lähettivät aina kerran kuussa levyn kotiin, mikäli sitä ei erikseen postilapulla peruttu. Eräänä iltapäivänä avasin isäni moisen ja ihmettelin erikoista levynkantta. Olin tottuneesti jo raaputellut neulaa Zz Topin, Rainbown ja Dire Straitsin vinyyliurilla, mutta tämä vihreällä kaakelitaustalla oleva käärmeeseen kääritty tikari pääkalloineen, lepakonsiipineen päivineen oli jotain muuta. Takakannessa yhtyeen jäsenet irvistelivät pakkopaitoihin kiedottuina ja sex, drugs & rock 'n roll haisi.
Mötley Crüen Dr Feelgood alkoi ambulanssin, autokolarin ja sydämensykkeen tahdilla, joka sai sianlihalle. Niskakarvojen hangatessa kaulusta sai vanha kovaäänispari kyytiä varsinaisen levyn alkaessa. Kasetille taltioitu pitkäsoitto raikui Rymättylän metsässä Walkmanin ja pikkuruisten kaiuttimien siivittämänä sinä kesäleirinä. Asia, josta telttanaaputit eivät välttämättä olleet kanssani yhtä innoissaan.
Yläasteella tutustuin Limp Bizkitiin, Korniin, System Of A Downiin ja Deftonesiin. Kylän ensimmäisen ämpeekolmesoittimen omistajana kuuntelin musiikkia joka paikassa. Kovin paljoa ei ole noista ajoista muuttunut. Lataus ja osto ovat helpottuneet, mutta vanhat herkut soivat silti suhteellisen ahkerasti autossa ja kotona.
Ensimmäisen kunnon levyn sain sedältäni joululahjaksi. En ymmärtänyt sitä pyytää, mutta tiedostan sen tarpeellisuuden ja osaan arvostaa lahjaa nykypäivänä suuresti. Metallican Load on harjoiteltu rumpujen kanssa ala-asteella läpikotaisin. Reload myös. Puristit sanovat niitä kantrilevyiksi. Ainoaa oikeaa on Kill 'Em All ja Ride The Lightning, tiemmä. Rakastin Black-albumin jälkeisiä lättyjä, enkä käsittänyt alkupään tuotannon hypetystä. Enkä käsitä edelleenkään.
Siitä syystä ehkä aidointa ja parasta Deftonesia minulle on Adrenaline ja Around The Fur, eikä uutukainen No Yo Koi Mikälie, sanovat ystäväni ja kriitikot mitä hyvänsä.
-Timmy
[Tätä kirjoitettiin muistin pinnistyksestä punoittaen]
Ps. Marraskuu vetelee jo kovin kohti kristillistä kinkkujuhlaa, eikä kuukauden äänitteestä ole kirjoitettu tavuakaan. No nyt on! Mötley Crüe ja Dr Feelgood on kuuntelemisen arvoinen lätty. Ainakin Kickstart my heart on radiovastaanottimien äärellä päivystäville tuttu. Imaiskaa muutkin styget tietouteenne! (löytynee myös bändipiireissä Saatanaksi kutsutusta Spotifysta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti