Kirjoitan tätä ensikertaa taustamusiikin kanssa. Koska suollokseni useimmiten pyörivät nuottiviivastojen nurkilla tai painopisteillä luulisi ääninauhan olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tähän mennessä olen näpytellyt suurimman osan tuotoksistani älypuhelimella istumatta erikseen alas tointa varten. Rakkine on kuitenkin jo kolmatta viikkoa huollossa, joten koneella työpöydällä sormeni käyvät.
Näpsäytin ohelle soimaan DJ PIKKUMIKON Livemixtapen, joka kieltämättä saa kaltaiseni vannoutuneen särökitarankuuntelijankin rentouttamaan niskalihaksiaan hienoisen liikkeen tahdissa. Taustamusiikin poiketessa näin paljon normaalista levykuuntelutottumuksista en keskity yksityiskohtiin vaan annan tahdin viedä. Näinollen en pysähtele tarkastelemaan sanoituksia tai bassoriffejä. Kerrankin musiikki on vain musiikkia, eikä vaadi kaikkea keskittymiskykyä itselleen.
Muutoinkin on viikko mennyt uusia asioita tehdessä tai ainakin uudella tavalla maailmaa katsellessa.
Viime perjantaina vieraakseni saapui ensin japanialainen ja heti perään ranskalainen. Olemme ystävieni kanssa kierrelleet kaupunkia, nähtävyyksiä ja saaristoa Suomen talven äkkipikaa vaihtuvissa keleissä. Ruotsinlaivallekin ehdittiin ja huomenissa on ajatus suunnata puolijoukkueteltan kera Kurjenrahkan kansallispuistoon, Monsieur Bonjour kun telttailua kovastipaljon rakastaa.
Koko viikon sitä on katsellut maailmaa turistin silmin. Maistellut, haistellut maatamme ja maalaisiamme kuin suodattimen läpi. Mitä kaikkea me tuhansien järvien maan asukit oikein kutsumme suomalaisuudeksi?
Bussissa, pysäkillä, jonossa, kaupassa, jopa ravintolassakin annamme toisillemme neliömetrin verran omaa tilaa. Emme turhaan toisiamme tervehtiessä kättele, saati anna poskisuudelmia. Rehellistä ekstrovertismiäkin harrastamme lähinnä parin promillen sivumyötäisessä.
Luonto meillä on vertaansa vailla. Nytkin ulkona paistaa aurinko ja sataa taivaan täydeltä lunta. Aamulla pakkasta oli parikymmentä, nyt enää hädin tuskin.
Suomalaista musiikkia kuuntelin radiosta yrittämättä keskittyä sanoituksiin. Happoradiokin on oikeastaan ihan hyvää, kun unohtaa solistiherran hönkimiset ja keskinkertaisen lyriikan. Eilen olisi Kubilla ollut keikalla Ismo Alanko, mutten välttämättä olisi vielä vienyt vierastamme Vittukunvituttaa-miehen tulitettavaksi, vaikka tuore Maailmanlopun Sushibaari positivismiakin sisältää.
Lähdenpä tästä suodattamaan suomea verkkokalvoilleni vielä muutaman päivän ajaksi. Soundtrackina olkoon kaikki, mitä suomi minulle soittaa. Bussinpärinää, linnun liverrystä ja humalaista laulua lähikapakeissa. Siitä me kuitenkin pohjimmiltamme olemme rakennetut.
-Timmy
[Tätä kirjoittaessa alkaa loma häämöttää loppuaan]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti